Toukokuulta.
Kaunis Tammi.
Sisarekset Sotkottaret,
Rannan ruokkoset kälykset,
Läksit korttehen kokuhun,
Sininurmen niitäntähän.
Löyettihin lemmen lehti, 5
Lemmen lehti, tammen lastu,
Weivät maalle kasvavalle,
Oralle ylemmälle.
Siitä kasmo kaunis tammi,
Meni vihanta virpi, 10
Wesa verraton vetihen.
Oksat ilmoille olotti,
Latva täytti taivahalle.
Pietti pilvet juoksemasta,
Hattarat hajoamasta. 15
Yksi pääsi pitkä pilvi,
Pilvessä vesipisara,
Pisarassa pikku lampi,
Lammissa meno punanen,
Wenosessa nuoret sulhot, 20
Nuoret sulhot naimattomat,
Wielä viinan juomattomat,
Punovat punaista köyttä,
Köyttä rauta rahmikoivat,
Sitoa meri sininen, 25
Laksi Kannan kaakistoa,
Meren tyynenä pysyä,
Lahen Kannan kaunihina,
Wieä Wienahan neitosia,
Kaupita merikanoja. 30
Elkäte meriset miehet
Wielä viekö neitojamme!
Ei neittä tukulla myöä,
Eikä kansoin kaupitella,
Oravat myöään tukulla,
Revot kanssa kaupitahan. 35
_Toisintoja_. v. 1—4. Olipa ennen neljä neittä, Koko kolme morsianta,
Sininurmen niitännässä, v. 3,4. Lähettihin lehen leikkuun, Lehen
leikkuun, konnun korjuun. v. 5. L. lempilehti, v. 7—9. Wietiin
(Pantiin) m. k. Leholle y. Sihen k. k. t. v. 12,13. O. i. ojeni, L. t.
taivosehen, Piätti kuut kumottamasta, Piätti päivät paistamasta. v. 15.
H. hatsattamasta, v. 17-21. P. vesipisarat (pitkät pisaret), Pisarissa
laajat lammit, Lammissa venopunaset, Wenehissä nuoret miehet, N. miehet
n. v. 23—30. Punotaan p. k. K. r. rahnikoitaan, S. meren sivua (meri
sivutse), Lahta K. k. Jotta t. p. (Meri t. p.) Läksi K. k. W. Wienan n.
Kaupunnin kotikanoja, v. 35, 36. O tukulla vieään (myöään), R. kansoin
kaupotahan.
_Jälkimaine_. Tämä jos kohta usiammalta laulajalta saatu muinasaikanen
runo kuitenki taitaa olla vaillinainen. Mahdettaisiko Kantalahden
seuduilla täydempään laulettaa, koska mainitusta lahdesta siinä on
puhetta. Ennestäänki lienee lukialla tuttu Wienameren pohjaspäätä
Kantalahdeksi nimitettävän. Lahden perästä taitaisi tulla noin 50
penik. kaakkoista suuntaa Wienan kaupunkiin purjehtia. Syrjään pitkin
pituuttansa lounasen alla jääpi muutamia isoja järmiä, nimittäin
Kouta, Pääjärvi ja Tuoppajärvi, jotka eivät yksikän ole erittäin
kaukana Kemijärven ja Kuusamon pitäjäin rajoilta Suomen maata. Näillä
järviseuduilla on aina kiitetty parahimmia laulajoita löytyvän,
vaikken vielä ole joutunut heitä etsimään, kun ovat kovin laittona
asuntopaikastani. Etelään päin mainituista järvistä on toisia isoja
järviä, kolme Kuittijärveä, joista, kuni edellisistäki, vedet juoksevat
Wienamereen. Ylimmäinen Kuittijärvi ei ole etäällä maanseljästä
Kajanin läänin rajalta ja sen, ynnä Keskikuitin, rannoilta olen tähän
asti enimmiä lauluja saanut; niiltä seuduilta tämänki. Sanoja: v. 2.
ruokkoset s.o. siistit, kauniit; kälykset, nepaat, serkut, muuten:
ruots. svägerska; Lempi kauneuden ja rakkauden puoltaja haltia v. 8.
Orolle, norolle, notkolle, arolle, alangolle; v. 15 hatsahtamasta,
hasertamasta, kohisemasta, suhisemasta; v. 26, kaakistaa, ahdistaa,
pidättää, hallita.
Ukot kirkkomäellä.
"Kun me ennen ensikerran
Kiersimmä tätä kimeä,
Istuimma isän sylissä,
Kahtelimma kaikkialle,
Ilman sillon siellä täällä, 5
Kaksin kolmin kankahilla,
Näky miehiä mäellä.
Kun ne sitte kuhtuttihin
Kaikki kellolla kokohan,
Sai sian sisällä sillon 10
Joka henki helluntaina,
Toki pääsi pääsiäissä
Ihte kuki istumahan,
Jakso jouluna lukea
Helposti joka hemosen. 15
Nyt on tehty tempeliä,
Kaksin kolmin kappelia,
Kaikki täytehen tulevat.
Ei sillon sinistä nähty,
Eikä paljv painettua; 20
Sillon sulhaset sojotti
Mehtikanan karvasina,
Nuoret neiot naitavatki
Warsin varpusen värisnä.
Ei sillon rikasten rinta, 25
Eikä maha mestarien,
Kirkkomäällä kiilostanut
Talviselta taivahalta;
Eikä köyhä kestipoika
Wäinämöisen viitakkeilta. 30
Nyt se ei vaatteista erota,
Mikä herra, kuka narri,
Mikä muita mestareita;
Koriana kaikki käyvät,
Waikka työtäki tekevät." 35
Waari toinen taitavasti
Sano vastaten sanansa:
"Siitä minä mielelläni
Julistan Jumalan töitä,
Ett' on riittävä elatus 40
Pantu paljolle väelle,
Jäänyt vielä järvihinki
Siunausta sillä lailla.
Jos on paljo pyytäviä,
Ottavia oiva lailla, 45
Niin on myös otettavata,
Saalista samalla lailla.
Maata kanssa kaivajilla
Kyll' on siemenen sioa
Paljo entistä enemmän; 50
Kuss' ei ennen kahta tehty,
Nyt on kolme'ki taloa
Tiluksilla tiettävillä;
Kuss' ennen kaksi hevoista
Tuli tuskalla kesä'än, 55
Luetuilla kylkiluilla,
On jo kaiketi kaheksan
Lihavilla lautosilla;
Norot selkämäin sivulta
On jo pelloksi perattu, 60
Suuret kuusikot kumossa,
Joiss' ennen oravamiehet
Wiettelivät viikkokauet,
Kaikki kasvavat eloa.
Kuss'ennen kuret munivat, 65
Niis' on suuret nurminiitut;
Kussa peurat piehtaroivat,
Porot poikia latovat,
Siinä aumoja asupi;
Kuka ennen seihtemälle 70
Löysi raavaalle ravinnon
Koko manttalin kohalta,
Saapi nyt samalla maalla
Runsahasti ruokituksi
Kyllä monta kymmentäki. 75
Sitä myöten silmät suuret,
Kun on ohtaki leviä."
_Jälkimaine_. Paavali Korhonen Rautalammin pitäjästä Savossa, jonka
tekemä tämä runo, on sekä saanut, että ansannut kuulusan nimen
runoistansa. Tilaa saadessa tulemma kyllä meki hänestä ja runoistansa
enemmän kertomaan, nyt joita kuita sivumennessämme muistutellen.
Ennenki monelle tiettävästi on vanhoissa runoissamme tapana, toisilla
sanoilla ikäskun parantaen kertoa itsekutaki lausetta. Nykyaikuisissa,
erittäin herrasrunoilioilta tekemissä, ollaan tässä asiassa
huolettomampina, kun pitäisi. Tosiaanki on senlainen parannus eli
kertolauseelma suuresti runoa kaunistava, jos ilman sopivasti, eikä kun
pakolla, toimitetaan, eikä ylen monilla kertolauseilla yhtä puhetta
pitkäksi venytetä. Korhonen, ehkä vähän tässä kohdassa vanhoista
poikkeava, ei kuitenkan peräti kertolauseita unhota. Niin esimerk.
v. 19 "Ei sillon sinistä nähty" kertoen: "Eikä paljo painettua."
v. 21, 22. "Sillon sulhoset sojotti mehtikanan karvasina" kertoen
"Nuoret neiot naitavatki varsin varpusen värisnä." Jos saamma sanoa
ajatuksemme, niin kuitenki kuulemma Korhosen ennemmin puuttuvaisen, kun
ylen liiallisen kertolauseillansa olevan.
Toinen kohta, jossa kylläki runon kehnoudeksi nykyset runosepät usein
vanhoista poikkeavat, on, etteivät katso, kuinka kussaki runojatkossa
lyhyet ja pitkät tavuet tulisivat paikallensa kumpasetki. Joka
erityinen runo taikka runovärsy jakaupi neljään jatkoon, itsekuki
kaksitavumen. Niin esimerk. nykysessä kaksi viimmeistä:
Sitä — myöten — silmät — suuret,
Kun on — ohta- — ki le- — viä.
Wanhain runolakia myöten ei konsa jatkon jälkimmäinen tavut saisi olla
pitkä'äänellinen, eikä edellinen tavut, jos missä uuden sanan alkaa,
lyhytäänellinen. Sanasopunsa vuoksi ovat sentähden kehnompia runoja:
v. 26. "Eikä maha mestarien", jossa sana maha alkaa toisen jatkon
lyhytäänellisellä alkutamuella, v. 71. "Löysi raavaalle ravinnon"
(Löysi — raavaal— le ra — vinnon), jossa sana raavaalle toisen jatkon
jälkimmäiseen tamnehen panee pitkän äänen. Ainoasti ensimmäinen jatko
sopii ilman runon vähintäi riivaumatta senlaisella sanalla alettaa,
jossa alkutavutki on lyhytäänellinen ja sentähden ovat runot: "Näky
miehiä mäellä", "Joka henki helluntaina", "Tuli tuskalla kesään" jne
sanasopunsa vuoksi kyllä kauneita. Waan peljätessäni päätettävän,
jo kehnommalla kannalla, kun onkaan, ylistetyn runomahdin Suomessa
olevan, jos vielä muistaki pienistä virhistä tekiöitä muistuttelisin,
en niistä virka mitänä, ilman Kerhoista nykysestäki runostansa kiittävä
ja sen kauneista lausumista. Waston mielipuolten huutavia ääniä,
aikain yhtäläiseen pahenemisesta, on hän asianmukasesti älynnyt,
niiden toisissa paranevanki, josta aineesta v. 36 aikain ymmärtämästi
kyllä lausuilee. Jos kaikilla saarnoilla aikain pahenemisesta vähintäi
perää olisi, niin miksi tämä maailma ja sen elämä jo eivät olisikan
muuttuneet? En kuitenkan soisi tällä kysymykselläni taikka muilla
lauseilla millään tavalla suruttomuutta puoltamani, vaan toivon
itsekunki aina varalla pitämän, ettei toden peräsesti ajat paheneisi,
vaan luontoansa ja kaiken elämän arvoa myöten tuo tuostaki tulisivat
paremmiksi. Tätä toivoa ja sen myödittämistä ei kuitenkan pidä
iankaikkisilla valheilla ja muilla loruilla aikain turmeltumisesta
perustaa, sillä ennenkän ei konsa ole ollut "tyhjästä tytyä, valehesta
vatsan täyttä." Epäilemättä tekisivät kaikki ajan saarnaajat paljo
toimellisemmasti, jos elämän oikian arvon ja perän ihmiselle osottaen
keralla neuoisivat, miten aina paremmiksi ja täydellisimmiksi päästä.
Niin tehtyä taitaisivat viimmen itseki älytä, aikain toisinaan
paranevanki.
Muinelmia.
Lieto Lemminkäinen.
Löytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan
mainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat.
Ja antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki
levossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme
nykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon
edelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki
menneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille
tultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä
matkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta
muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten
aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla,
toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja
sivistyä.
Suomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen
asuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton
nykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan
tulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen,
toisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä
eli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu
Lapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki,
sodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla
sodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten
kussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille,
tappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte
tavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten
edemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun
uusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä
Lappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien,
sinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla
tapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla
joukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin,
kun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla,
joilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki
likipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä
porokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä
ja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten,
jotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli
Suomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin
joukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa
Lappalaisista voiton saaden.
Suurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille
johdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan
ainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt
toiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa
kansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.
Luoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää
Kalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa
merensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja
lahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että
oli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu
saari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin.
Niemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä
vainioita, joita itse käsillänsä viljeli.
Tavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja
mainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta
emme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja
muutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä
soutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen
sihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä
innosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen
ja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä
pojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota
hellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto
Lemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli
vaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä
mies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä
hartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä
itse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen:
"moni katso muotohoni, varteheni valkotteli." Näin ollen pulska,
mustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla
tiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki
itsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon
veitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi
sillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä
sano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi
eli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää
olleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä
lienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli
ulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla
Lemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei
olisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden
välistä poikaaki sillä mainittu.
Wirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä
tietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina
pidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi
eli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin
metsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä,
toisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita
kohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla.
Kaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa
niissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain
poikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä
kun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia
koneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa.
Näissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista,
joihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten
tarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä
tarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja,
linnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei
tarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan
evästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen
osottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki,
lintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen
ohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti
hevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi
jousimiehenä metsissä.
Sotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen
rautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin
sarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla)
kiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta
kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla
terässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen
mainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini,
keihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja
syylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi
kintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki
pidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta
tarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.
Niin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki
tainnutkan paljo "huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä", kuten itseki
muutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä,
konsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin,
joissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki,
eikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa,
mahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut,
mihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi
lyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa
luottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä,
temmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan
kuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti.
Waan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja
tointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden
ja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden
siitäki muutamia sanoja.
Pohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi
mahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen,
Pimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla.
Sariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen,
että oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti
paljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä
taisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin
arvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi
tullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi
vähin tuttuna olla.
Pohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen
muutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut,
jonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista
mäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta,
koska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä
suojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana
mannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä
huutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa
mainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä
talolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla,
sitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia
kuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä
päävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi
päässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä
ainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä,
taikka vanhan sanalaskun mukaan: "kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo
kuollokana". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja
muuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä
huudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä
sitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman
löyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa "miesten syöjäksi
kyläksi, urosten upottajaksi", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi
ei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle
merelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta "miesten
syöjäksi seläksi, urosten upottajaksi" verrailtua mainittiin viimmen
yksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.
Lemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota
kaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu
runo hänestä:
Ompa neiti Pohjolassa
Impi kylmässä kylässä,
Jok' ei suostu sulhosehin,
Mielly miehi'in hyvihin
Kiitti puoli Pohjan maata
Kun ompi kovin koria;
Lihan läpi luu näkyvi,
Luun läpi yin näkyvi.
Muutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki
näillä sanoilla:
Tuopa kaunis Pohjan tyttö,
Maan kuulu, veen valio,
Meni aittahan mäelle —
Kolm' on aittoa mäellä,
Uksi on emojen aitta,
Se aitta parahin aitta;
Siell' on arkku arkun päällä,
Lipas lipahan lomassa.
Aukasi parahan arkun,
Kimahutti kirjokannen,
Löysi kuusi kultavyötä,
Wiisi villaista hametta.
Puki päällensä parasta,
Kaulallensa kaunehinta,
Ripeintä rinnoillensa,
Warrellensa valkeinta.
Ilman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään,
liiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän
ylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella
nimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:
Pitelevä pirtojansa,
Niisiänsä nosteleva,
Kultakangasta kutova,
Hopiaista helkyttävä,
Kultasesta sukkulasta,
Pirralla hopeisella.
Ja sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:
Sukkuloinen suikahteli
Kärppänä kiven raossa,
Piukahteli pirran piikit
Tikkasena puun kupeessa,
Käärilauta käännähteli
Oravana oksapuussa.
Ei kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka
runon sanoilla:
Hyvä tytti, Pohjan neiti,
Jok' on soma sormiltansa,
Aina liukas liikunnolta,
Aina kengältä kepiä,
vedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä
arvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan,
sillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä
aikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä
Lemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.
Niin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä
poikaansa, sanoen:
"Ellös menkö, poikuein,
Ilman tieon tietämättä,
Ilman taion taitamatta,
Pohjan poikien tulille,
Lapin lasten tanterille.
Siellä Lappi laulanevi,
Tunkenevi Turjalainen,
Suin sytehen, päin savehen
Kypenihin kyynäsvarsin,
Koprin kuumihin porohin."
Niin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:
"Tuho ainaki tulevi,
Tuho poikaa pätöistä,
Hukka lieto Lemminkäistä.
Ei sinussa laulajata
Pohjan poikien sekahan,
Lapin tieon tienohille.
Etkä tunne kieltä Turjan,
Maha lausua lapiksi."
Näihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki
noitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,
Min kirves kivestä saapi,
Napakaira kalliosta,
Järky jäästä iljanesta,
Tuoni etyhjästä tuvasta;
joka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi,
yhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:
"Jos tahon tasoille panna,
Miesten verroille vetäytä,
Itse laulan Lappalaisen,
Itse tungen Turjalaisen,
Käsin Kalman kattilahan,
Kourin ilmahan kovahan,
Polvin hyytä hyppimähän
Säärin jäätä särkemähän
Riitettä repäsemähän.
Laulan halki hartioista,
Puhki leuoista puhelen,
Rikki rintalastasesta,
Paian kauluksen kaheksi."
Waikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki
Lemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona
varaellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin
sillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia
tietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden
kosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita
ja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten
rikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä
mitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja
velhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko
Luonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki
onnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella,
vaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä,
hettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla
eriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa,
morsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa
luettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan:
Siinä tarkka tarvitahan,
Mies vakainen vaaitahan,
Kun urosta naitetahan,
Miestä mieähän vihille;
Kun häissä hätä tulevi,
Weren juoksu juomingissa.
Lemminkäinen ei kuitenkan erityistä kosiomiestä tiedusteltu, itse
tehden, mitä tiesi tavittavan. Esinnä kengitti hevosensa,
Ettei kynnet kilpistynnä,
Kalpistunehet kapiot,
Ilmankana iljanella,
Kalmankana kaljamalla.
Sitte tulen tanterelle tehtyä käytti muutamasti liekin halki hevosen,
jotta entisistä rikkeistä puhdistua, niin valjasti jotta "vesi tippu
vempelestä, rasva rahkehen nenästä". Tämän työnsä ohessa kysy äitiltä
käärmeen vihoissa kasteltua, jällen kuivattua, paitaansa. Waan äitin
ainaki lähtemästä kieltäen ja tuhosta mainiten, Lemminkäinen jo
täysipuvussa päätänsä harjaava, vähä suuttumalla nakkasi suan eli
harjan kädestään ja lausu:
"Sillon on hukka Lemminkäistä,
Tuho poikoa pätöistä,
Kun suka verin venyvi,
Harja hurmehin kuluvi".
Tämän arvattavasti sano, sillä verraillen yhtä mahdottoman olevan,
voida kenenkän häntä vastustella, kun oli mahdoton asia, harjan verta
vuotaa. Tuskin taisikan mitä muuta tällä lauseella ajatella, vaikka
sille sitte, kuin vasta näemmä, tuliki toinen päätös.
Niin tavallisissa aseissaan, rautapaitaan puettuna ja teräsvyön
suolillensa sitonut lähti koista Lemminkäinen, mennessään
ovella, pihalla, veräjillä, kosken korvilla ja muissa paikoissa
varaelematse, taikka lukeva "synnyt syitä myöten, luottehet lomia
myöten". Toimitettua, löi kerran ruoskalla hevoista ja tuli kolme
päivää matkattuansa Pohjolan kylään. Näki kolme'ki taloa kylässä,
eikä tarkemmin tieten, minne peräytyä, ajo alimmaiseen ja kysy
kynnysedustalta:
"Oisiko talossa taassa
Rinnukseni riisujoa,
Aisani alentajaa,
Luokin lonkahuttajoa?"
Wastattua, ei olevan, Lemminkäinen kauemmin sinkkaelematta ajo
toiseen, keskimmäiseen taloon. Äskisen kysymyksensä tässä kerrottua ja
pahemmanki vastauksen vanhalta akalta saanut, lähti poies kolmanteen,
vierimmäiseen taloon. Kartanolle tullut kuuli aika rähinän tuvassa,
pai'stavan, haastettavan, laulettavan ja loihdittavanki. Siitä oikialla
tiellä olevansa Lemminkäinen tunnustellen ja lauluin kuultua jo
itseki innossaan veti karahutti ruoskalla maata, jotta pöly paikalta
lähti, mies pölystä sikeävä, joka sitte tulleelta hevosen riisu.
Niin kävi sisään Lemminkäinen, koirat jo tullessansa haukkumasta
lumottuansa. Sanotaan hänen ei ovesta, vaan nurkasta sisäytyneen
ja oliki sillon taikana, ihmisten loihtotiedoillaan voiman muiksi
ruveta ja pienimmistäki reijistä puetellatse, samatekun rahvaassa
vieläki paikka paikan luullaan pahan hengen ja noitien sillä tavalla
kuljekselevan, ollen niin tämä nykynen, kun esivanhempaimmeki muinanen
luulo yhtä perättömiä, älyllisiltä ihmisiltä ei korviin otettavia.
Toinen senaikuinen taika oli, sitä mahtavammaksi vastustajatansa suhten
tietäjän päästä, mitä aikasemmin itse äkkäymättä toisen havatsi. Tämän
Lemminkäiselle luonnistuneen, kertoo runo sanoen:
Kuuli ulkoa runoja,
Läpi lauan laulajoita,
Läpi seinän soittajoita,
Läpi sammalen sanoja.
Niin mitenki sisäytynyt, ovestako eli nurkasta, näki Lemminkäinen
tuvan tietomiehiä täynnä. Isäntä itse lattialla kävellen, eikä näin
äkkinäisestä tulosta hyväksyvä, sano Lemminkäiselle:
"Olipa meillä ennen koira,
Rakki rauan karvallinen,
Lihan syöjä, luun puria,
Weren uuelta vetäjä.
Mi sinä lienet miehiäsi,
Ja kuka urohiasi,
Kun ei sua koirat kuultu,
Eikä haukkujat havattu!"
Wastasi Lemminkäinen:
"En mä tänne tullu'kana
Taiottani, tieottani,
Ilman innotta isäni,
Waruksitta vanhempani,
Suuhun Untamon susien,
Kitahan kirokavetten".
Kohta jälkeen paremminki mainitun tietonsa ja taitonsa osottava rupesi
lauluille ja laulo koko tuvan miehistä puhtaaksi, kunne kunki työntäen,
toisia
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin laajahan salohan,
Kuss ei kule karjan kynsi,
Waella hevosen varsa,
toisia taasen
Lapin laajalle lahelle,
Miesten syöjälle selälle,
Urosten upottajalle,
Josta velhot vettä juovat
Tulikulkut tuioavat,
Lappalaiset lainaavat
ja vielä pahempiinki paikkohin toisia
Rutjan koskehen kovahan,
Kinahmehen ilkiähän,
Johon puut päin putovat,
Perin vierivät petäjät,
Tyvin syösten suuret hongat,
Latvoin lakkapäät petäjät.
Näin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti
laulamatta Lemminkäinen "Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän"
Ukko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti,
kaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan
koskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan
innossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja
ja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle,
jonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä
Lemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi
tällä kerralla saatuamme.
Nykysistä ajoista.
Jo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen,
entiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki
(Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä
ja ehkä päällenki, vaan sitte kun se "mainio Ranskamaanlainen
tervakauppias Punaparta" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin
toista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa
maksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni
vallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa
nyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä
tohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä
ripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa
ja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan
nyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista
ihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua,
syödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää
kiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea
Huutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta
ei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia
perätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli,
viittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt
kaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee
siitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin,
mikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan
kaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan
maasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: "ennen löyly
aitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja
viinaa" (Gottlund).
Waan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan,
katsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet.
Wiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä.
Kahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin
toukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos
pieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja
soitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko
taivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan
nähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä
vähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta
eloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-,
tauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani
myös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi
viimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli
kuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen
(1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut
kaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa
kylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä.
Waan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä
jyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä
sanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin
olleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä,
että korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi
katsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin
että yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun
sanoilla "hänen askelensa tiukku lihavuudesta". Tähän viljasuutensa
puolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana
vuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka
tähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä.
Koko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto
joka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat
läpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta.
Alkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei
lunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa
seuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki
mailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä
ikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta,
jos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi
seipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia
lumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa,
lumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta
lujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka
kulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti
uutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten
matkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen
taikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin
toivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan
neljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo
selkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä
eteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja
Leihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset
kylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin
olleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä
— metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä
metsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset
suksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon
lumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi
meidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille
opetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin
lumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä
pienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka
kummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli
kattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen
juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä,
ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa,
esinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten,
sillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka
kyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista,
sillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki
muutamia sinne menneitä.
(Lisää toiste).
[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta
ja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina.
Puolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi.
Ainaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi
Kristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi
olen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä
suututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen
mieli ja ajatus usein ilmotaksen.
Satuja.