Seurustelu Bob Flodinin tutkintojuhlassa ja tuo varsin kummallinen
puhe, jonka hän itse piti, antoi aihetta monille selvittelyille ja
oikaisuille. Alussa olivat kaikki toverit sen välittömän lämmön
valtaamina, jolla tuo pieni mies oli puhunut, ja jopa pari toveria
huomauttivatkin, että Bobia oli ymmärtämättömyydestä käsitetty väärin.
Oltiin oltu siksi paljon itsekkäitä nauttiessa Bobin leikillisyydestä,
että unohdettiin kokonaan hänet itsensä ihmisenä. Se oli suuri häpeä,
ja se täytyy vastaisuudessa hyvittää. Bob oli tunteellinen luonne, jota
täytyy ymmärtää toisin kuin useimmat olivat häntä ymmärtäneet. Häntä
tuli kohdella hienotunteisesti, ja toverien täytyi tunnustaa, etteivät
he ehkä aina ole olleet kyllin huomaavaisia Bobia kohtaan. Ensi
lämmössä kohosi arvostelu hänestä ihmisenä siihen saakka, että hänet
selitettiin nerokkaaksi tunneihmiseksi, joka oli heidän kaikkien
yläpuolella. Tämä käsitys, jonka lausuivat seurueen johtomiehet,
pidettiin ensiaikoina täysin pätevänä.
Bob ei tiennyt, mistä toverit keskustelivat, vaan tunsi, että käänne
oli tapahtunut hänen edukseen. Hän tunsi itsensä ikäänkuin toiseksi
ihmiseksi, eli oikeimmin -- hän tunsi itsensä siksi ihmiseksi, mikä hän
aina oli ollut. Hänen olentoonsa tuli samalla kertaa jotain hienoa ja
avonaista, ja toverit huomasivat ihmeekseen, että tuo somisti häntä
vielä paremmin kuin hänen entinen teeskennelty iloisuutensa. Tämä sai
puolestaan aikaan kokonaan läpitunkevan muutoksen kaikissa, jotka
kuuluivat tähän seurapiiriin. Oli kuin ympäristö ja yhdessäolo olisi
heidät kaikki muuttanut samallaisiksi. Harrastukset laajenivat ja
osanottavaisuus kasvoi suuremmaksi. Pitkiä hetkiä voi vieriä
keskustelussa, joka ei koskaan horjahtanut ilveilyksi, vaan pulppuili
elämänilosta, joka näytti povellaan kätkevän koittavan keväimen.
Bob oli vakuutettu siitä, että hän oli elämänsä pelastanut. Hän oli
ryhtynyt väitöskirjansa viimeistelytyöhön tuntien itsensä rohkeaksi,
ikäänkuin koko elämä olisi hänelle avautunut. Rajattomalla
kiitollisuudella hän otti vastaan sen laajentuneen myötätuntoisuuden,
joka näytti tulvaillen tulevan hänen osakseen kaikkien niitten ihmisten
puolelta, joista hän piti ja joitten kanssa hän seurusteli. Eräänä
päivänä, kun toukokuun aurinko heitti kirkkaita säteitään Fyrijoen
aalloille havaitsi hän seisovansa huoneessaan katsellen onnesta
hymyillen akkunan alla olevan pienen puutarhan yli, tietämättä itsekään
miksi.
Saman päivän iltana lauloi Bob ensimmäisen laulun tuon toveripiirissä
vietetyn muistorikkaan tutkintojuhlan jälkeen. Hän tunsi jonkunlaista
ihmettelyä, kun hän alkoi, mutta ihmettelyntunne liukui kuin
pilvenhattara ohi hänen sielunsa. Pikku Bob lauloi kasvavalla tunteella
laulun laulun perästä ja ilo kohosi hänen ympäristössään ikäänkuin
kaikuna hänen oman sydämensä juhlivasta riemusta.
Eräs tovereista, joka kohotti lasinsa pikku Bobille, sanoi:
"Nyt sinä olet jälleen oma itsesi. Terve, pikku Bob! Nyt tunnemme me
sinun taas."
Pikku Bob kuuli sanat, mutta hän ei ymmärtänyt niitä. Hän nauroi
iloisinta nauruaan ja joi lasin pohjaan. Sitten lauloi hän taas.
Seurueesta ei erottu ennen kuin paljon jälkeen puoliyön.
Mutta kun Bob tänä iltana tuli kotiin, tunsi hän sielussaan, että illan
kuluessa oli joku kuvailemattomalla tavalla tuottanut tuskaa hänelle.
Hän ei ensin ymmärtänyt mistä se johtui. Hän tunsi vain tuivertavaa
tuskaa rinnassaan. Oli ikäänkuin hänen sydämmessään olisi ollut jotain
vihlovan terävää, joka kasvoi kasvamistaan. Bob etsi muistoistaan. Hän
muisti vihdoin toverinsa sanat. Kuinkas ne olivatkaan? "Nyt tunnemme me
sinut taas." Mitä hän tarkoitti tällä? Mitä mahtoikaan hän tarkoittaa?
Bob koetti kaiken voitavansa, päästäkseen noista surullisista
ajatuksistaan ja lopulta ne haihtuivatkin mielestään unessa. Mutta kun
hän heräsi, oli huone ja kaikki esineet siellä saaneet niin kylmän,
valvovan, kuivan ja epäsointuisen värin, ja aurinko, joka heitti
säteitään akkunasta sisälle, ei paistanut niinkuin ennen. Oli
keltaista, kylmää päivää vain, ilman lämpöä. Mitä tämä on? ajatteli
pikku Bob. Mitä tämä on?
Hän muisti samassa. Ja vitkalleen järjestyivät hänen ajatuksensa.
Bob ei tahtonut kumminkaan uskoa noita ajatuksia ja koetti tarmokkaasti
vapautua niistä. Hän taisteli itsensä kanssa ja itseään vastaan. Hän ei
tahtonut uskoa, mitä hän näki. Hän sulki silmänsä väkisin, sulkeutui
sisälle ja kirjoitti väitöskirjaansa. Hän tiesi itse, että jos hän
tulisi selvyyteen siitä, jota hän pelkäsi, ennenkuin väitöskirja oli
valmiina, hän ei pääsisi koskaan niin pitkälle, jotta voisi lähettää
sen painettavaksi. Mutta Bob oli arka ja ujo tähän aikaan. Hän
pysytteli poissa toverien seurasta niin usein kuin hän suinkin voi
käyttää tekosyitä ja kun se ei onnistunut; oli hän alussa itseensä
sulkeutunut ja hiljaa. Luonnollisesti se herätti muutamien ihmettelyä
ja antoi aihetta enemmän tai vähemmän tunkeileviin kysymyksiin. Mutta
kaikkein kummaksi Bob ei näihin kysymyksiin vastannut laisinkaan. Hän
sensijaan oli olevinaan iloinen. Hän lauloi, hän kertoi ja oli kuin
itse iloisuus. Hän muuttui päivä päivältä yhä enemmän entiseksi kunnon
Bobiksi. Hänen silmiään ei nykyään juuri kukaan voinut eroittaa. Sillä
niin syvälle ne olivat vajonneet hänen päähänsä ja hän nauroi
tavallista useimmin.
Mutta samana päivänä, kun Bob oli saanut väitöskirjansa valmiiksi ja
jätti käsikirjoituksen painoon, meni hän kotiin ja sulkeutui
huoneeseensa, istui ja kertasi ajatuksissaan koko elämänsä.
Hän pääsi itsessään sopusointuun siitä, että hän oli koko ajan tiennyt
ja ymmärtänyt kaikki, mitä oli tapahtunut, vaikkei hän ennemmin kuin
nyt, ollut tahtonut nähdä kaikkea sitä tuossa vihlovassa
alastomuudessaan.
Houkkio hän oli ollut, joka oli uskonut voivansa puhua sydämensä
tunteista ihmisille. Parantumaton houkkio. He olivat kuunnelleet häntä
ja he olivat mieltyneet hänen sanojensa sointuun samoin kuin ennen
kiintyivät hänen ilonsa eloisuuteen ja naurunsa hilpeyteen.
He luulivat ymmärtävänsä häntä, ja jää oli sulanut sydämistä eräiden
ihmisten seurassa, jotka olivat pyrkineet lähelle toisiaan. Kaikki
olivat olleet onnellisia muutamia päiviä ja Bob itse oli ollut
onnellisin kaikista. Oi, niin sanomattoman onnellinen!
Mutta niin menivät päivät ja menneiden päivien mukana hävisi
ensimmäinen vaikutelmakin. Sitten palasivat hiljalleen ja huomaamatta
entiset harmajat arkiset päivät ja tämän kaikkitasoittavan voiman
vallassa alkoivat ihmiset katsoa toisiinsa ja kysyivät itseltään:
Ei suinkaan tämä voi olla mahdollista? Emmehän voi olla uskomatta sitä,
mitä me itse olemme nähneet?
Ja tämän äärettömän raskaan kaikkivallan voiman alla pusertui Bobin
merkityksettömän pieni kohtalo mitättömiin. Sointu hänen sanoistaan oli
poissa ja niitten sisällystä ei ollut kukaan uskonut.
Bob tunsi itsensä yksinäiseksi ja entistä enemmän halveksituksi, ja hän
ei voinut käsittää, että hän oli ollut kerran niin tyhmä ja koettanut
puhumalla oikaista toisten käsitystä omasta itsestään. Pikku Bob häpesi
sekä iloisuuttaan että vakavuuttaan, sekä avonaisuuttaan että
teeskentelyään, koko raukkamaista minuuttaan, jota ei hän itse eikä
kukaan muu kuten hän luuli, koskaan voi ymmärtää.