Joku kuukausi sitten esitettiin minut ehdokkaaksi New Yorkin tulevaan
kuvernöörin virkaan. Minä annoinkin suostumukseni ehdokkuuteen.
Kilpailijoinani olivat Stewart Woodforth ja John Hoffman. Minä
tiesin, että minulla oli yksi etu kilpailijoitteni suhteen: minulla
oli kunniallinen nimi. Sanomalehdistä tuli ilmi, että jos noilla
herroilla lie joskus ollutkin tieto siitä, mitä kunniallinen nimi
on, olivat he sen jo kauvan sitte unehuttaneet. Päättäen siitä mitä
heistä kirjoitettiin, olivat ne suuria rikollisia, joille joka puolelta
satamalla satoi syytöksiä mitä hävyttömimmistä ja kamalimmista pahoista
töistä.
Etevämmyyteni tässä suhteessa antoi minulle oikeuden rauhallisesti
odottaa suotuisaa vaalien tulosta. Mutta toiselta puolen minua taas
harmitti kun useina päivinä vaalien edellä nimeni sanomissa tulee
olemaan vieretysten "tuommoisten" ihmisten nimien kanssa. Olinpa
sentähden ajottain valmis peräytymään koko vaaleista. Mutta se olisi
taas näyttänyt arkamaiselta paolta, taistelutantereen välttämiseltä.
Tuli mitä tuli, minä päätin miehuullisesti juoda kalkkini pohjaan asti.
Kun seuraavana päivänä jälkeen sen, kun olin antanut suostumukseni
ehdokkaaksi vaaliin, istuin aamiaispöydässä ja silmäilin aamulehtiä,
sattuivat silmäni erääseen kirjoitukseen, joka suututti minua niin että
veri nousi päähäni.
Katsokaas mitä siinä luin:
"_Väärä vala_. Kenties nyt kun Mark Twain pyytää ääniämme vaalissa, hän
alentaa itsensä selittämään yhden kohdan entisyydestään. Me tarkoitamme
sitä väärää valaa, jonka hän teli Wokowokissa Kohin-Kiinassa vuonna
1863, valaa, jonka 34 vierasmiestä todisti vääräksi, jonka valan
tarkoituksena oli ryöstää eräältä köyhältä leskeltä, monen lapsen
äidiltä, hänen ainoa toimeentulonsa lähde, hänen pieni maapalstansa...
Twain on velvollinen oman itsensä tähden sen kansan edessä, jonka
puoleen hän kääntyy, selittämään tuon asian ja puhdistaimaan. Tekeekö
hän sen?"
Melkein olin saada halvauksen lukiessani tuota uutista, tuommoinen
julma ja hävytön syytös! Minä en ikinäni ote edes käynytkään
Kohin-Kiinassa! En edes ole kuullut Wokowok nimeäkään! Minä en tietänyt
mitä tehdä ja tuumailin tuota sen päivän ja yön.
Seuraavana aamuna oli samassa lehdessä seuraavat, paljon merkitsevät
sanat:
"_Huomion ansaitseva asia_. Etkö sinä, kuvernöörin kandidaatti Mark
Twain tahtoisi suosiollisesti selittää kansalaisillen yhtä pientä
seikkaa, koskeva sitä aikaa kun hän asui Montanassa, Eikö hän kertoisi
kuinka hänen naapureiltaan yhteen aikaan alkoi kadota yhtä ja toista
kallista kappaletta ja kuinka ne kalleudet löydettiin Mark Twainin
kappaleiden seasta; kuinka hänen naapurinsa näkivät tarpeelliseksi
rangaista hänet, tervaamalla ensin ja sitte pyörittämällä höyhenissä,
ja kuinka hänet sitte pois paikkakunnalta ajettiin. Eikö hän kertoisi
meille noista tapahtumista?"
Voiko ajatella jotain tyhmempää ja solvaisevampaa juttua, hävyttömämpää
valhetta! Enhän ole edes ajanut Montanan sivukaan koskaan, sitä
vähemmin siellä asunut!
Tämä lehti ei minua muuten nimittänytkään kun: "Twain, varas
Montanasta".
Tuo kaikki teki sen että rupesin katselemaan sanomalehtiä
jonkinlaisella ilkeällä pelolla. Enkä suotta; katsokaas seuraavaa
uutista, joka herätti kaikkialla suurta huomiota.
"_Tavattu panettelija_. Nojaten alla oleviin valalla vahvistettuihin
herrojen O'Flamaganin, John Allenin ja Bernsin todistuksiin,
vakuutamme me, että tuo alhainen panettelu, jonka Mark Twain on
levittänyt, että muka entisen kuvernöörivainaan isoisä John Hoffman
olisi hirtetty varkaudesta maantiellä, ei ole muuta kun ilkeä valhe.
Jokaisesta kunnon ihmisestä tuntuu vastenmieliseltä, että, saadakseen
hetkellisen menestyksen, jotkut ihmiset turvautuvat panetteluun, eivät
edes kuolleitakaan kunnioita, vaan häväisevät heitä rauhallisissa
haudoissaan. Kun me ajattelemme vainajan sukulaisten kärsimyksiä,
joita mokoma häväistys ja panettelu tuottaa heille, olisimme valmiit
vaatimaan yleisön puolelta kostoa häväistyksen levittäjälle. Jätämme
hänet omantuntonsa rangaistavaksi. (Mutta tuskin luulisimme yhdenkään
tuomarin tuomitsevan syyhyn sitä miestä, joka Mark Twainia vähän
muksuttaisikin)."
Tuo viimeinen, sulkumerkkien välissä oleva lause teki sen, että minun
piti nousta aamulla tavallista aikaisemmin ja mennä kiireimmiten
takaoven kautta, sillä akkunoista alettiin heitellä kiviä ja palloja
varsin sakealta tuon "hävyttömän panettelijan" pään varasle.
Ja kumminkin voin puhtaalla omallatunnolla vannoa, että minä en edes
tiennyt oliko kuvernöörivainajalla isoisää ollenkaan!
On sanottava, että tästälähtein ei sanomalehdissä minua nimitetty
muulla nimellä kun "Twain, ruumiskirstujen varas".
Seuraavana päivänä toisessa lehdessä oli taas tämmöinen pätkä:
"_Kelpo kandidaatti_. Mark Twain, jonka eilen olisi pitänyt
pitää puolueelleen 'riippumattomille' oikein jytisevä puhe, ei
tullutkaan! Hänen sijastaan tuli sähkösanoma lääkäriltä, jossa
kerrotaan kuinka kandidaatti joutui hevoisten jalkoihin, kuinka
häneltä taittui jalka, kuinka hän nyt makaa tuskissaan j.n.e.
Onnettomat 'riippumattomat' saivat niellä kaiken tuon joutavan lorun
ja olla olevinaan muka tietämättöminä kandidaattinsa poissa olon
oikeasta syystä. Eilen nähtiin kuinka joku mies, täydessä humalassa,
hoiperteli samaan hotelliin jossa 'Mark Twain asuu. 'Riippumattomien'
on välttämättömästi todistettava ettei tuo juopporatti raukka ollut
juuri itse Mark Twain! Tulee hauska nähdä, mitenkä he suoriutuvat
tästä jutusta? Vastatkaa, herrat, kansan ääni vaatii sitä: ken oli tuo
humalainen mies?"
Tämä oli jo liian sikamainen keksintö, hiis vie: minä — ja juoppous!
On jo kolme vuotta kun en nauti mitään, en kerrassaan mitään, en edes
vienointa oluttakaan.
Mutta olin jo niin tottunut tuommoisiin solvauksiin, että melkein
rauhallisena luin seuraavassa numerossa kristityn nimeni käännetyksi:
"Herra Halera Mark Twain".
Tähän aikaan aloin saada tukuttain nimettömiä kirjeitä, joiden sisältö
oli tähän tapaan:
1) ... Kuinka se on sen onnettoman mummoparan kanssa, jonka te
tuuppasitte rappusista alas, kun hän teiltä almua pyysi?
2) On asioita elämässänne, joista minulla ainoastaan on tieto. Jos
tahdotte ettei ne tulisi julkisuuteen, niin lähettäkää nöyrimmälle
palvelijallenne, sille ja sille, muutama dollari.
Voisihan tähän panna satoja samanlaisia, mutta se lienee tarpeetonta.
Kohta sen jälkeen republikaanien äänenkannattaja syytti minua
äänten ostamisesta, mutta demokraattien päälehti jostain suuresta
ryöväyksestä, jonka muka olisin tehnyt.
Ja kaikki syyttäjäni kovasti vaativat minulta vastausta heidän
perättömiin ja tyhmiin syytöksiinsä. 'Asia meni niin pitkälle, että
"riippumattomienkin" lehtien toimittajat alkoivat sanoa että kauvemmin
ei sovi olla vaiti, sillä vaikeneminen tuottaa ehdottomasti tappion.
Uusi huomautus eräässä vihoIlismielisessä sanomalehdessä vakuutti minua
tästä:
"_Siinä mies!_ 'Riippumattomien' kandidaatti vaikenee yhä. Hän ei
uskalla puhua, kaikki häntä vastaan tehdyt syytökset ovat tutkitut
ja huomatut oikeiksi. Hänen kaunopuhelias vaikenemisensa on siihen
parhaana todistuksena. Katsokaas, riippumattomat, kandidaattianne!
Ylpeilkää tuosta häpeemättömästä valapatosta, Montanan rosvosta,
ruumiskirstun varkaasta, halerasta!... Katsokaa tarkemmin, ajatelkaa ja
vastatkaa käsi sydämmellä: voitteko te puhtaalla omalla tunnolla antaa
äänenne miehelle, joka on ansainnut tuommoisen pitkän rekisterin mitä
kurjimpia nimiä, joka ei uskalla suutaan avata itseään puolustaakseen."
Ystäväni olivat oikeassa. Syvässä alennuksen tunnossa päätin minä ryhtyä
"vastaamaan" kaikkiin noihin ilkeisiin syytöksiin. Mutta minä en
ennättänyt päättää työtäni, kun huomenna taas ilmestyi sanomissa uusi
syytös, entisiä hävyttömämpi: minä muka olin polttanut hulluinkartanon
sentähden kun se peitti näköalan akkunoistani. Sitte syytettiin että
minä olin myrkyttänyt setäni, saadakseni haltuuni hänen omaisuutensa ja
totisesti vaadittiin haudan aukaisemista ja ruumiin tutkimista.
Olin tulla mielipuoleksi. Mutta tämä ei ollut kaikki. Minua odotti
vielä viimeinen isku. Tämä isku oli vastustajieni häpeemättömyyden
parhain kukka. Minua vastaan tehtiin seuraava juttu: kun minä nousin
puhujalavalle, pitääkseni kokoukselle puheen, hyppäsi lavalle yhdeksän
kaiken ikäistä ja kaiken väristä lasta, jotka — siihen opetetut kun
olivat — rupesivat halailemaan minua ja huutamaan: "pappa, pappa!"
Minulla ei ollut enemmän voimia. Minä käärin lippuni kokoon jo
antausin. Nähtävästi en kelvannut New Yorkin kuvernööriksi. Seuraavana
päivänä lähetinkin kiellon ehdokkuuteeni, kirjoittaen kirjeeni alle näin:
"Sydämmellisesti teidän, ennen kunnon mies,
Mark Twain,
mutta nyt hävytön valapatto, Montanan rosvo,
Ruumiskirstun varas, halera" y.m.
Ei koiraa karvoihin katsomista.
Edustajaksi erään piirikunnan puolesta Massachusettsin
lainlaatijakuntaan valittiin hra Whitman. Hän oli valtion arvokkaimpia
asianajajia ja sen lisäksi sen omituisin mies.
Ennen vaalia oli Whitman ruvennut harrastamaan maanviljelystä ja
huvitti itseään elämällä amerikkalaisen maanviljelijän yksinkertaista
elämää. Kun hänen piti matkustaa Bostoniin laatimaan lakeja, ei hänellä
ollut yhtään parempaa vaatekertaa kun karkea kotikutoinen puku. Hänen
vaimonsa koetti kehoittaa häntä ennen lähtöänsä ostamaan hienomman
puvun, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
— Voinhan teettää itselleni kuosin mukaisen puvun, kun tulen Bostoniin,
sanoi hän; ja muutoin niin kyllä tämäkin kelpaa varsin hyvin.
Whitman oli suorittanut tutkintonsa Harvardin yliopistossa, ja
saavuttuaan Bostoniin asettui hän asumaan vanhaan asuntoonsa,
Doolittlesiin, missä hän oli mielestään kun kotonaan.
Astuessaan saliin huomasi hän siellä useita naisia ja herroja koolla ja
kuuli erään herran kuiskaavan toisille:
— Ahaa! Tuolta tulee maalainen vanhaa kotitekoista laatua. Nyt me
pidämme vähän hauskaa.
Whitman teki itsensä oikein tyhmän näköiseksi ja katseli noita hienosti
puettuja naisia ja herroja niinkun lehmä uutta konttia. Vihdoin hän
vaivoin löysi tuolin ja istuutui ja näytti hyvin yksinkertaiselta
kököttäen siinä kädet polvillaan.
— Kuulehan, sinä varmaankin tulet maalta? sanoi eräs keikailija.
— Nii—in, vastasi Whitman niin moukkamaisesti kun mahdollista.
Naiset jo nauraa kihnuttelivat puoliääneen.
— No, mitä sinä pidät meidän kaupungistamme? kysyttiin edelleen.
— Onhan täällä monta taloa.
— Ja joukko ihmisiä, lisäsi seura.
— Oo—on, koko kasa.
— Onko paljon ihmisiä sinun kotiseudullasi?
— Jopa muutamia kappaleita.
— Paljon vaimoväkeä?
— Heh... tuota... onpahan niitä noitakin...
— Ja sinä kai olet heidän luonaan hyvissä kirjoissa, voinen ajatella?
— Tahtooko maalaisherra ehkä juoda lasin viiniä? kysyi eräs naisista
toisten hillitessä riemuaan.
— Kiitos tarjoamasta.
— Mutta silloin sinun täytyy esittää malja.
— Esittääkö malja? kysyi Whitman iikäänkun ymmärtämättä, mistä oli
kysymys.
— Niin, pitää puhe.
— Vai niin, sitäkö tässä!
Ja naisten nauraessa ja käsien taputusten kaikuessa nousi "moukka"
seisaalleen.
Mutta suuresti he hämmästyivät, kun ivattu "maalainen" pyyhkäsi hiukset
otsaltaan, oikasi mahtavasti itsensä suoraksi ja, tehtyään miellyttävän
kumarruksen, kirkkaalla ja hyvin sointuvalla äänellä alkoi:
— Arvoisat naiset ja herrat! Minä toivotan teille terveyttä ja
menestystä ja toivon, että vuodet antaisivat teille enemmän ymmärrystä,
niin että te huomaisitte, että ulkokuori usein pettää, ja ettei koiraa
ole karvoihin katsominen! Arvostelitte minua pukuni mukaan ja piditte
minua taitamattomana ja kokemattomana talonpoikana, kun minä sitä
vastoin luulin teitä teidän vaatteistanne päättäen hyvin kasvatetuiksi
ja sivistyneiksi henkilöiksi. Huomaan ikäväkseni että molemmin puolia
on erehdytty!
Hän oli tuskin lopettanut, kun valtion kuvernööri astui sisään ja kysyi
hra Whitmania.
— Täällä olen, herra kuvernööri! On iloista saada nähdä teitä!
Sitte hän kääntyi hämmästyneen seuran puoleen, kumarsi kohteliaasti ja
sanoi:
— Minä toivon teille hauskaa iltaa!
Mutta seura ei liene viettänyt hauskaa iltaa sinä päivänä — siksi oli
heidän saamansa läksytys liian tuntuva.
Nainen salapoliisina.
Siihen aikaan asuin minä Denverissä, Coloradossa, hauskassa pienessä
kivitalossa. Naapuritalossa asui muudan amerikkalainen perhe, nimeltä
Hall. He olivat hienoa, hauskaa väkeä.
Eräänä kauniina aamuna istuessamme aamiaispöydässä, kuulimme
erinomaisen kaunista piaanon säestämää viulunsoittoa.
— Mitä tämä on, sanoin minä vaimolleni ihmeissäni ja pudotin
vaapukkahillossa kastetun pannukakunpalasen valkealle pöytäliinalle.
— Ai, ai, ai! Kas nyt kun sinä taas tahrasit puhtaan pöytäliinan! Siitä
saat heti paikalla suorittaa 10 senttiä sakkoa!
— Anteeksi, eukkoseni! Mutta kuka se noin kauniisti soittaa.
— Hallin perheen hyyryläinen, eräs nuori nainen. Hän muutti heille
toissa päivänä.
— Mahdotonta, vastasin minä, nainen ei soita tuolla tavoin.
— Kyllä vaan! Kukaan muu se ei voi olla, sillä herra Hall ei ole
ollenkaan musiikkimies ja rouva Hall soittaa vaan piaanoa. Rouva Hall
säestää hyyryläistään. Kuulethan sen soitostakin.
— Kyliä, Kyllä. Tunnen kyllä hänen soittonsa.
Jo samana iltana kotia tullessani sain nähdä Hallin hyyryläisen. Hän
loikoi mukavasti naapuritalon kuistilla kiikkutuolissa. En katsonut
sopivaksi heti ensi kerran nähdessäni häntä tarkastella liian
tunkeilevasti, mutta sen verran kerkesin nähdä, että hän oli roteva,
leveähartiainen, nuori nainen, jonka silmät olivat kirkkaat, terävät,
vaaleansiniset, ja kasvot erinomaisen kauniit, vaikka tosin hiukan
säännöttömät, ja tukka lyhyeksi leikattu, kutrikas vaaleanruskea.
Samana iltana 10 aikaan näimme me nuoren naisen nopein askelin hiipivän
ulos naapuritalon takaportista.
- Sepä omituinen tyttö, tuo, joka lähtee ulos tähän aikaan päivästä!
Mutta pian olin saava nähdä vielä ihmeellisempiä asioita.
Palatessani eräästä juhlatilaisuudesta aamuhämärässä muutamana päivänä,
näin minä erään komean herrasmiehen kulkevan edelläni. Hän oli puettuna
vaaleihin vaatteisiin, jotka sopivat kuni valetut hänen sopusuhtaiseen
vartaloonsa. Hänellä oli musta sylinterihattu päässä, harmaat
hansikkaat ja sievä kävelykeppi kädessä.
— Ahaa, arvelin itsekseni, tuokin tulee kai jostain kekkereistä. Hän
kulki edelläni samaa tietä kun minäkin ja näytti siltä kun aikoisi hän
mennä minun kotiini.
Samassa pääsin hänen rinnalleen ja kysyin häneltä:
— Eikö pullollinen esim. hyvää manitonviiniä maistuisi mainiolta?
Niin odottamatta ja äkkiä puhuttelemani henkilö käännähti kiiruusti
ympäri, vitkasteli hetkisen, vaan puhui sitte soinnukkaalla, pehmeällä
äänellä:
— Kiitos, lasillinen vettä maistuisi todellakin erinomaisen hyvältä.
Kohta paikalla pääsimme asuntoni portille ja minä sanoin: Istukaa
tuohon rapuille, minä käyn kellarista hakemassa mitä tarvitsemme.
Enkö lie kiireistäni tarkemmin katsellut vierastani vai liekö samea
katseeni kellarissa ollessani selinnyt, mutta palattuani kellarista
hämmästyin suuresti. Edessäni seisoi miehen pukuun puettuna kaunis
naapurini, Hallin hyyryläinen.
Hän näytti niin erinomaisen sievältä.
— Mitä ihmettä! Onko tänä yönä ollut naamiaiset jossain?
— Ei, vastasi hän, ei mikäli minä tiedän.
— Mutta miksi te sitte olette pukeutunut mieheksi ja miksi olette
ulkona kello 4 aamulla? Mitenkä te uskallatte, eikö teitä peloita?
Vastaamatta mitään nousi hän ylös ja aukasi nuttunsa. Rinnan vasemmalla
puolella kimalsi hopeainen tähti ja kotelosta hänen kupeellaan näkyi
kahden revolverin päät. Hän ojensi minulle nimikorttinsa:
Siten tutustuimme me ja hauskan naapurin saimmekin hänestä. Me
seurustelimme usein, soitimme yhdessä ja teimme huvimatkoja. Eräänä
aamuna menin hänen luokseen sopimaan jostain huvimatkasta ja tapasin
hänet kävelemässä edestakaisin pitkin lattiaa viulua soittaen. Hän oli
nähtävästi sangen hajamielinen, sillä hän ei kuullut tuloani. Ja kun
hän vihdoin huomasi minut, hymyili hän vaan ja jatkoi soittoaan. Hän
oli puettu kevyeesen aamupukuun ja hänen käsivartensa olivat paljaat.
Mutta niitä käsivarsia, rakkaat lukijattareni! Varmaankin Voi vaan
amerikkalaisella salapoliisilla olla sellaiset käsivarret. Vasemman
käden, jossa viulu oli, lihakset olivat ikäänkun mahtavassa solmussa,
joka ikäänkun vapisi joustavuudesta joka kerran, kun hän hiukankin
liikutti kättään. Ja oikean käden lihasten liikunta hänen soittaessaaan
oli kuni atleetin. Siitä huolimatta olivat valkeat kun alabasteri,
ja pienet kädet oivat niin viehättävät, että väkisinkin tahtoi vaan
tarttua niihin ja suudella niitä.
Erään toisen kerran tapasin hänet ampuilemassa kärpäsiä kumminauhalla.
Somaa urheilua todellakin!
— Kärpäset, sanoi hän, ovat kun rikolliset ihmiset. Niiden kimppuun
täytyy hiipiä salaa, jos mieli tavata niitä.
— Ettekö tule huomen illalla meille soittamaan? kysyin minä.
— En jouda, vastasi hän, minulla on näinä päivinä hyvin kiire.
— Siltäpä ei ainakaan näytä.
— Meillä naisilla täytyy aina olla jotain käsissämme, ja
mietiskelemisiä eivät häiritse viulunsoittaminen tai kärpästen
kuoliaaksi näpäytteleminen.
— Ehkä joudatte ylihuomenna?
— Hyvä, minä tulen vallan kernaasti silloin. Jos minä huomenna onnistun
aikeissani, niin soitan ylihuomenna iloisemmasti kun koskaan.
— Mitä te sitte huomenna aijotte tehdä?
— Minä olen huomenna myyjättärenä Gotteslebenin jalokivikaupassa.
— Saako teitä tulla tervehtimään.
— Kyllä kernaasti, terve tuloa.
Kun minä seuraavana päivänä iltapuolella kuljin Gotteslebenin
suuremmoisen jalokivikaupan ohi, näin Nooran olevan siellä. Hän seisoi
tiskin takana. Minä menin sisälle.
— Oletteko onnistunut?
— En vielä, näyttää huonolta, mutia — —
Samassa pysähtyivät komeat vaunut oven eteen ja kallisarvoiseen pukuun
puettu nainen astui puotiin. Hänellä oli kultasankaiset lasisilmät
nenällä ja hän sanoi tahtovansa ostaa kultasormuksen.
Hän puhui neiti Osgoodbylle, joka näkyi hyvin osaavan näytellä
myyjätärtä.
Nainen osotti erästä sormuslaatikkoa ja Noora otti sen tiskille.
Ostaja, joka näytti olevan sangen lyhytnäköinen, katseli tarkkaan
sormuksia nenä melkein niissä kiinni, ja hän kyseli hintoja. Mutta
viimein kohotti hän kumminkin päätään ja sanoi tyytymättömällä äänellä:
— Tuossa ei ole yhtään sellaista, jota minä tahtoisin. Minä haluaisin
saada erään erikoisen kiven. Eikö teillä ole irtonaisia kiviä?
— Kyllä, sanoi Noora ottaen esille erään laatikon.
Ostaja istui pää kumarassa pienellä pyöreällä tuolilla tiskin edessä
ja katseli jalokiviä. Vasemmassa hansikkaattomassa kädessä oli hänellä
nenäliina, jolla hän sangen usein pyyhki nenäänsä, joten näytti siltä
kun olisi hänellä ollut ankara nuha.
Hän tarkasteli jalokiviä kauvan aikaa. Minä olin juuri lähtemäisilläni
kotiin, kun näin, mitenkä Nooran valkea mutta voimakas käsi yhtäkkiä
lujasti tarttui ostajan ranteeseen. Ostaja kohosi seisoalleen punaisena
kasvoiltaan kun keitetty rapu. Hän huusi, repi ja riuhtoi, mutta Noora
piti häntä niin lujasti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet.
Nooran käskystä sulettiin ovi, ja kaikki riensivät tapahtumapaikalle.
— Tässä on varas, sanoi hän, telefoneeratkaa poliisivaunut.
Vangittu huusi ja reuhasi. Noora seisoi vaiti pitäen vangittua
silmällä. Poliisivaunut tulivat kohta ja kaksi poliisia mukana.
Nainen vakuutti viattomuuttaan, rukoili ja uhkaili. Tehdäkseen lopun
näytelmästä sanot Noora poliisimiehille:
— Viekää nainen heti Malonyn poliisivankilaan. Minä tulen heti jälestä.
Hän on nenällään onkinut 5 jalokiveä laatikosta. Hänen nenänsä on
voideltu jollain tahmealla voiteella. Hyvät naiset ja herrat, katsokaa
tänne!
Näin sanoen otti hän naisen kasvot käsiensä väliin. Nainen ponnisteli
vastaan ja vakuutti, että hänen nenänsä on vaan hikinen.
— Mutta se hiki on puoleensa vetävää, katsokaahan.
Noora otti tulitikun ja pani sen poikittäin naisen nenälle ja se jäi
siihen vaakasuorasti kiinni, kuten nuoralla kanssisan tasapainotanko.
— Ja nyt, herra Gottesleben, sanoi Noora, saatte 5 jalokiveänne
takaisin.
Hän tarttui naisen vasempaan käteen, jossa nenäliina yhä oli, mutta
nainen nyki ja reuhtoi kättään kaikin voimin. Silloin näin mitenkä
naisen käsi yhtäkkiä ikäänkun herposi, se valkeni ja sormet oikenivat
ja Noora otti siitä nenäliinan ja puisteli sen sisällön, 5 jalokiveä,
pöydälle.
Kun nainen tirkistäessään jalokivilaatikkoon oli saanut timantin
tarttumaan nenäänsä, oli hän niistänyt nenäänsä ja siten kätkenyt kiven
nenäliinaansa.
Konstit ovat monenlaiset, mutta varkaiden kujeet sitäkin useammat.
Nainen vietiin vankilaan ja Noora lähti jättämään kertomusta
tapahtumasta vartiokonttoriin.
Seuraavana iltana soittelimme me yhdessä, meillä oli useampia vieraita.
Nooran viulu soi ihanasti ja hän itsekin oli niin viehättävä, että
kaikki läsnä olevat miehet olisivat mielellään antautuneet hänen
nöyriksi orjikseen, jos vain Noora olisi sanallakaan sitä vaatinut.
Eihän mies, Herran tähden, sentään ole muuta kun heikko ihminen!
— Kuinka suuri on palkkanne urotyöstänne, Noora? kysyin illallista
syödessämme.
— Sain 500 dollaria hänen vangitsemisestaan. Hän on mestarivaras
Dolly Regan New Orleansista.
— Mutta mitenkä saitte hänen kätensä niin yhtäkkiä herpoamaan?
— Se on vallan helppo keino. Katsokaahan! Hän näytti sormusta
etusormessaan, josta sitä hiukan painaessa työntyi esiin useita teräviä
neulankärkiä.
— Mutta mitenkä rupesitte epäilemään juuri sitä naista varkaaksi ja
mitenkä tiesitte, että hän aikoi varastaa juuri Gotteslebeniltä?
— Hän oli varastanut kaupungin kaikilta muilta jalokivikauppiaiIta,
ja paraan arvelin hänen jättäneen viimeiseksi. Hänen tuntomerkkinsä
oli lähetetty tänne Omahasta, jossa häntä epäiltiin. Hänen kittinsä
olio oppinut tuntemaan Metropolitanin hotellissa, jossa viime viikolla
olin siivoojana. Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydän teitä
huomenna tulemaan luokseni viettämään iltaa. Aijon pitää pienet kemut
onnistuneen yritykseni johdosta.
Uuden Berlinopolisvillen naispappi.