Joulukuulta.
Tyttö kehnolle kosialle.
Kuulu suolta ruoskan roiske.
Rannalta reen ratsina,
Aisan kalke kaivotieltä:
Mie toivoin tutun tulevan,
Koriamman kohti käyvän,
Näätäreuhkasen näkyvän,
Revonpuuhkan purhottavan;
Tuo tulevi turkin nyplä,
Ween koira vengottavi,
Tuohinen kypärä päässä,
Petäjäinen paita päällä,
Housut Honkaset jalassa,
Puksut puiset lantehilla.
Ja mitä kävelet surma,
Rannan raukuja ajelet,
Tinnervöitä tieustelet!
Suru surtsi kormannossa,
Hietat helmoissa helisi,
Kunnottoman kukkarossa,
Lantittoman lakkarissa.
Kun et tenkoa kerännyt
Täältä neitiä naiaksesi,
Tahtoaksesi tytärtä!
_Jälkimaine_. Näin lauleli muinen Karjalan neito, liiaksiki
vähätoivottua kosiatansa herjaten. Kun tuo nyt et kuitenkana ketänä
kaunista, ylimäärin ynsistellä, vähemmin herjata; niin olisiki meidän
mielestä sopivampi, tytön siistisanoin puhutella kehnompataki sulhoa
ja ennenkun kieltää, visusti miettiä, jos eikö voisiki tuumiin yhtyä.
Ei sitä aina ole'kana sihen luotettava, että _luonto luovun luoksi
tuopi, veri vierehen vetävi_, vaikka, jos niin tapahtuisi, se kyllä
paras oisiki. Olipa ennen muutamaki tyttö, joka sillä toivolla hylkäsi
hyviäki kosioita, vaan jonka sitte kukkaikänsä mentyä _täyty ruupuhun
ruveta, käsin käyä tähtehille_. Toisinaan ei tuo luonto luotua luoksi,
joka vaan ei sillenkäne tytölle tuonut, joka ikänsä tyhjän toivossa
kuluttua, viimmen laulo: "mikä multa mielen otti, kuka haikian hajotti,
mokomalta mielevältä, kylän kaiken viisahalta! Mieli on tervoa parempi,
syän syttä valkosampi." Eikä paremmin käynyt senkänä tytön, joka
vanhempainsa neuoa vasten paremmat heitettyä viimmen kehnompaan suostu,
josta sitte mielipahoissaan itse saneli:
Olisi tämä otettu,
Tämä muoto muuanenki,
Tämä kasvo kaikin paikon,
Ilman tuotta turmiotta,
Ilman ilkiriiviöttä.
Ei ollut isoni syytä,
Ei isoni, ei emoni,
Itse hullu hukkasime,
Mielipuoli mestasime.
Itse liitin liinahurstit,
Laitin aivinalakanat,
Itse vierehen venäyin,
Käsivarrelle valauin.
Otin hurjalta hopiat,
Rahat rannan juoksialta,
Nukuin nurjuksen nutulle,
Wäsyin väinön vuotehelle,
Olutjuomarin ohelle,
Hurstille humalahurjan,
Wiinavillin vaattehille:
Katsoin suuta sulhaseni,
Muotoa mukahiseni;
Niin sainki sulhon mokoman:
Suun kun syövältä suelta,
Korpilta nenän korian,
Muovon mustalta sialta.
Jos nyt tytöt itse toisin ajatellevat kauniistansa ja
sopivaisuudestansa kehnompiasi kosioita kohti, niin jopa tuon helposti
arvaaki jokanen, yksipuolisia olevan niin meidän, kun ehkä heidänki
mietteet siinä asiassa.
Oudompia sanoja, ratsina; ratina (ratina, ritinä, rytinä, rutina,
rotina, rötinä). näätäreuhkasen; näätänahkalakkisen revonpuuhkan;
jolla on puuhkat (kaulukset) remon eli ketun nahasta, purhottavan;
pöyhöttelevän, isosti eli julkisesti liikkuvan, nyplä; näppylä (?)
s.o. vähäarvon, vähäpätönen, mitätön, vengottavi; kulkee, liikkuu
hangaltaen, rientäen, kypärä, pystölakki, puksut; pöksyt, housut,
kaatiat, tinnervöitä; tinamöitä, surtsi, suriusi, sorisi, sirisi,
ratisi jne, kormannossa; taskussa, lakkarissa.
_Toisintoja_. v. 4. tutun l. tukun, v. 6. näätäreuhkasen t.
näatälakkisen. v. 7. remonpuuhkan t. punareuhkan. v. 17. kormanossa t.
korvahassa. v. 19. kunnottoman t. tunnattaren v. 18, lantittoman t.
taskuttoman. v. 20, neittä l. naista, v. 21, tahtoaksesi tytärtä t.
tytärtä kuvettoasi.
Muuttavalle Kirkkoherralle.
Jos ma saattaisin sanella,
Surusuulla surkutella,
Walitusta Wiitasaaren —
Mutta kielen kerkeyttä,
Mettä mielen voiteheksi, 5
Taivahasta tarvitsisin
Lähtiessä laulajaksi,
Ruovetessani runoille;
Koska pappimme parahin,
Opettaja aimollisin, 10
Kunniasta korkiampi,
Rovasti ja Kirkkoherra,
Meiät jätti jääneheksi,
Heitti suurelle surulle.
Tämä herra hengellinen, 15
Sanan saattaja sulonen,
Jonka vertoa virassa,
Taikka muissakin tavoissa,
Toista tuskin löytyneepi,
Jo nyt jätteli hyvästi 20
Wiitasaaren seurakunnan.
Suru särkepi syämen,
Murhe miellen murteleepi,
Muinosia muistellessa,
Papin hyvän pauhinoita. 25
Oli siellä, oli täällä,
Aina omiaan opetti
Taion tielle tasaselle;
Ohjaeli outojaki,
Muukalaisia monasti; 30
Laitto lapset lukemahan,
Wanhat varsin taitamahan;
Aina näytti olevansa,
Niinkun paras paimenista.
Kun hän maalla matkusteli, 35
Kulki kyllä kaunihisti,
Tuli siivolla tupahan,
Aina suulla nauravalla,
Kaunihilla katsannolla.
Kotonansa komin nöyrä', 40
Talossansa taitavainen,
Aina autto turvatonta,
Hyvin holho huonompia,
Lahjotteli laupiaasti
Warojansa vaivasille. 45
Tämä herra hengellinen
Monen muistossa pysypi
Tähen oppinsa tukevan,
Hyvänsuovan syämensä.
Rippilapset rinnoissansa 50
Tämän tuntevat totuuen:
Niitä' neuo neuomalla
Wiikkokauet kerrallansa,
Kyllä kauniisti kysesi
Läpitse laviat kirjat, 55
Ratki suuren raamatunki;
Wiisauet muilta mailta,
Tieot taampata kokoili,
Kuvakirjat kaikenlaiset,
Luonnon laitokset laviat; 60
Näitä näytti lapsillensa,
Näistä oikein opetti
Töitä Herran tuntemahan.
Tämä herra hengellinen
Totisesti toimitteli 65
Walkeutta vallallensa,
Pimeyttä pienemmäksi.
Tosin toimomme olisi,
Ei menevän mielestämme
Hänen neuonsa hyvimmät, 70
Wakaisimmat varotukset,
Joita vielä viimmeseksi
Lähtösaarnassa saneli,
Kussa oli kuulemassa
Monta miestä, montä mieltä. 75
Kaikki jätteli hyvästi
Herran haltuhun hyvimmän,
Isän ylhäsen sylihin.
Suokohon Jumala suuri,
Että toisessa elossa 80
Näkisimmä näitä häitä,
Joissa meiän mestarimme,
Entinen opettajamme,
Suurten seurojen seassa,
Isän ihanan majassa, 85
Kiitosvirttä veisaileepi
Karitsallen kaunihisti.
Hänen lopulle elolle,
Tämän maailman majassa,
Toivotamme menestystä. 90
Luoja hälle lahjotkohon
Iän pitkän, onnellisen,
Ilopäivät lapsistansa;
Että sekin seurakunta,
Jonka joutu vartiaksi, 95
Saisi nautita ilolla
Papin parahan menoja,
Rakkautta rauhallista.
Syystä saatamamma sanoa:
Mies on ollut, mies on mennyt 100
Mies jo jätteli hyvästi.
_Jälkimaine_. Tämä runo on, niinkuin nähtävä itsestä aineestaki,
Wiitasaaren pitäjässä tehty talonpoikaselta mieheltä, jonka nimestä
tätä nykyä en voi selvää saada. Runojan toivotus v. 92 kyllä osiksi
täytettiinki, ei kuitenkana niin, ettei jo olisi tästä maallisesta
majastaan muuttanut sama kiitettävä kirkkoherra, hengellinen Tohtori ja
Ritari, joka Rautalammin pitäjässä 1836 kuoli, kaikiltaki, jotka hänen
tunsivat, halullisesti surtuna ja kaivattuna.
Jaakko Wallenperi.
Kerettyläisiä ja pimiköitä on usein Suomessai ilmantunut. Myös ovat
he löytäneet puoltua sekä rahvaassa, että herrasväessa. Niin eli
ei niinkän aikoja sitte eräs vaate'tekiä, jota paikon ylhäsemmätki
pyhässä arvossa pitivät. Erittäin muisteltavaksi on kuitenki lasuri
(lasin leikkaaja) Jaakko Wallenperi joutunut uuden oppinsa tähden,
jota alko v. 1798 julistaa. Hän oli syntysin Lapuan pitäjästä, jota
paikkaa ei juuri ilmankan ole tapainsa ja elämänsä vuoksi parahimmaksi
Suomen maassa kiitetty[10]. Siinä alotti Wallenperi työnsä ja toimensa
eräsillä luonnon lahjoilla, vaikka koulunkäymätön mies ja vieläpä
ei ruotsin kieltäkän, eli muita ulkokieliä ymmärtämä. Ensin oli
hänellä mielessä, uusi lasiruukki Härmän kappeliin laittaa, vaan
siinä yritteessä ei onnistuen rupesi uudeksi propheitaksi. Niin lähti
Kauhavan kappeliin ja otti asuntonsa muutamassa torpassa, jonka isäntä
sillon ei ollut kotosalla. Heti tultuaan käänsi uuteen uskoonsa
Wallenperi emännän ja tyttären, jotka siitä alkain pitivät, syöttivät,
juottivat häntä, kuni ylhäsintä vierasta. Isäntä kotiintullessaan löysi
vaimonsa ja tyttären peräti Wallenperille antauneina. Erittäinki oli
Wallenperi harrastanut saada tytärtä kääntymään ja juuri sentahden
tämän paikan työnsä alkeeksi valinnut. Kääntyneenä valitsi hänen
taivaalliseksi morsioksensa, vaikka kyllä oli liiaksiki maallinen
heidän välinsä. Pian levesi huuto ympäristölle tästä uudesta opista
ja pian keräyty sanankuulioita Wallenperille päälle sadanki hengen.
Moni ei enää kirkkoon mennytkän, vaan seurasi uutta propheitatansa.
Ei kuitenkan hän kaikille heti ilmottanut uskonsa salasuutta, vaan
ainoasti muutamille uskollisemmille opetuslapsillensa. Uskoyhteyteen
otettava talutettiin huoneesen, jossa propheita taputti kädellään häntä
silmäin alle, siksi että taisi pitää silmänsä rävähtelemättä. Kävivät
sitte ympäri ja löivät jalkaa siltaan ensin hiljemmin, vaan viimmen
määrätylle paikalle tultuansa aika kovasti, jota sanottiin käärmeen
pään polkemiseksi. Wallenperi julisti kaikillenki, että Lutherus oli
vääristänyt Apostolien opin ja että Kristinusko nykysessä muodossaan
ei saata autuuteen; että kirkonkäynti ja Herranehtoollisen nautinta
ovat mitättömiä; että hän ainoastaan oli oikian uskon opettava,
sillä Jumala oli kuullut hänen, ilmottanut itsensä hänelle, käskenyt
häntä saarnaamaan jne. Tämän ohessa anto Wallenperi uskollisinten
opetuslastensa tietää, että Wapahtaja kyllä oli Jumalalta lähetetty
maailmaa opettamaan, mutta hän olisi huolettomasti virkansa täyttänyt,
pitänyt sopimatonta elämätä, viettänyt aikansa joutavissa ihmetöissä,
joita olisi loihtokeinoilla ja muilla taioilla tehnyt. Sentähden
olisi Jumala ottanut häneltä kaiken voiman ja arvon, työntänyt hänen
entiseen mitättömyyteensä ja lähettänyt Wallenperin uudelleen ihmisiä
opettamaan ja vapahtamaan. Hän vasta olisiki oikia Jumalan poika,
kaikki jotka häntä kuulisivat ja heittäisivät mielestänsä maalliset
murehet ja askaret, he tulisivat uudelta valolta johdatetuiksi
suurempaan taitoon ja ymmärrykseen, kun ennen yksikän muu ihminen. Koko
maailman piti kerran katoavan, jollon uskovaisten sielut tulisivat
ruumistensa kanssa jällen yhdistetyiksi, vaan uskottomain henget,
ruumiista erillä, määrättämään eripaikkaan epäuskonsa rangastukseksi.
Hän itse, kaikkein alkuainetten kerran yhteenjuostua, olisi siitä
nouseva uudessa pyhyydessä ja kirkkaudessa Jumalalta saadulla
voimallaan istumaan taivaan hallitusistumella ja tuomitsemaan koko
ihmissukukuntaa uskollisinten opetuslastensa ja seuralaistensa avulla.
Kaikkia hengellisiä kirjoja, Lutheruksen katekismusta, virsikirjaa ja
yksin pyhää raamattuaki kohteli hän suurella ylenkatseella, nakkeli
niitä minne minki ja potki jaloissansa. Sen siaan luki hän heille
erästä pränttäämätöntä kirjaa, jota sano Böömin kirjaksi ja kehu
Tukhulmista käsittäneensä. Kuuliat kyllä eivät ymmärtäneet, mitä luki,
mutta hän sano heidän ei tarvitsevankan ymmärtää, vaan uskoa. Usko
tuottaisi heille uuden syntymisen ja antaisi heille sisällisen valon,
jotta tuntisivat sydämissänsä liikunnon, kuni valhetellen yhtymistä
tulesta ja vedestä ja niin tulisivat kaikki ymmärtämään. Wallenperin
satasiin kokouksiin piti kunki tuoda paloviinaa, jolla virvottelivat
uusia, heränneitä mieliänsä ja jota erittäinki propheita itse voimainsa
uudistamiseksi halullisesti nautitsi. Niin Wallenperin käskyllä ja
esimerkillä millon ryypittiin viinaa, millon syljettiin lattialle,
millon poljettiin käärmeen päätä. Isäntä torpassa, joka Wallenperin
ja joukkonsa syöttämällä köyhty päivä päivältä, oli yksinkertanen
kyllä uskomaan, mitä propheita vakuutti, teurastettuin elänten luista
hänen käskyllänsä uusia lehmiä syntyvän ja kultaa kivistä. Waikka
näitä suuria lupauksia ei koskan täytetty, niin liikuttavaisilla
sanoilla propheita kuitenki piti arvonsa vähenemättä. Erinomattain
harrasti hän saada kaiken häpyyden tunnon sanankuulioitensa seassa
hävitetyksi, jota nimitti _häpyyden seliksi_. Hän sano ihmisellä ei
olevan toivomistana autuaksi päästä, niinkauan kun vähänkän jotakuta
häpesi. Sillä mielellä oli määrännyt seuraan otettaville semmoisiäki
töitä, joita emme taida nimelläkän mainita. Uskolaisiansa kehotteli hän
hengellisiin avioliittohin ja iankaikkisiin yhteyksiin. Itse johdatti
hän heitä esimerkillänsä taivaallisen morsionsa kanssa, jota julkisesti
piti kun vaimonansa. Eivätkä olleet tämän vanhemmatkan sitä vastaan,
vaikka Wallenperilla ennestään oli vaimo ja kuusi lasta elossa.
Nämät kituivat kotona suurimmassa köyhyydessä ja viheliäisyydessä.
Lähtiki äiti kerran miehensä tykö torppaan ja rukoili häntä kotiin
tulemaan, lapsillensa leipää hankkimaan. Mutta Wallenperi käski hänen
mennä tiehensä ja uhkasi muuttaa suolapatsaaksi, kuni Lotin vaimon,
ellei heti lähtisi matkaansa. Sanankuulioitensa lihallista mieltä
tyydytellessään mietti myös moninaisia mitättömiä, naurullisia keinoja
uuden uskon vahvutteeksi. Niin esimerkiksi pani juustopalasen tuhkain
sekaan hiilille ja sano sillä Aatamin omenan syntisten ihmisten
kurkusta polttavansa. Kuitenki rupesi viimmen yhä kasvava köyhyys
huolettamaan Wallenperin seuraa. Sillä työtä ei tehty koskan, vaan
syötiin ja nautittiin entisiä kamaroita. Levottaaksensa joukkoa lupasi
nyt propheita kultaa tehdä, näytti muutamia kiiltäväisiä kiviä, otti
ne kanssansa erihuoneesen ja rupesi oven lukittua niitä kummallisesti
kiviastiassa seilaamaan. Waan kun työstä ei tullut mitänä syytti hän
seuraansa epäuskosta ja vietteli sitä uusilla lupauksilla.
Papeille alko viimmen huoleksi käydä Wallenperin villitykset ja
kansan häirittäminen. Propheitaa vaadittiin keräjihin, uutta oppiansa
sielläki selvittämään. Mutta hän ei mennyt ensikäskyllä, kun sanoki,
ei tarvitsevan itsensä maallisia, pappeja ja maallista esivaltaa
totella. Kuitenki katso parahaksi, muuttaa asuntonsa ja lähti kymmenen
opetuslapsensa kanssa, jotka heittivät kotitalonsa, Härmään, jossa
hänellä oli pieni talo. Waikka kyllä kehnosti hänen ensimmäinen
kokeensa kullankeitossa kävi, niin löyty kuitenki monta typerämielistä,
jotka uskoivat, taitavan Wallenperin kultaa tehdä ja sillä toivolla
seurasivat häntä. Oliki hänellä kotitalossaan kistu täynnä tavallisia
harmaita kiviä, jotka sano Pyhän Hengen toimittaneen, eikä tarmitsevan
muuta kun Waasan kaupunkiin vietää, tiellä kullaksi muuttuvan. Kolme
hänen uskollisinta ja rahannälkäsintä opetuslasta lähtivät kivikistua
Waasaan viemään. Kivet piti matkalla kullaksi muuttuneena myötävän
kultasepälle ja rahoilla ostettaman kalleita vaatteita seuran
tarpeiksi. Likemmä Waasaa tultuansa ei voineet kulettajat enää kauemmin
odottaa, vaan aukasivat kistun toivolla, jo toki kaikki kultana olevan.
Mutta ihmeeksensä olivat kivet vieläki kiviä. He eivät tahtoneet
silmiänsä uskoa ja päättivät kuitenki kivet kultasepän katseltaa
vietäviksi. Waan yksi heistä, vähän älykkäämpi, kielsi koko kistua
viemästä, ainoastaan muutamia kiviä näytteeksi toverinsa ottamaan,
itse ei lähtisikän kaupunkiin asti, vaan jäisi kistua vartioimaan,
siksikun toiset palajaisivat kaupungista. Niin tapahtuki. Toverit
ottivat joitakuita kiviä ja lähtivät niillä Waasan kultasepän luotsi.
Mutta kuinka tyrmistyneenä eivätkö palanneet kaupungista, kun kivet
yhä olivat muuttumatta ja kultaseppä vielä päälliseksi ei luullut
heidän täysiälysiäkän olevan. Niin upottivat kistun kivinensä jokeen ja
lähtimät kotiin. Wähä suuttuneina kertoivat mestarillensa, miten oliki
tuhmasti matkansa käynyt. Waan tämäpä siitä ei ollut millänsäkän, eikä
sanonut ollenkan ihmettelevänsä, että tyhjänä palasivat, sillä mitä
tekisivät he taivaassa kullalla, taikka mikä tarve, mikä puutos olisi
heitä siellä kohtaava? Pyhä Henki olisi ilmottanut hänelle, maailman
lopun 25:nenä päivänä Heinäkuuta tuleman; hän ainoastaan ja hänen
uskolaisensa tulisivat säästetyksi ja kaikki hyvyys, kaiket tavarat
heille jäämään. Maailman loppua odottaissa loppuivat jo ennen kaikki
propheitan ja uskolaistensa tavarat ja kun vielä muuallaki oli saatu
kovin kehno vuosi, piti heidän joku aika elää paljaalla maidolla.
Wallenperi julisti, että ei pitänytkän leipää nautitseman sen, joka
tahto autuaksi tulla, vaan kuitenki havattiin hänen itse salasuudessa
leipää syövän. Tämä ilmisaanto, kun myöski se, ettei maailman loppu
tullutkan määrätyllä päivällä (johon Wallenperi kiitti Pyhän Hengen
armoa, joka vieläkän ei tahtonut maailmaa synneistänsä rangasta),
nykynen köyhyys ja pelättävä, kauhia vastasuus sortivat kuitenki ja
vähentivät propheitan arvoa, että moni jo luopu hänestä ennen 1:stä
päivää Elokuussa, jona hänen määrätyissä välikeräjissä piti töistänsä
ja opistansa vastata. Waan niiden, jotka häntä vielä seurasivat,
kielsi Wallenperi vähintäkän maallista oikeutta pelkäämään, sillä Pyhä
Henki olisi tulella ja rikillä hävittävä kaikki, jotka rohkenisivat
häntä vastustella. Waan siinäpä Pyhä Henki ei auttanut häntä enemmin
kun muissakan lupauksissaan. Hän kielsi seuralaisiaan ollenkan
oikeuteen lähtemästä, eikä mennyt itsekän, ennenkun laillisella tavalla
vietiin. Siellä todistivat nyt ovat opetuslapsensa häntä vastaan.
Hänen ennenmainittu taivaallinen morsionsaki oli siellä, vaan ei
sanonut muuta Wallenperille antaneensa, kun ainoasti tai maallisia
suuteloita. Alussa koki Wallenperi sillä päästä, että sano kihlakunnan
oikeuden ei sopivan, mitänä hänen asiassansa laillisesti päättää, eikä
sitä tutkiakan. Myös kielsi todeksi kaikkea, mitä todistajilta hänen
pahasta elämästään ja muista eljistä mainittiin. Kihlakunnan oikeudesta
meni asia Waasan Hovirättiin. Wallenperi vietiin linnaan ja tunnusti
Hovirätin edessä kyllä olleensaki propheitana, koska olisi Hengeltä
sihen virkaan vaadittu. Samalta Hengeltä olisi hän ennustamansa
maailman lopustaki saanut. Waan muut lauseensa Kristin opista,
Lutheruksesta ja muista kielsi hän kokonaan. Hän tunnusti erhettyneensä
ja rukoili armoa. Muuten hän ei vastannut mitänä kysymystä suoraan,
vaan levesi muihin aineisiin ja pimiöihin peittosanohin. Peitellen ja
salaellen puhu hän pappein kanssaki uskostansa, sen vaan tunnusti,
väärässä olleensa ja lupasi parannuksen. Ei hän koskan typertynyt
sanoissaan, vaan älysi paikalla, mitä puhuu. Hän oli 42 muoden
vanha, muuten pitkä, hoikka ja kaunis mies. Hovirätti tuomitsi hänen
mestattavaksi, vaan korkein tuomioistuin muutti rangustuksen elon
päivän vankeudeksi Hämeen linnassa. Surulta ja murehilta voitettuna
kuoliki hän siellä pian pian raudoilta estettynä entisiä, rajattomia,
väkeviä mielihimojansa seuraamaan.
[10] Kaukana olkoon se mieli meistä, jolla tahtoisimme ketänä paikkaa
Suomessa tapainsa suhten erittäin soimata. Sekalainen on seurakunta
niin siellä, kun täällä ja muuallaki. Waan tosi kuitenki on se, että
muutamia paikkoja mainitaan paremmalla, toisia pahemmalta nimellä.
Syitä erityisten paikkain tapaturmioon emme tahdo luetella, jos omaa
luuloamme myöten kykenisimmäki. Sillä taitaisi niinki sattua, että sen
kautta vaan suututtaisimma joita kuita, vaan suututtamalla ei ketänä
paranneta. Muuten toivomma, että neki seurakunnat, joista nykyään
pahempi nimi käypi harjottaisivat siivompia tapoja itsellensä kunniaksi
ja muille mielisuosioksi. Niinpä on moni seurakunta jo tehnytki. Missä
pahassa huudossa eikö ennen ollut Mäntyharjun pitäjä, vaan jossa nyt
sekä omasta heräämästä, etta kiitettäväi opettajain huolesta rahvas
aika siivosti elää. Niin voisi monen muunki pitäjän käydä.
Koko tämän jutun Wallenperistä olemma sillä mielellä pränttäyttäneet,
että hänen esimerkistään opetettu rahvas ei antaisi itsensä vääriltä
propheitoilta, vietteliöiltä ja muilta seottajilta oikiasta
Kristillisestä uskostaan häirittää.
Mirtsan näkö.
(Itämäinen tarina).
Neljäntenä päivänä kuuvaihesta, jota isäini tapaan pyhitin, pesime
varhain aamulla, pidin rukoukseni ja astuin sitte tuolle korkialle
vuorelle hiljasilla rukouksilla ja pyhillä miettimillä päivääni
viettämään. Raitis ilma, jota vuoren kukkulalla hengitin, vahvisti
luontoni ja vaikutti, että vajosin syviin tutkintohin ihmisen
elämän mitättömyydestä ja turhuudesta. Ajatus tunki toistansa ja
viimmen tulin korkialla äänellä lausumaan: tosiaanki ihminen ei ole,
kun varjo, eikä muu, kun uni hänen elämänsä. Näitä ajatellessani
loin silmäni lähelliselle kalliolle, jolla näin paimenen valmina
[valminaksi paikottain Suomessa sanotaan, mitä huiluksi, flöitiksi
eli muuksi muualla] kädessä. Sen luotti huulillensa ja alko soitella.
Niin suloista, kaunista soittoa en ole ennen kuullut, enkä taida
vasta kuulla. Lepo ja rauha valausi sydämeeni; olisipa kun olisin
kuullut joitakuita taivaallisia soittoja, joita vainajain paratiisiin
tullessaan sanotaan uuden ilonsa ja rauhansa alkeeksi kuulevan.
Sanotaan monen jo ennenki saman soiton kuulleen, vaan itseä soittajata
ei ollut kenkän nähnyt. Minua veti kaunis, sulonen lyyrittämisensä
pääsemättä sinne. Ensin katselin kaukaa ja miettielin, sillä heti
en tohtinutkan lähteä. Hänki näki minun, arvasi mieleni ja viitto
kädellään luoksensa tulemaan. Niin lähestyin pyhällä pelvolla ja
vapisemalla, sillä maalliseksi olennoksi häntä en katsonutkan. Sydämeni
raukesi leppiästä soitannosta ja kyynelet silmissä lankesin hänen
jalkohinsa. Hänen lempiä katsantonsa vierotti kuitenki kaiken pelvon
sydämestäni; hän tarttu minua käteen ja lausu: "ylös, Mirtsa, minä
kuulin yksinäisen puheesi, seuraa minua!"
Niin talutti minun kallion korkeimmalle nyppylälle ja käski katsomaan
itäänpäin, mitä olisin näkevä. Sen tein ma ja näin lakson halki
juoksevalla leviällä virtasella joella. "Laksoa, sano hän, kutsutaan
surkeuden laksoksi ja virtaa ajan virraksi." "Mikä paksu sumu, kysäsin
mä, on tuo tuolla virran alussa ja mikä tuo pilvi, joka sen lopulla
peittää?" "Se lähtee, vastasi hän, pienenä ojana iankaikkisuuden
merestä ja kiirehtii, sinne jällen juokseva. Katso'pa tarkemmin, mitä
vielä näät!" Katselin ma ja näin sillan keskellä jokea. "Se on elämän
silta, lausu hän, silmäile'pä vähän sitäi!" Tarkemmin silmäillessäni
havatsin siinä seitsemänkymmentä ehiätä ja muutamia rauenneita
Holvikaaria, jotta taisiki kaarten täysinäinen luku olla noin sadan
paikoilla.
Kaaria lukiessani, lausu vieras: "ennen seiso silta usiammalla
kaarella, suuri tulva hävitti monta ja jätti muut sihen rappiotilaan,
jossa heidät nykyään näet."
Kauemmin katsellessani näin monta sillalta virtaan putoavan. Sillä oli
paljo salasia luukuja sillassa; ken niiden päälle sattu astumaan, heti
livahti alas ja katosi. Semmoisia luukuja oli liiatenki sillan alussa
tihiältä vieretysten. Tärkin oli ihmisiä sumusta näkyville ennättänyt,
ennenkun puolet heitä vajosi ja hukku virtaan. Keskellä siltaa oli
harvemmassa luukuja, vaan lopulla lisäysi taasen niiden luku, että
olivat sangen tihiässä ja viimmen pianpa kiinni toinen toisessaan.
Kuta kauemmin tätä oudonlaista siltaa katselin, sitä murheellisemmaksi
tuli mieleni niin monen kulkian äkillisestä, surkiasta menosta. Moniki
hypyllä ja kansilla kiiruhti yli päästäksensä, vaan samassa putosi
virtaan polonen ja kokotti turhaan kättänsä avun perään. Moni astu
syvissä ajatuksissa ja taivaalle katsahdellen, siksikun yhtäkkiä
solahti alas ja katosi. Moni taasen leikitsi tuulessa lentelevien
kirjavain vesikelloin kanssa, koska samassa ajanrahdussa paikka aukeni
alta ja virta nieli onnettoman. Oli vielä niitäi, jotka vihan kiukussa
karkasivat kumppaliensa päälle ja syöksivät heidät alas sillalta
virtaan.
Wähän ulommaksi tästä surkeudesta silmäni luoden näin lauman
lintuinlaatusia olentoja sillan vaiheilla laukuelevan ja välimmiten
kulkiain tykö lentelevän. "Mitä nyt näet?" kysäsi vieras. "Näenpähän,
vastasin, kotkia, korppia, havukoita, variksia ja muita raatosyöpiä
lintuja kulkioiten ympärillä lentelevän." Sihen lausu hän, kutsuttavan
niitä lintuja huoliksi, murehiksi, himoiksi, hempeydeksi, ylpeydeksi,
ahneudeksii, kateudeksi, kunnianäljäksi, epäillykseksi ja muiksi
semmoiseksi, jotka eivät anna ihmisen rauhassa elää, vaan kaikella
tavalla kokevat häntä vaivata.
Oh! huokasin ma sydämeni pohjasta ja sanoin: kuinka vähäpätönen eikö
ole'ki ihminen! Näyttää kun olisi luotu aikansa surkeutta kärsimään,
sitte kuolemaan. Hänki surkutteli kanssani ja käski minun kääntämään
silmäni virran alapuolelle, kunne sillalta pudonneet tukuttain vettä
myöten kulkivat.
KatsoessaAAA ni sinne ojensi hän kätensä ja heti katosi pilvi, lakso leveni
ja ääretön meri makasi lakson takana. Halki meren kulki vahva seinä
kalliosta, joka jakasi meren kahteen osaan. Sumia pilvi lepäsi vielä
toisella puoliskolla ja esti mitänä siellä näkemästä, vaan toinen puoli
nähdäkseni oli tyyni, lasikirkas ja laaja, täynnänsä saaria, joilla
kasvo karmeita kukkasia ja ihananäkösiä hedelmiä. Oli niillä saarilla
asujamiaki kiiltävissä puvuissa ja kaunehimmilla kukkavannikoilla
päässä. Moniaat heistä astuilivat ryhevinten puiden varjossa, toiset
istuivat kirkasten lähdetten reunalla taikka armaassa päiväpaisteessa
ihanimmissa kukkalaksoissa. Myös kuulin kauniisti laulettavan ja
sulosesti soiteltavan; kauniimmasti ja sulosemmasti kun maalliseen
tapaan. Ihastuksessani toivottelin kotkan siipiä niille autuallisille
asuntomajoille lentääkseni. Mutta vieras sano, ei muuta tietä sinne
olevan, kun luukujen kautta sillalta. Wielä lausu hän sanoen: "noita
ikikukostavia saaria on usiampia, kun tähtejä taivaalla ja niiden
takana toisia epälukusia, sillä meri ulottuu taemmaksi, kun voisit
ajatella'kan. Kaikki ovat ne hurskasten asunmajoja kuoleman jälkeen.
Heidän elämänsä ja ansionsa määräävät paikan, kulle joutuvat. Kuta
puhtaammat, jumallisemmat heidän ajatuksensa ovat, sitä kauniimmalla,
ihanammalla saarella saavat asuntonsa. Oh Mirtsa! eikös nuo autualliset
nurmet maksa suurimmanki ahkeroimisen vaivaa? Onko siis elämä, jonka
läpitse senlaiseen onnellisuuteen vaellat, mitättömänä pidettävä,
ylenkatsottava? Taikka pitäisikö peljätä ja kauhistua kuolemata, joka
viepi ihmisen niin autuasten maailmaan? Taikka olisiko oikein ja
kohtuullisesti tehty nurista ja valitella pian ylimenevistä vaivoista
ja kärsimisistä, jotka kuitenki ainoastaan ovat aiotut ja määrätyt
tekemään ihmistä kelvolliseksi tulevan suuren ja ikuisen onnensa
nautitsiäksi? Emmä siis enää mahda'kan toiste kuulla sinun ihmisen
elämän mitättömyydestä ja turhuudesta valittavan!"
Werrattomalla ihastuksella silmäilin vielä kauan niitä onnellisiä
saaria. Wiimmen rukoilin vierastani näyttämään minulle toisenki
puolen merestä, joka vielä oli pilven peitteessä. Kun vieras sihen
ei virkkanut mitänä, niin olin kertoa rukoukseni, vaan samassa oli
kadonnut vieras silmistäni, enkä nähnyt enää laksoa, en virtaa, en
siltaa, en merta, en saaria enkä mitänä muuta paitsi taivaan päälläni,
vuoren allani ja tavalliset maisemat ympäristöllä.
Waatteista.
Waatteista pidämmä parahana, mikä muuten on hyödyttäväisin, ei
niin, mikä ainoasti on silmän kaunis. Niiden tulee varjella ruumis
kylmältä, suojella ruumiin tavallista huovuntaa (transpiratio) jonka
tukahtumisesta monta vikaa, sulku- ja loka-tauteja, luuvaloja,
kuivatauteja, sisällisiä polttoja, keuhkovikoja, vesitauteja, ruusu
vikoja, ryyhtynäisiä ja monta muuta vaivaa saavat alkunsa. Ei ylen
paksut ja lämpimät, eikä ylen hienot, keviät ja ohuet vaatteet
ole erittäin kiitettävät, vaan jotka vuosiaikain ja säävaihetten,
tottumisen ja töiden suhten ei millonkan vaivaa eikä rasita ruumista.
Ei talvella ainoasti vaan kylmempinä kesäaikoinaki on tarpeellinen
pukea lämpimämmästi ja kesäheltteessäki varoa, ettei semminki
hikisellä, kuumalla eli palavalla ruumiilla avorinnoin ja alastomia
eli vahäturvattuin mahoin paljaalle maalle nukuta. Aina lapsuudesta
viluun tottua on kyllä hyödyllinen, vaan useasti vaarallinen enää
vanhemmalla iällä siihen totuttaatse. Ylen ahtaat vaatteet estävät
veren liikunnon ruumiissa; liian väljat eivät lämmitä tarpeeksi. Ei
pidä kesävaatteisiin keväillä, eikä syksyllä talvivaatteisiin ylen
aikasin eikä yhtäkkiä ruveta. Semminki iällisten ihmisten tulee tämä
asia panna muistoon.
Pää, huoneessa asuen, ei kaipaa peitettä jos ei peräti kulju,
hiukseton. Siitä että tuvissa lakki päässä elellään, saadaan monasti
päärupia, silmä- ja korvavikoja, nuoha-ja röhkä-tautia, muita pääkipuja
ja kohtauksia.
Paksut, lämpimät kaulahuivit syyttävät kurkku- ja rintavaivoja; hyvä ja
hyödyllinen on siis jo lapsesta totuttaa kaulan vilua kärsimään.
Mahan turvaamisessa ja lämpimänä pitämisessä ollaan rahvaassa kovin
huolitonna, koska sitä toisinaan ei peitetä kun paljaalla paialla
matalain housuin ja lyhyen takin rajalla. Maha, varsinki hikisenä, on
arka vilulle ja sen palelemisesta saadaan moniaki tauteja, erittäin
kohoja, vatsaväänteitä, reväsimiä, punatauteja ja muita ulkosia.
Samati ollaan jalkainki turvaamisessa. Kylmemmällä ajalla ei pitäisi
avojaloin eikä märillä jaloilla millonkan astua. Matkoilla ja muissa
tiloisa, joissa jalat helposti kastuvat, pitäisi aina olla kuivia,
pestyjä sukkia varalla. Sangen vaarallinen on lämpimin jaloin kylmillä
kivillä ja märillä lattioilla kävellä, kuni liiatenki lapsilla ja
piioilla on tapana ja josta heille tulevatki alituiset yskänsä.
Puhtaat ja kuivat vaatteet suojelevat parahiten ruumiin lämmintä ja
ovat terveydelle otollisimmat. Likasten, hiestä taikka muuten märkäin
vaatetten siaan pitää viivyttelemättä kuivia, puhtaita muutettaman,
ei kylmiä, eikä kylmässä huoneessa tahi tuulessa, avointen, ovien ja
ahkunain vaihella, kuni, pahasti kyllä, palkollisitta pyhäaamuilla
on tapana pukea. Hyödyllinen on myös erittäin yöpaidat pitää. Päälle
viikon ei pidä yhdellä paidalla käydä ilman pesemättä, jos kohta se
viikon pidettyä ei vielä olisikan monen silmissä tarpeeksi likanen ja
pesemistä kaipaava.
Satuja.