Kyllä, te saatte kuulla minun ajatukseni papeista naisen haamussa,
sanon eversti O. Connot. He vetävät kyllä täysiä huoneita alussa, mutta
ei heihin voi luottaa puolta kirkkovuottakaan. Minä tunnen heidät
kokemuksesta jotenkin hyvin, ja yhteen aikaan minä jo ajattelin heistä
hyvää; kuitenkin luulen kaikissa tapauksissa, ettei saarnatuoli ole
oikea paikka naisille.
Vaikka en minä oikeastaan kuulunutkaan Uuden Berlinopolisvillen
metodistiseurakuntaan, niin katsottiin minua kumminkin jonkinlaiseksi
kunniajäseneksi siinä. Osaksi annoin papin palkkaamiseksi ja
seurakunnan vuotuisia virkistysmatkoja varten maalle y.m. joltistakin
raha-apua ja toisekseen tiesivät herrat kirkkovaltuusmiehet, että
minä olin saavuttanut jonkinlaista kokemusta teaatterin johtajana ja
että minulla muutenkin oli hyvä arvostelukyky. Sitä varten he hyvin
mielellään kysyivät minun neuvoani kirkollisissa asioissa.
Sattui nyt olemaan samassa kaupungissa myöskin baptistein liitto ja se
oli hyvin vastenmielinen kilpailija. Baptistein kirkko oli näet ihan
täynnä väkeä, vaan meidän kirkkomme seurakuntalaiset olivat hyvin
harvalukuiset ja näyttivät melkein välinpitämättömiltä. Siellä oli
kyllä kunnianarvoisa mies saarnaajana, mutta hän oli yli 70 vuoden
vanha ja päälle päätteeksi jo nainut mies, niin etteivät naiset
luonnollista kyllä mitään erityistä huomiota osoittaneet häntä kohtaan.
Sitä paitsi ei kristillinen nuorten miesten yhdistyskään hyväksynyt
hänen mielipiteitään.
Baptisteilla sitä vastoin oli nuori naimaton pappi, jonka ääni voi
kuulua neljänneksen päähän, sanalla sanoen mies joka osasi puhua suunsa
puhtaaksi.
Päivä päivältä kävi selvemmäksi, että meidän laitoksemme oli kumoon
menemäisillään ja että jotain piti tehdä, jollemme tahtoneet sulkea
porttejamme ja tehdä vararikkoa. Ja eräänä päivänä tulivat kaikki
liittomme kannattajat minun asuntooni keskustelemaan asiasta.
Minä olin jo tehnyt päätökseni ja odotin ainoastaan, että minun
neuvoani kysyttäisiin, ennenkun itse annoin sen.
— Mitä me tarvitsemme, sanoin minä, on naissaarnaaja. Hän tulee
nostamaan aika huomiota ja kääntää tuulen pois baptistien
tuulimyllystä, ja jos hän on vielä kaunis, jollainen hänen
luonnollisesti täytyy olla, niin minä lyön vetoa teidän kanssanne —
suokaa anteeksi — te voitte olla vakuutettuina siitä että neljäntoista
päivän kuluttua meidän vanhassa metodistikirkossamme on ainoastaan
seisomapaikkoja enää jälellä.
— Mutta mitä me teemme pastori Brewsterin kanssa? kysyi muuan
kirkkoväärti. Hän on saarnannut meille nyt jo neljäkymmentä vuotta ja
olisihan synti ottaa pois häneltä leipänsä.
— No kyllä siitä asiasta helposti suoriutuu, sanoin minä. Annamme
hänelle eron eläkkeen kanssa, eikä hänellä voine mitään sitä vastaan
olla. Mitä kysymyksessä olevaan naispappiin taas tulee, niin on minulla
sellainen jo tiedossa; minä näette tiedän, missä hän nykyään on ja
kuinka suuren palkan hän tahtoo.
Kirkon kannattajat hyväksyivät arvelematta minun ehdotukseni, ja
muutamien päivien kuluttua oli pastori Brewster ottanut eron saaden
puolen palkastaan eläkkeenä. Kirkkoneuvosto oli kutsunut korkeasti
kunnioitettavan Mathilda Marschin seurakunnan sielunhoitajaksi ja
mainittu arvoisa neiti oli suostunut seurakunnan pyyntöön.
Hän voi olla noin viidenkolmatta vuoden ikäinen ja kaunis hän oli
kun öljymaalaus seisoessaan saarnatuolissa mustassa silkkipuvussaan
vastasilitetty valkea melkein samanlainen kaulus kaulassa, jollaisia
papitkin käyttävät. Ensi kerran hänet nähdessäni en voinut olla ilman
mielipahaa ajattelematta, ettei hän mennyt johonkin varieteeteaatteriin
tai sirkukseen, missä hän pian olisi voinut ansaita sekä itselleen että
jollekin kekseliäälle johtajalle kauniin omaisuuden. Laulajattarena
ja tanssijattavena olisi hän ollut vähintäin kuuden sadan dollarin
arvoinen viikossa. Mutta eiväthän naiset osaa arvostella kykyjään
silloin kun heillä on sellaisia ja he tekevät juuri sitä, miksi luonto
ei ole heitä aikonut. S Neiti Marschin tultua kääntyi onni heti meille
myötäiseksi. Kun hän oli sekä nuori että naimaton, niin olihan päivän
selvä, että hänellä oli suuri vaikutus seurakunnan nuoriin miehiin, ja
kun hän antoi heidän ymmärtää, että hän ihan varmaan uskoi papiston
naimattomuuteen eikä hänellä milloinkaan ole ollut aikomusta mennä
naimisiin, niin antoi suurin osa naisia hänelle anteeksi sen että hän
oli niin kaunis. Hän osasi pitää ihan ensiluokan saarnojakin, ja minä
luulen olevani kykenevä arvostelemaan sellaista, sillä yhteen aikaan
oli minulla asioimistoimisto valmiiden saarnojen myymistä varten
papeille, enkä minä koskaan laskenut mailmaan ainoatakaan saarnaa, jota
en ollut itse lukenut läpi.
Niinkun olin ennustanut, eivät baptistit voineet kestää kilpailua,
kun kerran olimme päässeet alkuun naissaarnaajamme kanssa
työskennellessämme.
Heidän saarnaajansa alkoi ottaa sairasvoimisteluja laajentaakseen
rintaansa, jotta äänensä voisi kuulua puolta pitemmän matkan päähän,
mutta ei siitä ollut mitään apua. Hänen kuulijakuntansa väheni viikko
viikolta, ja kun meidän kirkkomme oli ihan täpösen täynnä kansaa,
laskeusi vuokra hänen kirkkonsa penkeiltä laskeumistaan.
Muutamat harvat nuorukaiset pysyivät kumminkin hänelle uskollisina
siihen asti kun meidän saarnaajamme alkoi saarnasarjansa "ainoastaan
nuorille miehille". Silloin hekin jättivät hänet.
Neiti Marsch saarnasi nuorille miehille ajan synneistä, niinkun
juopumuksesta, korttipelistä, tanssista ja teaatterissa käynnistä, ja
hän pyysi heitä niin hartaasti jättämään nuo hurjistelut ja sen sijaan
viljelemään sielujaan.
Tämä vaikutti nuoriin miehiin. Muutamat heistä muodostivat
Browning-yhdistyksen, joka kohta tuli hyvin suosituksi. Joka kerta
kun yhdistys kokoontui, valitsi puheenjohtaja yhden Browning-runon,
ja jokaisella jäsenellä, joka antoi dollarin, oli oikeus arvata runon
sisältö. Joka arvasi parhaiten, sai kaikki sisäänmaksetut rahat, ja
oli iltoja, jolloin "pullassa" oli kolmekymmentäkin dollaria. Nuoret
miehet ilmoittivat neiti Marschille, että he olivat lakanneet nakkia
pelaamasta ja ruvenneet jäseniksi Browning-yhdistykseen, mistä hän
luonnollisesti iloitsi hyvin paljon.
Kun joulu lähestyi, eivät kiitolliset nuoret miehet saaneet öisin
paljon unta silmiinsä, siksi etteivät he tienneet, mitä joululahjoja
he ostaisivat neiti Marschille. Naisillehan se oli paljon helpompaa,
sillä hehän voivat ostaa hänelle hamekankaita, pitsejä, hiusneuloja ja
muuta sellaista, mutta sitähän eivät nuoret miehet voineet soveliaasti
tehdä ottamatta itselleen erityisvapauksia. Jos hän olisi ollut mies,
niin olisi esim. pari tohveleita ollut paikallaan, mutta nuoret
miehet tuumailivat, etteivät he voi ruveta neulomaan koristeita tytön
tohveleihin, joka aina käytti korkeita nappikenkiä, ja joskin he
sen tiesivät, pelkäsivät he loukkaavansa hänen hienotuntoisuuttaan.
Yksi hänen ihailijoistaan oli ajatellut neuloa hänelle alushameen
leveällä reunuksella, johon keltaisella silkillä olisi ommeltuna sanat:
"Siunattu olkoon meidän pastorimme!" Mutta kun hän pyysi sisareltaan
lainaksi hametta, jota käyttäisi mallina, sanoi sisar häntä tuhmimmaksi
tyhmeliiniksi koko maassa.
Te ihmettelette, miksi ei hänelle annettu jalokivikoristeitä. Jaa,
siitä syystä, ettei hän milloinkaan käyttänyt sellaisia muita paitsi
yhtä paria korvarenkaita, jotka hän oli saanut äidiltään ja joita hän
oli luvannut aina kantaa.
Nämä korvarenkaat olivat omituista kyllä takkiaisen näköiset, jotenkin
isot ja tehdyt jostain metallista. Minä ymmärrän hyvin hyvästi hänen
äitinsä tarkoituksen — eihän kukaan järkevä nuori mies, jolla näkönsä
oli jostain arvosta, tohtinut lähestyä liian lähelle tytön kasvoja,
joita varjelivat sellaiset korvarenkaat.
Enin suosittuja hänen luonaan näyttivät epäilemättä olevan säästöpankin
kassööri ja eräs nuori asianajaja.
Totta puhuen ei heistä kumpikaan ollut saanut mitään päättävää
kehoitusta häneltä, mutta seikka vaan oli semmoinen, että hän suosi
heitä enemmän kun muita, ja hän oli lievimmin puhuen ystävällinen
heitä kumpaakin kohtaan. Kassööri oli valmis tekemään mitä hyvänsä
voittaakseen hänet. Hän tarjoutui opettamaan pyhäkoulussakin, mutta
pankin tirehtöörit kielsivät sen. Sitä vastoin myöntyivät he siihen,
että hän valittiin sen raittiusseuran johtajaksi, jonka neiti Marsch
oli perustanut, johtajalle oli näette sallittu alahinnoilla ostaa
spriitavaroita antaakseen kemiallisesti tutkia niitä ja näytättää
toteen, kuinka vahingollisia ne ovat. Kun kassööri oli tarjoutunut
käyttämään pankintirehtöörien viinikellarit tehtaan hintoihin, niin
tekivät sekä hän että tirehtöörit hyvän kaupan.
Tuo toinen nuori mies, asianajaja, oli järkiään toista laatua. Hän oli
näette yksi niitä velikultia, jotka vaikuttavat naisiin nolaamalla
heitä. Minä luulen, että naiset pitävät sellaisista miehistä. Hän ei
ollut ihan niin kaunis kun kassööri; mutta hänellä oli tuuhea keltainen
täysiparta — ja hänellä oli kuten sanottu rohkeutta puhua suunsa
puhtaaksi.
Minä toivoin mitä kauvimmin, ettei papittaremme turmelisi vetovoimaansa
suureen yleisöön ja menisi naimisiin.
Mutta eihän naisiin ole luottamista. Jos miehelle maksaa hyvin, niin ei
hän tosiaan ajattele toista elinkeinoa — jollei hänelle makseta muualla
enemmän, ymmärrettävästi — mutta naispappi voi luopua ensimmäisen
luokan paikasta ainoastaan sen vuoksi, ettei hän pidä kirkkoväärtin
hiusten väristä, tai ettei verka saarnatuolin reunustalla oikein sovi
hänen ulkonäköönsä.
Erään lauvantain iltapuolella kun asianajaja sai tietää, että kassöörin
täytyy olla pankissa hyvin myöhään, koska toimitusjohtaja oli karannut
Kanadaan, vuokrasi hän ajurin ja meni noutamaan papitarta. Vaikka
tämä oli valmistamassa huomispäivän saarnaa, heitti hän kumminkin
heti työnsä, otti parhaan hatun päähänsä ja kääriytyneenä turkkinsa
istui hän ennenkun puoltakaan tuntia oli kulunut reessä asianajajan
rinnalla — hän oli luonnollisesti sanonut, ettei se kestäisi muuta
kun viisi minuuttia. Ehkä muistanette, mitä kerroin hänen omituisista
korvarenkaistaan. Se oli näiden korvarenkaitten kautta kun meidän
kirkkomme menetti papittarensa. Neiti Marsch ja hänen ihailijansa
ajelivat hiljalleen eteenpäin, puhellen kaikellaisista asioista, kun
toinen hevosista kompastui sylipuuhun, mikä lienee pudonnut jonkun
kuormasta ja jäänyt tielle. Reki ei tosin kaatunut, mutta neiti Marsch
retkahti kumminkin asianajajaa vastaan, josta hän pyysi anteeksi ja
asianajaja kiitti. Mutta siinä oli sattunut käymään niin pahasti,
että yksi neidin korvarenkaista oli tarttunut asianajajan partaan
ja sotkeutunut siihen niin pahoin, että oli ihan mahdotonta saada
pois sitä siitä. Jos nyt neiti Marsch ei tahtonut kiskoa seuraajansa
leuvankaunistusta hajalle, ei ollut muuta keinoa kun poski vasten
poskea kauniisti odottaa, kunnes joku kolmas henkilö saapuisi paikalle
selvittämään pulmasta.
Tässä tuskallisessa asemassa — ainakin sanoi hän silloin että se oli
tuskallinen — sattui hänet tapaamaan pari hänen kirkkoherraansa ja
eräs etevä baptisti, jotka ajoivat ohi reessä. Neiti Marsch näki
heidät ja heidän kauhistuneet kasvonsa. Hän huomasi heti, että hänen
pappiutensa Uudessa 'Berlinopolisvillessä nyt oli mennyttä ja että hän
oli saanut aikaan hirveän häväistyksen yhteiskunnassa. Hän puhkesi
katkeraan itkuun ja toivoi, että hän olisi kuollut.
Mutta lakimies käsitti asemansa. Hän sanoi tytölle aivan
yksinkertaisesti, että nyt ei ollut muuta jälellä kun että he menevät
naimisiin saatuaan lähimmässä kaupungissa korvarenkaan irroitetuksi.
Luonnollisesti sanoi nainen, ettei hän tahdo ottaa korviinsakaan
semmoista ehdotusta ja luonnollisesti suostui hän kymmenen minuutin
kuluttua tarjoukseen. He ajoivat lähimpään pappilaan ja ajan
säästämiseksi selvitteli papin rouva partaa sillä aikaa kun pappi
toimitti vihkimistä.
Koira, joka putosi ilmapallosta.
— Kuulitteko koskaan puhuttavan siitä koirasta, joka putosi
ilmapallosta tämän ollessa puoli peninkulmaa maanpinnan yläpuolella ja
joka ei koskaan joutunut maahan saakka? kysyi vanha ilmapurjehtija.
— Eikö pudonnut maahan saakka? Kuinka se on ymmärrettävä?
— Niin, juttu oli tämmöinen. Parikymmentä vuotta sitte olin yleensä
tunnettu rohkeimmaksi ilmapurjehtijaksi ja luulenpa käyneeni
korkeammalla ilmassa kun kukaan. Kerran nousin 5 engl. peninkulman
korkeuteen, seuraavana päivänä päätin nousta vielä ylemmäs ja otin sitä
varten todistajaksi toisen miehen mukaani. Otimme mukaamme koirankin,
noin 10 naulan painoisen. Nousimme tavattoman korkealle, luulenpa että
olimme lähellä taivasta. Toinen mies oli paleltua kuoliaaksi ja minun
täytyi laskeutua pelastaakseni hänen henkensä. Kun olimme korkeimmalla
paikalla, pudotin koiran alas gondoolista. Tarkastin paikan mille
kohdalle se putosi, ja seurasin sitä niin kauvan kun saatoin kiikarilla.
Parin tunnin perästä olimme maissa, pallo laskeusi lähelle sitä
paikkaa, jonka kohdalla olin pudottanut koiran. Olimme panneet
koiran kaulaan metallisen vyön, jossa nimemme ja osoitteemme oli
piirrettynä, jotta se, joka koiran löytäisi, antaisi meille siitä
tiedon. Tarkastimme ja haimme kentän huolellisesti, mutta turhaan.
Vihdoin näytti toverini löyiämäänsä koiran kaulavyötä, joka oli kun
tulipalosta otettu. Emme sitä tunteneet ja olimme heittämäisillämme sen
pois, vaan silloin toverini huomasi palaneessa levyssä hiukan jälkiä
minun nimestäni. Niin, se oli todellakin koiramme kaulavyö. Mutta missä
koira? Haimme tarkoin, mutta ei jälkeäkään näkynyt. Aprikoiden tätä
kummaa seikkaa menimme kotiin. Vasta myöhemmin mulle selvisi miksi emme
olleet löytäneet koiraa.
— No miksi?
— Te tiedätte, että kun esine putoo ilman läpi, niin siitä syntyy
hankautuminen.
— Tiedän, tiedän.
— Ja hankautuminen synnyttää lämpöä, eikö niin?
— Niin, niin.
— Tuo lämpö voi käydä niinkin kuumaksi, että se sulattaa esineitä ja
muuttaa ne kaasuksi.
— No entä sitte?
— Niin, katsokaas, siten oli käynyt koirallemme. Se muuttui kaasuksi.
Ainoastaan kaulavyö jäi jälelle.
Kuningas ja oluenpanija.
Mark Twainin humoreski.
Kreikan kuningas on hyvin sävyisä ja suora mies, kun hän ei ole
virkatoimissa. Viime kesänä matkusti hän eräänä päivänä tavallisessa
ensi luokan rautatievaunussa. Hän oli arkivaatteissaan, puvussa,
jota tavallisesti käyttää kotonaan hallitustoimissa. Niin näyttikin
hän ihan jokapäiväiseltä henkilöltä. Eräältä asemalta astui samaan
vaunuun hilpeä ja hupaisen näköinen saksalais-amerikkalainen ja alkoi
heti keskustelun, jossa hän osotti sekä suurta avomielisyyttä että
harrasta myötätuntoisuutta matkakumppaniaan kohtaan. Kuninkaalta kysyi
hän ainakin tuhatta asiaa ja tämä vastasi aivan hyväntahtoisesti,
vaikka vähän varovasti silloin, kun tuli kysymys hänen persoonallisista
asioistaan.
— Missä te asutte, kun olette kotona?
— Kreikanmaalla!
— Suuri Jumala, miten erinomaista! Oletteko syntynyt siellä myös?
— Kyllä. (Tämä on sentään erehdys).
— Puhutteko kreikkaa?
— Aivan »armaan.
— Onko se mahdollista? En ikipäivinäni olisi uskonut saavani kuulla
jotakin tämän tapaista. Minkälainen toimi teillä on? Tarkoitan, mitenkä
saatte toimeentulonne — mikä on ammattinne?
— En tiedä oikein, mitä tulisi vastata. Olen vaan jonkinlainen
työnjohtaja, jolla on varma, määrätty palkka. Ja toimi... hm, se on
hyvin monipuolinen toimi...
— Vai niin, minä ymmärrän, "yleinen jobi", joksi me sitä nimitämme,
jonkinlainen kauppaliike, missä myydään kaikellaista, josta vaan rahaa
tulee.
— Niin, jotakin siihen suuntaan.
— Matkustatteko tällä haavaa oman kauppahuoneenne asioissa?
— No, osaksi, mutta ei kokonaan. Luonnollisesti teen silloin tällöin
pienen "afäärin", kun vaan on siihen tilaisuus...
— Hyvä, hyvä! _Siitä_ minä pidän. Aivan minun tapaani. Ihan nupilleen.
No, kertokaa enemmän!
— Tahdon vaan sanoa, että minulla nyt on lomaa.
— No, siihen ei ole kenelläkään mitään muistuttamista. Pieni lepo
silloin tällöin on oikea siunaus, ja mies, joka sitä itselleen suo,
tekee sen jälkeen työtä kahden edestä. Minulla taas ei ole sellaiseen
juuri ollut oikein tilaisuutta, enkä siihen ole tottunutkaan; tämä on
vasta ensi kerta, kun minulla on vapautta. Olen syntynyt Saksanmaalla
ja kun olin muutaman viikon vanha, pistettiin minut kääröön ja
säälittiin menemään Amerikkaan. Periaatteiltani olen amerikkalainen,
mutta sydämmeltäni saksalainen... löytyykö todellakaan parempaa
sekoitusta. Koko elinaikani, joka nyt tunnilleen on 64 vuotta, olen
asunut Amerikassa. Well, mitenkä perheenne, sekä suuret että pikkuiset,
menestyy? Hyvin vaan, eikö niin!
— Minulla on melkoisen suuri perhe....
— Kas, enkö sitä sanonut... vanha juttu... suuri perhe, eikä mitään
vakinaista palkkaa, jolla lapsia voisi kasvattaa. Kuinka sellainen
saattoi pälkähtää päähänne?
— Hm, katsokaas, minä ajattelin...
— Niin, luonnollisesti te ajattelitte. Olitte nuori ja toivehikas.
Luulitte kiitävänne tuulen mukana ja tulevanne avovesille — ja siinä
nyt olette kauniisti kiikissä. No, minä en nyt kokonaan tahdo riistää
teiltä rohkeutta. En, Herran tähden! Kävi minunkin aikoinaan samalla
tavalla. Te jauhatte liiaksi aivojanne ja olette kelpo mies, sen näkee
päältänne. Te olette alkaneet väärin, siinä koko vika. Elkää nyt vaan
heilittäkö köydestä, niin saadaan nähdä mitä voimme tehdä. Teidän
kohtalonne ei ole puoleksikaan niin huono kun se voisi olla. Minä
vastaan siitä, että lopuksi saavutatte päämaalinne. — Poikaviikareita
ja tyttöheilakoita?
— Tarkoitatte perhettäni? Niin, muutamat lapsistani ovat poikia...
— Ja loput tyttöjä. Aivan kun ajattelin. Niin pitää ollakin ja on joka
tapauksessa parasta: No, mitä poikanne tekevät? Opettelevatko he jotain
käsityötä?
— Eivät sitä juuri. Ajattelin...
— Silloin teette saakelinmoisen tyhmyyden, suurimman koko elämässänne.
Miehen pitää aina osata jotain käsityötä, jotta sillä voisi turvata
paluumatkan. Olin alkujaan satulantekijä. Nähkääs, jos olisitte
opetellut satulantekijän ammattia... mutta nyt se on myöhäistä jo,
sangen myöhäistä, ja suoraa hulluutta on jäädä kaivolle itkemään, kun
astia on särkynyt. Mutta pojistanne, nähkää, mitä _niistä_ on tuleva,
jo§ teille jokin onnettomuus tapahtuu?
— Olen tässä vähän tuuminut, että vanhin tulisi seuraajakseni.
— Kas, siinä nyt oltiin! Mutta mitäpä sitte, ihminen, jollei
kauppahuone hänestä huolisikaan?
— Sitä en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta...
— Hulluutta, hulluutta! Nyt on kysymys "afääristä", ja silloin on paras
antaa kaikkien unelmain haihtua. Voitte vielä päästä sangen kauvas,
ystäväni, ettekä mitenkään ole menestymättä. Mies semmoinen, joka
tarvittaessa vääntää teitä korvasta ja pitää huolta siitä, että pysytte
oikeassa suunnassa, on kaikki, mitä tarvitsette. Onko teillä mitään
osakkeita kauppahuoneessa?
— Ei, oikeastaan ei. Mutta jos minuun yhä edelleenkin ollaan
tyytyväisiä, niin toivon saavani pitää paikkani.
— Ymmärrän, ymmärrän! Luulette kai saavanne harmaantua toimessanne.
Oi, taivaan taatto, älkää luottako siihen! Koettakaapa vaan, kun
tulette vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi! Ei, se asia on varma,
kun kuolema. A propos, ettekö millään tavalla voi päästä osakkaaksi
kauppahuoneeseen... se juuri se on pulma, joka on ratkaistava, tietäkää?
— Katson sen liian uskaliaaksi ja epävarmaksi.
— Hm, se on hullusti. Eikö ole oikein asianomaistenkaan puolelta.
Mahtaisko soveltua, jos kävisin katsomassa kauppahuonettanne ja
kuiskuttelisin sanasen johtokunnan korvaan?... Hm!... juolahtaapa
jotain mieleeni. Luuletteko kykenevänne johtamaan olutpanimoa?
— En todellakaan milloinkaan ole koettanut, mutta en epäile, ettei se
menisi mukiin, kun ensin vaan olen saanut vähän perehtymistä ammattiin.
Saksalainen vaikeni hetkeksi. Kuningas havaitsi, että oluenpanija oli
syvissä mietteissä, ja oli utelias saamaan tietää, mitä nyt seuraisi.
Vihdoin sanoi mies:
— Minulla on aate. — Te luovutte paikastanne — siinä ette tosiaan
kumminkaan tule edistymään. Vanhassa mailmassa ei kunnon miehellä
milloinkaan ole onnea. Matkustakaa Amerikkaan, tulkaa luokseni,
ottakaa perheennekin mukaanne! Saatte esimiehen paikan ja teette hyviä
kauppoja. Yrjö — sanoitte nimenne olevan. Yrjö! — teenpä miehen teistä,
sen teen ja lupaan kunniasanallani.
Tuhlaajapojan palaaminen.
Tämä kertomus ei ole äivan uusi. Vanha kellarimestari Feddersen
Kööpenhaminassa sanoi eräänä päivänä pojalleen: Annan sinulle, Kalle,
1000 kruunua, niin että voit mennä Amerikkaan koettamaan onneasi. Kun
et pidä minun ammatistani, saatat ehkä löytää jonkin toisen toimialan,
joka soveltuu sinulle paremmin.
Kolme viikkoa sen jälkeen nousi nuori mie§ maalle New Yorkissa.
Kun hän kuukauden perästä huomasi itsellään olevan ainoastaan 81.50
säästössä, päätti hän jälleen palata kotiinsa. Olisi parasta että isä
saisi tietää hänen palaamisestaan, mutia miten? Kirje kestäisi liian
kauvan matkalla ja sen vuoksi meni Kalle sähkölennätintoimistoon.
— Mitä maksaa sähkösanoma Kööpenhaminaan? kysyi hän.
— 35 senttiä sanalta, oli vastaus.
- Tahtoisin sanoa isälleni, että olen kuluttanut kaikki rahani, että
olen pahoillani siitä, että tulen kotiin pyytääkseni häneltä anteeksi
ja kertoisin hänelle myös joukon muita asioita, mutta en saata maksaa
enempää kun neljästä sanasta sanoakseni sen kaiken.
Mutta Kalle istui miettimään.
Hetkisen jälkeen sai hänen isänsä seuraavan sähkösanoman:
— Feddersen. Kööpenhamina. Teurasta vasikkasi.
Hyväntahtoinen setä.
Eräs chicagolainen lahjoitti veljensä pojalle jouluksi kellon.
Veljenpoika asui Indianassa ja muutamia päiviä kellon saamisen jälkeen
lähetti hän sedälleen seuraavan maksamattoman sähkösanoman:
"Olen vastaanottanut kellon. Käykö se Chicagon vaiko New Yorkin ajan
mukaan? Bob."
Setä vastasi kirjeellä, että se saattoi käydä kumman ajan mukaan
tahansa. Se oli niin tehty.
48 tuntia myöhemmin sai setä uuden sähkösanoman, niinikään
maksamattoman, ja se oli näin kuuluva:
"Kello käy tuntia edellä Chicagon ajasta ja tuntia jälellä New Yorkin
ajasta. Mitä on tehtävä? Bob."
Setä vastasi postissa ja selitti, mitä oli tehtävä, sekä lisäsi
seuraavan loppulauseen:
"Jos sinun on tarpeen kuulla enempää kellosta, niin kirjoita, älä
lähetä sähkösanomaa. Sähkösanomat tulevat kalliiksi."
Nyt kului muutamia päiviä hiljaisuudessa, mutta eräänä päivänä
aamiaista syödessään sai setä seuraavan sähkösanoman, jonka hänen
täytyi maksaa:
"Rakas setä! Kello ei tahdo käydä ollenkaan. Lähetän tämän
yösähkösanomana siksi, että se maksaa ainoastaan puolet
päiväsähkösanomasta. Bob."
Setä suuttui hiukan, mutta häntä huvitti samalla tuo pojan kiire ja
hänen omituinen käsityksensä säästäväisyydestä. "Olenhan itsekin ollut
nuori", sanoi hän vanhemmalle veljelleen ja istahti kirjoittamaan
kirjettä veljensä pojalle, jonka hän käski viedä kellon kellosepälle,
joka saisi lähettää laskun Chicagoon.
Kahta päivää myöhemmin tuli seuraava sähkösanoma:
"Setä hyvä! Kelloseppä sanoo ettei hän tunne sinua. Muut hän tuntee.
Minulla on aika tiukalla, joten lähetän tämän sähköteitse. Bob."
Nyt sedältä unehtui, että hän itse oli ollut nuori ja hän kirjoitti
äkäisen kirjeen veljensä pojalle, toruen häntä aika lailla, ettei hän
ollut totellut hänen käskyjään.
"Sinä teit tuhmuuden, kun annoit pojalle kellon", sanoi sedän vanhempi
veli.
"Minä olen tehnyt, minkä olen tehnyt", vastasi setä kärtyisesti, "ja
pyytäisin päästä sinun jälkeentulevista neuvoistasi."
Kahta päivää myöhemmin tuli näin kuuluva sähkösanoma:
"Setä! Lähetin kellon tänä iltana pikalähetyksenä. Kelloseppä sanoo,
että se voidaan huokeammin korjata Chicagossa kun täällä. Bob."
Muutamia tunteja myöhemmin jätettiin sedälle paketti. Se maksoi 50
senttiä. Setä suuttui, meni ulos asioilleen ja koetti unhottaa koko
kellon, jonka hän oli pistänyt laatikkoonsa. Mutta kun hän tuli
takaisin kotiin, oli siellä seuraava maksamaton sähkösanoma:
"Rakas setä. Saitko kellon? Lähetin sen eilen. Vastaa heti. Bob."
Setä vei kellon siihen tehtaaseen, josta se oli ostettu, antoi sen
jäädä sinne ja kirjoitti Bobille, että hän odottakoon rauhassa
kunnes kello saapuu. Samaan aikaan oli sedän lähdettävä matkoille
eikä hän palannut ennenkun kolmen viiton perästä. Silloin oli hänen
työpöydällään Bobilta kaksi kirjettä ja kolme sähkösanomaa, jotka
viimemainitut hänen palvelijansa oli maksanut. Viimeinen sähkösanoma
oli näin kuuluva:
"Jos et lähetä kelloa kahden päivän kuluessa, julkaistaan sinun tässä
osottama kummallinen menettelysi paikkakuntamme sanomalehdissä.
Sanomalehdentoimittaja sanoo, että sinä olet halpamielinen ihminen.
Bob."
Miten setä miettikään asiaa, täytyi hänen tulla siihen johtopäätökseen,
että nyt ei auttanut muu kun lähettää sähkösanoma:
"Olen ollut matkoilla. Juuri ikään palasin. Kello lähetetään
iltajunassa. Setäsi."
Kahden päivän perästä tuli Bobilta seuraava maksamaton sähkösanoma:
"Kello saapui. Mutta ei ole sama kello, jonka mulle annoit. Kuinka voit
petkuttaa omaa sukulaistasi näin halpamaisella tavalla? Bob."
Setä kävi tiedustelemassa miten asian laita oli. Kelloseppä olikin
erehdyksessä lähettänyt väärän kellon. Ja silloin täytyi sedän taas
sähköttää:
"Kellosepän vika. Oma kellosi lähetetään tänään. Lähetä toinen kello
tänne kellosepälle. Setäsi."
Kahta päivää myöhemmin tuli sähkösanoma (maksamaton) Bobilta:
"Kello saapui. En tunne sikäläisen kelloseppäsi nimeä enkä osotetta,
joten lähetän kellon sinulle. Anna anteeksi, että siitä tulee
vaivannäköä. Bob."
"Jos tuo poikavekara olisi täältä, pieksäisin hänet vaivaiseksi", puhui
setä vanhemmalle veljelleen ja Vaipui epätoivoisena tuolille istumaan.
"Kelloa koskevat sähkösanomat ja sen lähetykset maksoivat nyt jo enemmän
kun itse kello. Ja poika peijakas on sitä paitsi käynyt kertomassa
asian kaupunkinsa sanomalehteen."
Veli myhähteli ja vastasi, että hän on ottanut ohjeekseen olla
tosiaan antamatta pojille, mitään lahjoja. Mutta juuri kun he tästä
keskustelivat, saapui taas maksamaton sähkösanoma:
"Vieteri katkesi ja toinen viisari on irti. Ottaisin mieluummin
luistimet, jos sulla ei ole mitään sitä vastaan. Bob."
Tässä oli nyt tilaisuus päästä irti koko kellosta ja heti päätti setä
käyttää sitä hyväkseen. Hän sähkötti siis:
"Erinomainen tuuma, Bob. Vaihda pois kello, kuta pikemmin, sitä
paremmin. Setäsi."
"No nyt olen päässyt sekä kellosta että pojasta", lausui hän hyvillään.
Mutta vielä samana iltana saapui sähkösanoma — maksamaton — Bobilta:
"Setä hyvä! Rautakauppias sanoo, että hän tahtoo dollarin väliä
vaihtaessaan kellon luistimiin. Vastaa sähkösanomalla, muuten sulaa
jää. Bob."
Millä nimellä setä nyt Bobia nimitti, sitä ei sovi julkisuudessa
kertoa. Mutta dollarin hän lähetti.
Murhaajien liitto.
Murhaajien liitto.
64 Delamore Street.
Kello 1/2 9 tänä iltana;
"_Eteenpäin_!"
Niin oli siinä kortissa, jonka ravintolan palvelija laski minun eteeni
pöydälle, kun hän toi minulle yksinkertaisen illalliseni.
Kuta kauvemmin katselin koritta, sitä selvemmäksi kävi minulle,
että joku salaiiiton seura oli sen takana, ja minä tulin yhä enemmän
vakuutetuksi että palvelija luuli minun kuuluvan tuohon "liittoon", kun
hän viime päivinä oli niin tarkasti tähystellyt minua.
Minä päätin käydä Delamorekadun 64 nrossa, ja kello oli viittä
minuuttia vaille tuota määrättyä aikaa, kun minä seisoin erään aivan
pimeän huoneen portin edessä. Kun minä halusin koota vähän ajatuksiani,
pistäysin minä hetkeksi syrjään.
Samassa tuli muuan mies hattu vedettynä alas silmille ja takin kaulus
nostettuna pystyyn, ja perustamatta minusta mitään löi hän kolme kertaa
oveen. Nyt huudahdettiin sisäpuolelta jotain, jota minä en tuullut,
mutta vastaus siihen oli: "eteenpäin!"
Sehän oli sama sana, joka oli kortissa, ja tämä oli nähtävästi
tunnussana tänä iltana, sillä ovi avautui oitis.
Samaten kun olin nähnyt hänen tekevän, koputin minäkin ovelle kolmasti
ja lausuin tunnussanan. Ovi avautui ja minä astuin jonkunmoiseen
käytävään, jonka sisimmäisessä päässä huomasin olevan avonaisen oven.
Minä menin sisään ja jouduin isoon huoneeseen, joka oli erittäin
hienosti sisustettu. Keskellä huonetta oli pöytä, jolla paloi kolme
kynttilää; useita tuoleja oli ympäri pöytää ja yksi jonkinlaisen
alustan päällä. Pari kolme kirjaa ja kirjoituskapineet oli asetettu
pöydälle, josta näkyi että jonkinlaisia kirjallisia muistiinpanoja
tultaisiin tekemään.
Kun minä astuin sisään, oli huone aivan tyhjä, mutta lähestyväin
askelten kopina saattoi minun vetäytymään erään esiripun taakse, jonka
perästä muutamia henkilöitä astui huoneeseen ja asettui pöydän luo.
Minun piilopaikastani oli mahdoton nähdä, ketä ne olivat, mutta minä
kuuntelin tarkasti mitä sanottaisiin.
Mutta sen pahempi onnistuin vaan osaksi kuulemaan mitä sanottiin,
sillä keskustelu kävi perin matalalla äänellä. Se mitä kuulin, riitti
kuitenkin kyllin vakuuttamaan minua ettei "murhaajain liitto" ollut
muu kun salainen murhaajain seura, ja tämäniltainen kokous oli vain
kutsuttu kokoon raportteeraamaan jäsenten "työtä" kuluneena aikana ja
tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Mikäli minä voin eroittaa, kyseli kokouksen puheenjohtaja erityisesti
jokaiselta jäseneltä mitä kukin oli tehnyt ja toimittanut; ja
liittoon vannoutuneet kuuntelivat tarkkaavasti ja suurella innolla
jotakin kertomusta. Raportit merkittiin erääseen kirjaan, joka oli
puheenjohtajan edessä pöydällä. Minun oli sanominen ettet murhia
koskaan liene merkitty muistiin suuremmalla liikkeenomaisuudella.
Vaikken minä voinut kuulla yhtään kertomusta kokonaisuudessaan,
niin olivat kuitenkin sellaiset lauseet kun: "epätoivoinen ottelu",
"pitkällinen taistelu elämästä", kylliksi minulle ymmärtääkseni tämän
kauhean seuran toiminnan salaisuuden kokonaisuudessaan.
Kun kaikki tämän murhaajaseuran jäsenet olivat saaneet tehdyksi selon
"toimistaan", jähmettyi suoraan sanoen veri suonissani kuullessani
puheenjohtajan levollisella äänellä kysyvän:
"Kuka on ensimmäinen listalla?"
Yksi murha oli siis vielä kumminkin tehtävä. Minä pörhistin korviani
kuullakseni vastauksen, ja muutaman minuutin kuluttua, kun muuan oli
selaillut erästä kirjaa, joka nähtävästi sisälsi luettelon uhriparkain
nimistä, kuului vastaus:
"Eversti Crawley, 21 Rubicon Street." Ja tätä tiedonantoa seurasi
sanat: "huomen illalla siis."
Kun kuulin nimen niin tarkasti lausuttavan, päätin minä, että jos
taivas sallisi minun elävänä päästä ulos tästä luolasta, varoitukseni
kautta pelastaisin sen uhrin tämän pirullisen seuran käsistä. Pian sen
perästä kuulin minä ilokseni jäsenten poistuvan, ja minä voin niin
muodoin kiiruhtaa ulos samaa tietä, jota olin tullutkin.
* * * * *
Vietettyäni unettoman yön ja tuskallisen päivän seisoin illan
tullen eversti Crawleyn talon edustalla. Minä soitin kelloa ja
pyysin palvelijan viemään korttini everstille pyynnillä että saisin
keskustella hänen kanssaan heti, sillä minun asiani ei sietänyt
viivytystä. Minut vietiin erääseen vastaanottohuoneeseen ja minut otti
vastaan tyttö, joka oli niin kaunis etten minä luullut ikinä nähneeni
niin ihanaa olentoa. Mutta minun asiallani ei ollut mitään tekemistä
naisten kauneuden ihailemisen kanssa, ja minä pyysin sen vuoksi saada
puhutella everstiä.
"Enkö minä voi kertoa hänelle teidän asiaanne?" kysyi nuori nainen.
"Et", vastasin minä juhlallisesti; "tässä on kysymyksessä elämä tai
kuolema."
Nuori nainen poistui huoneesta ja palasi jälleen pian erään vanhan
hertan kanssa, jonka minä otaksuin olevan eversti Crawleyn.
"Tyttäreni kertoo teillä olevan jotain sangen tärkeää ilmoittamista
minulle", lausui hän kun me olimme istuutuneet.
"Niin, arvoisa herra", vastasin minä, "ja minä haluaisin kernaammin
kertoa siitä kahden kesken."
"Älkää perustako tyttärestäni", sanoi eversti, "minä en salaa mitään
häneltä."
"Herra eversti", lausuin minä niin tyynesti kun voin, "minun
velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teidän henkenne on vaarassa."
"Minun henkeni vaarassa!" huudahti eversti osottaen hämmästystä sekä
äänellään että kasvoillaan. "Mahdotonta! Minä olen onnellisesti
selvinnyt monista ankaroista otteluista sodassa, ja nyt, kun olen
ottanut eron sotilasvirasta, olisi minun henkeni vaarassa! Sitä
paitsi", lisäsi hän nauraen, "kukapa perustaisi tällaisen kuluneen
sotilaan elämässä."
"Minä tiedän yhden joka perustaa", kuiskasi neiti vanhuksen korvaan
ja katsoi rakkaasti häntä silmiin. Hellän muiskun otsalle sai tyttö
palkkioksi sanoistaan. Nähdessä tuon raitistavan parin kävi nopea
toive läpi sieluni, nimittäin että jospa minunkin henkeäni uhattaisiin
tuollaisissa olosuhteissa. "No hyvä, herrani", jatkoi eversti, "mitä te
tarkoitatte, siltä näyttää kun teillä olisi tosi kysymyksessä."
"Herra eversti", vastasin minä, "sattumalta sain minä tietää eilen,
että teidän henkeänne vastaan on tehty salaliitto ja murhaajat aikovat
tehdä kurjan työn tänä iltana. Teidän on täytynyt jollain tavalla
herättää noissa roistoissa vihaa itseänne kohtaan, sillä tuomio teidän
henkenne yli langetettiin eilen illalla, kuten selvästi kuulin, ja
minä olen tullut tänne varoittaakseni teitä ja kehoittaakseni teitä
ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin."
Minun sanani tekivät syvän vaikutuksen kumpaankin kuulijoistani,
ja eversti pyysi minua kertomaan asiasta tarkemmin. Minä teinkin
sen pienempiin yksityiskohtiin saakka; mutta kuta pitemmälle minä
kertomuksessani ehdin, sitä valoisammaksi kävivät everstin kasvot, ja
kun minä lopetin, purskahti hän nauruun, jota kesti useita minuutteja.
"Minä pyyhän anteeksi", lausui hän kun oli vähän tyyntynyt, "mutta ei
kukaan pidä hauskasta pilasta enemmän kun vanha sotilas, ja tämä on
parasta mitä minä olen kuullut pitkään aikaan."
"Paras herrani", jatkoi hän, "te olette kuten sanotaan ratsastaneet
hevosen ohi. 'Murhaajain liitto' ei ole enempää mikään murhamiesten
seura kun pelastusarmeija eli jokin muu samallainen. Se on vain
yksinkertaisesti eräs seura perustettu schakinpelausta varten, ja
minä voin vakuuttaa teille, että ankaroita taisteluita taistellaan
usein elämästä ja kuolemasta schakkilaudalla. Nyt käydään parhaillaan
taistelua erään schakkiseurueen kanssa, johon minä kuulun, ja
kokous pidetään tänä iltana minun luonani, ja minä toivon että se
on oleva ratkaiseva ottelu. Seuran pääkortteeri on Delamorekadulla,
ja se kokous, johon teillä oli tilaisuus niin romantillisesti osaa
ottaa, pidettiin epäilemättä siinä tarkoituksessa, että jäseniä
valmistettaisiin viimeiseen otteluun."
"Kun minä nyt olen selittänyt teille kaikki, ja te niin muodoin
huomaatte ettei mikään vaara uhkaa minua", jatkoi vanhus
ystävällisesti, "niin toivon minä että osotatte meille sen kunnian että
viivytte luonamme hetkisen. Teidän menettelynne, vaikka se perustuukin
erehdykseen, näyttää että te olette hyvä mies, ja se olisi oleva
minulle ja toivoakseni minun tyttärellenikin ilo, jos tätä seuraisi
todellinen ystävyys meidän välillämme."
Minä en voinut hylätä tätä kohteliasta kutsua, vaikka minusta tuntui
vähän ilkeältä että olin joutunut näyttelemään sellaista osaa tässä
kometiassa. Minun erehdykseni oli kuitenkin helposti anteeksi
annettava, ja minä saan kiittää sitä elämäni onnesta, sillä ystävyys
eversti Crawleyn ja hänen tyttärensä kanssa saattoi minun naimisiin
jälkimmäisen kanssa.