I.

Minä tahdon alkaa tämän romaanin muutamasta avioliitosta kertomalla

erään kertomuksen aviomiehen nuoruudesta, ja minä teen sen senvuoksi,

että ilman tätä kertomusta kukaan ei voi ymmärtää minun sankarini

omituisuuksia ja luonnetta.

Hänen elämänsä oli, niinkuin monen muunkin, taistelua niitten voimien

välillä, jotka pyrkivät samalla kertaa hävittämään ja säilyttämään.

Robert Flodinilla oli nuorena pyöreät ja leikilliset, punahkot ja

eloisat kasvot, sointuva nauru, ja hän oli täysi leikillisiä kujeita ja

iloisia kertomuksia. Mihin vain hän tuli, oli ilo ylimmillään, niin,

ilo melkein tahtoi kohottaa kattoa, kun Rob Flodin tuli lauluineen. Hän

oli pieni ja pyöreä pahjus, ja häntä kutsuttiinkin tavallisesti

toverien kesken Upsalassa pikku Bobiksi.

Hänen silmänsä vain eivät tahtoneet oikeen soveltua hänen ylen iloiseen

ulkomuotoonsa. Sillä pikku Bobin silmät olivat surumieliset. Mutta

hyvin harvoin kukaan kiinnitti huomiota hänen silmiinsä. Osittain

ihmiset vähän välittävät siitä, mikä voi häiritä heidän huviaan. Osaksi

vajosivat nuo surumieliset silmät aina syvälle Bobin päähän, kun hän

nauroi. Ja se tapahtui, kuten me jo voimme ymmärtää, hyvin usein.

Pikku Bob ei puhunut aina niin paljon, mutta hän näytti niin iloiselta,

että hänen ilonsa tarttui, ja hän lauloi lauluja tavalla, joten ei

kukaan muu voinut. Hän lauloi vanhoja ja uusia lauluja ja kaikki laulut

muuttuivat uusiksi kun hän niitä lauloi. Bob lauloi koko viattoman

sielunsa lauluissaan ja kaikki jurot, kylmäsydämiset, tyhjät ja kuivat

ihmiset tulivat iloisiksi kuin lapset, kun he kuulivat hänen laulavan.

Jos Bob ylimalkaan olisi ymmärtänyt käyttää hyväkseen muita ihmisiä,

olisi hänellä ollut kultakaivos lauluissaan. Ne olisivat helposti

avanneet hänelle valoisan tulevaisuuden, ja rikkaitten ja

vaikutusvaltaisten miesten ovet olisivat olleet yhtä avoimia hänelle

kuin ystävien sydämetkin. Mutta pikku Bobilla oli sensiaan omituisuus,

josta hän ei koskaan päässyt. Hän ei voinut olla oma itsensä muualla

kuin hyvien toverien piirissä ja tarvittiin vain, että tuli yksi ainoa

henkilö, jota hän ei joko tuntenut eli joka tuntui hänestä hiukankaan

epämiellyttävältä tai ainoastaan vieraalta, niin Bob vaikeni kerrassaan

ja laulaminen oli hänelle yhtä mahdotointa kuin puhua hepreaa tai lukea

Virgiliusta ulkomuistista. Bob sanoi, että hän vaikeni tahtomattaan,

kun huoneessa oli vain joku henkilö, joka vaikutti kylmähkösti häneen.

Ja mitä hän tarkoitti tuolla orakelikielellä, sitä hän ei koskaan

voinut selittää.

Tuskin voinee ajatellakaan, että Bob olisi ollut niitä, jotka aina

ymmärtävät valita ystävänsä. Vissit piirteet hänen luonteessaan

vaikuttivat aivan luonnollisesti, että hyvät ihmiset joutuivat hänen

ystävyyteensä, samalla tavalla kuin samallaiset kemialliset aineet

vetävät toisiaan puoleensa. Täytyy myös sanoa, että Bobilla alkuaan oli

kylläkin hieno vaisto ymmärtääkseen eroittaa tällaiset ystävät muista,

joitten yhteyteen hän joutui. Mutta toiseltapuolen hän ei ollut kyllin

teräväkykyinen näkemään eroitusta pahan ja hyvän välillä. Bob

kaunisteli mielellään mielikuvituksissaan niitä ihmisiä, joitten kanssa

hän tuli kosketuksiin, ja hän näki ne omien toiveittensa loistossa. Tuo

hellyys, hän itse tunsi, teki hänet sokeaksi, ja hän eli kauvan

sanomattoman onnellisena harhaluuloissaan uskoen alinomaan itsensä yhtä

lämpymästi rakastetuksi, kuin hän itse kiintyi muihin.

Pikku Bob kärsi kuitenkin suurta henkistä heikkoutta, ja se oli vain

liian luonnollista, että tämä heikkous oli se, joka alituisesti toi

hänelle suurimmat kärsimykset. Bob nimittäin salaisuudessa ikävöi, että

joku ihminen olisi älynnyt ymmärtää häntä, minkälainen hän itse

oikeastaan oli. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, että toverit nauroivat

niin pian kuin he saivat nähdä hänen ja apploderasivat hänelle niin

usein kuin hän lauloi. Pikku Bob kulki hiljaisissa mietteissään ja

ajatteli, että hänessä oli jotain muutakin kuin hänen iloisuutensa,

joka kykenisi herättämään ihmisten mieltymystä ja myötätuntoa. Bob

hautoi nimittäin aivoissaan paljon ajatuksia, ja ne eivät aina olleet

niin iloisia kuin hänen oma ulkomuotonsa. Eikä ollut ensinkään

harvinaista, että hän huomaamattaan antautui noitten ajatuksien

valtaan, ja silloin voi hänen kasvonsa muuttua niin, että häntä tuskin

voi tuntea. "Mikä jumalan nimessä Bobilla on", sanoivat toverit.

"Istutko sinä ja uneksit?" Sitten kiihoitettiin Bob taas kujeilemaan ja

olemaan iloinen. Niin kujeilikin hän itsensä entiselle tuulelleen ja

oli iloinen. Eikä kukaan ajatellut sen enempi koko asiaa.

Mutta vähitellen Bob rupesi kauhistumaan sitä, että kaikki ihmiset

vaativat häntä olemaan aivan yhtenään iloisena. Syvällä hänessä

työskenteli toinen ihminen kuin mikä maailmalle näkyi. Tämä ihminen

vaati saada elää ja päästä oikeuksiinsa. Päivin ja öin luuli Bob

voivansa nähdä hänen kasvonsa niin kokonaan toisenlaisina kuin hänen

omansa, lempeinä ja uinailevina, ikäänkuin häntä katsoen suurilla

silmillään, jotka kysyivät, miksi ei kukaan tahdo kohdata niitten

katsetta. Tämä näky vainosi häntä ja synnytti hänessä tuskaa, joka tuli

päivä päivältä voimakkaammaksi eikä koskaan suonut hänelle ollenkaan

rauhaa. Hänen täytyy anastaa itselleen oikeus olla oma itsensä. Hänen

täytyy vaatia itselleen tämä oikeus mistä hinnasta tahansa. Hänen

täytyy heittää pois se ies, jonka hänen oma iloisuutensa on asettanut

hänen hartioilleen. Kukaan ei voinut koskaan aavistaa, että sillä välin

kuin pila leikki hänen suupielissään, istui Bob toverien seurassa ja

oli harmissaan siitä ilosta, jonka hän herätti. Hän oli siitä niin

syvästi harmissaan, että hän tunsi olevansa kaikkien narri, ja kun joku

sanoi hänelle: "Kunnon Bob-veikko, kuinka hauskaa onkaan saada aina

nähdä sinut niin ilosena!" olisi se ollut Bobille sanomaton nautinto,

jos hän olisi voinut päättävästi antaa ystävälle aimo korvapuustin.

Se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseenkään, kaikkein vähimmin

niin hyväsydämiselle luonteelle kuin Bob. Sen sijaan päätti Bob käyttää

toista tapaa, jonka hän varmasti katsoi tekevän lopun hänen

kärsimyksestään. Hän päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja hän luuli

löytävänsä sen, kun hän sai suoritetuksi licentiatitutkinnon ja kaikki

toverit olivat kokoontuneet juhlaan juuri hänen vuokseen. Juhlassa

pidettiin puheita ja ensimäinen puhe omistettiin luonnollisestikin

päivän sankarille, joka oli Bob itse. Puhuja ylisti hänen hyviä

ominaisuuksiaan yleensä ja kiitti häntä erikoisesti siitä, että hän oli

aina lämpymimmät ilonliekit toveripiirissä virittänyt. Puhuja, joka oli

eräs noista Bobin monista ystävistä, teki sen sellaisella tunteella ja

lämmöllä, että Bob tuli kyyneliin asti liikutetuksi, ja hän nauroi

iloissaan niin, että hän sai koko seurueen nauramaan mukanaan. Mutta

vaikka puhuja todellakin puhui sydämestään eikä hetkeäkään tehnyt pilaa

Bobista, tuntui hänestä kumminkin, että tuossa puheessa oli hänelle

omistettu kaikki ilveilijän naurettavat ominaisuudet ja hän väänteli

tuskasta itseään ikäänkuin hän olisi ollut ristiinnaulittu.

Mutta toisten mieliala oli tulvailevan iloinen ja kuten sanottu, ei

ollut kaukana, ettei Bob kokonaan unohtanut tehtäväänsä. Mieliala oli

aivan huolestuttavan tarttuva, toverit seisoivat lasit kädessä

pidättäen nauruaan, odottivat milloin Bob avaisi suunsa ja leikillään

saisi seurueen iloiseen nauruun, ja Bob vasten tahtoaankin oli hetkisen

seurueen mielialan mukana niin, että hän oli vähällä toverien mieliksi

näytellä tuon osansa, jota kaikki näyttivät vaativan häneltä vieläkin.

Mutta samassa tunsi hän tuskaisen vihlauksen rinnassaan. Hän tunsi,

että jollei hän puhuisi juuri nyt, niin hän ei koskaan voisi vapautua

tuosta painajaisesta, joka ahdisti hänen rintaansa. Hän näki edessään

haamuna vakavat, surumieliset kasvot ja suuret silmät, rukoilevat

silmät ja hän tahtoi, että hänen kasvonsa muuttuisivat noitten kasvojen

kaltaisiksi, jotka hän nyt vain voi nähdä aaveena. Tämän vaikutuksen

valtaamana loi Bob silmänsä alas ja nyt näki hän vain palasen valkoista

pöytäliinaa, oman serviettinsä ja muutamia juomalaseja, jotka olivat

likinnä pöydällä. Yhtäkkiä muuttui hänen olemuksensa kokonaan, hänen

äänensä vaihtui toiseksi ja hänen puhetapansa tuli uudeksi. Nuo

kuvaavat sanasutkaukset eivät vyöryneet enempi hänen huuliltaan ja

hänen äänensä ei ollut enää meluava ja riemahteleva. Hän puhui sensiaan

niin hiljaa, että hänen tahtomattaankin ympäristö muuttui hiljaiseksi,

niin hiljaiseksi, jotta hiljaisinkin ääni soi melkein kaameasti.

Puhuessaan hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hän kuvitteli

seisovansa pimeässä, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan ja hän

ei korottanut ääntäänkään. Hänen ei tarvinnutkaan. Sillä hiljaisuus

kasvoi hänen sanojensa mukana ja tuntui valtaavan _koko_ huoneen, jossa

tuo hiljainen ääni kuului ikäänkuin ihminen olisi yksinäisyydessä

kertonut sisäisimmät ajatuksensa itselleen.

"Kun minä kiitän teitä nyt puheessa", alkoi pikku Bob, "kiitän teitä

nuoruusvuosien ystävyydestä ja ajasta, joka nyt on jo ohi, niin te

odotatte joka-ainoa, että minä sanoisin jotain huvittavaa ja sattuvaa.

Mutta minä en ensinkään ajattele tehdä tuota. Ja syy on se, ettei

minulla ole sanottavana mitään huvittavaa teille. Vaikka minä itsestäni

koetan kuinka tarkkaan tahansa etsiä, niin minä en löydä itsessäni

missään huvittavaa ja ilon aiheita. Yksin ollessani minä en naura.

"Onnellinen on ihminen vain, joka voi hymyillä yksinäisyydessään

kaikille, ja kaikella elämässä, hymyillä täydellisyydentunteesta

valoisasti omalle kukkealle onnensa elämälle. Minä en voi tehdä niin,

ystäväni, mutta älkää vain luulko, etten minä koskaan ole voinut tehdä

sitä."

"Oli aika, jolloin minullakin oli aurinkoisia päiviä, ja minä kävin

polkuni niin joustavasti ja helposti ikäänkuin ei mikään olisi kyennyt

minua väsyttämään. Se aika oli silloin kun te ensikerran näitte minun

iloisena ja minä tartutin minun iloni teihin.

"Senjälkeen minä olen muuttunut ja sitä minä en voi sanoa, mikä minun

on muuttanut, yksinkertaisesti minä en tiedä sitä itse. Ehkäpä muutos

tapahtui silloin kun minä aloin huomata, että elämässä on niin paljon

loppumatonta surua. Silloin kai rupesin epäilemään omaa iloani ja ehkä

ovat nuo epäilykset tummentaneet minun sieluelämäni. Tästä kaikesta

minä en vielä paljon tiedä. Minä tiedän vain, että kerran minusta

tuntui niin kummalliselta, kun te kaikki olitte valmiit ylistämään

minun iloisuuttani ja silloin teidän naurunne sorisi niin omituisesti

minun korvissani. Minun oma nauruni sorisi vielä kummallisemmin.

Toisinaan minä tunsin tuskaa, kun minä kuulin sitä itse. Mutta juuri

siksi, kun te olitte niin huvitettuja minun iloisuudestani, minä

pakoitin itseni jatkuvasti olemaan iloisena. Minä en tahtonut väistää

teidän ystävällisyyttänne ja minä tunsin, että minun olisi täytynyt

olla ilman sitä, jos minä en olisi huvittanut teitä. Sillä tavalla minä

huvitin teitä, ja -- tunnustanko sen? -- samalla kertaa, kun iloisuus

tuli minulle pakoksi, aloin minä tuntemaan hieman suuttumusta teihin,

jotka pakoititte minua siihen. Voitte ajatella, että usein, kun olen

istunut teidän seurassanne ja laulanut laulujani, kertonut kaskujani,

minä olen tuntenut halua murtaa kaikki, särkeä pullot ja lasit ja

tuskasta huutaa, pakoittaakseni teitä edes sanomaan vain: 'Mutta Bob!

Mitä sinulle on tapahtunut?' Nähkääs, minulle ei ole tapahtunut mitään

muuta kuin että ilo minussa on kuollut ja elää vain teeskenneltynä. Tuo

nyt ei ole juuri kertomisen arvoista. Mutta minä tiedän, että jollen

minä olisi kertonut tätä teille nyt, en minä olisi koskaan saavuttanut

omaa itsenäisyyttäni. Senvuoksi minä sanon teille nyt totuuden. Ja se

kuuluu näin:

"Minä olen yksinäinen, surumielinen ja ystävyyttä rakastava olento.

Minä pidän teistä kaikista, ei senvuoksi, että te niin helposti

nauroitte minun ilveilyilleni, vaan siitä välittämättä. Te olitte

ensimmäisiä ihmisiä, joitten kättä minä puristin, kun minä tulin

julkiseen elämään ja senvuoksi minä pidän teistä. Minä pidän teistä

senvuoksi, että minä joskus arvelen teissäkin jokaisessa olevan kipeän

kohdan, joka vuotaa verta sisälle päin samoin kuin minussa

itsessänikin. Eroitus on vain se, ettei kenellekään ole juolahtanut

mieleen ilmoittaa tuota sairauttaan, ei kellekään paremmin kuin

minullekaan, joka olen iloisin meistä kaikista. Te olette sanoneet sen

minulle niin usein, että minun täytyy kai edes jotain uskoa todeksi

siitä. Mutta jos se on totta, niin Jumala armahtakoon meitä kaikkia."

Bob vaikeni hetkeksi. Sitten kohotti hän avoimesti katseensa ja jatkoi:

"Näyttää siltä, että kaikilla ihmisillä on jotain hävettävänä toisilta.

Minussa se hävyntunne lienee ollut myötä-syntyistä. Sillä minä en ole

koskaan voinut puhua avoimesti itsestäni, ennenkuin tänä päivänä. Minä

olen sanonut jo teille minkävuoksi sen olen tehnyt. Ja te tiedätte

kyllä itse, jos ajattelette, vaikka ehkei kukaan ennen ole tullut sitä

ajatelleeksi. Minä olen vaiennut senvuoksi, että niin pian kuin minä en

ole lyönyt leikkiä, olen minä kohdannut vieraita ja ihmetteleviä

katseita. Silloin minä olen alkanut juttuni tunteakseni kodikkuuden

viehätystä.

"Tuntea kodikkuutta maan päällä! Sehän on suurinta ja korkeinta. Mutta

minä en ole saavuttanut maaliani. Minä olen vain tullut yhä

vieraammaksi. Minulla on ollut häveliäisyyttä niin paljon puhua

itsestäni, että koettaessani tehdä sitä olen voinut sanoa ainoastaan

totuuden puolittain.

"Sitäpaitsi minä tunnen nyt kuinka paljon minä vielä tarvitsisin

rohkeutta sanoakseni kaikki teille. Lieneeköhän samalla tavalla meidän

kaikkien laita?

"Nyt minä tahdon kuitenkin koettaa antaa teille yhden lupauksen,

nimittäin, etten minä koskaan ole näyttävä teille hymyä huulillani, kun

minun sieluni on surullinen. Minä en ole enää niin epärehellinen, kuin

minä olen tunnustanut olleeni, jotta tulisin hymyhuulin luoksenne

viekkaudella narraamaan itselleni ystävyyttä, jota minun sydämeni ei

voi saavuttaa, kun se on suruinen ja raskas. Minä en tahdo kauvemmin

itselleni valehdella saadakseni teidän hyväileviä sanojanne ja

toverillisia kädenpuristuksianne osalleni.

"Minä olen näyttäytyvä sellaisena kuin todella olen, ja minä en koskaan

kadu, että minä olen tänään saanut voimaa paljastaa itseni

vertaisilleni."

Niin puhui pikku Bob ja hänen maljansa juotiin hiljaisuudessa, ilman

hyvähuutoja. Hän istui illan kostein silmin toveriensa seurassa ja hän

tunsi vuosien perästä ensi kerran itsensä vapaaksi mieheksi.