Tammikuulta.
Wiipurin Linna.
Iivana iso isäntä,
Meian kuulu kullan solki,
Sukivi sota oritta,
Sorajouhta suorittavi.
Sanovi sanalla tuolla, 5
Lausu tuolla lausehella:
"Et sä itkisi emoni,
Walittaisi vaimo raukka,
Jos ma jonne'ki menisin,
Ruotsin rohkian tiloille, 10
Suurille sotakeoille,
Miehen tappotanterille?"
Emo esteä käkesi,
Warotteli vaimo raukka:
"Ellös menkö niille maille, 15
Ruotsin rohkian tiloille;
Paljo onki mennehiä,
Ei paljo palannehia."
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki, 20
Toki mietti mennäksensä,
Lähteäksensä lupasi.
Jala kenki kiukahalla,
Toisen lautsan partahalla,
Pihalla kävysteleksen, 25
Weräjillä myötteleksen.
Lato laivoja lähelle,
Suoritti sotavenoja;
Niin on laivoja lahella,
Kuni suuret suorsaparvet. 30
Miekotsi tuhannen miestä,
Satuloitsi saan urosta;
Lato miehet laivohinsa,
Suoritti sota'urohot,
Kuni sotka poikiansa, 35
Tavi lapsensa latovi.
Koheteli purje'puita,
Waate'varpoja varasi,
Nosti puihin purjehia,
Waattehia varpapuihin; 40
Niin on puissa purjehia,
Waattehia varpapuissa,
Kuni kummun kuusiloita,
Tahi mäntyjä mäellä.
Läksi siitä laskemahan; 45
Laski päivän maavesiä,
Toisen päivän suovesiä,
Kolmannen merivesiä.
Niin päivällä kolmannella
Loi silmänsä luotehelle; 50
Näki suuren Suomen linnan,
Keksi Wiipurin vihannan.
Weäksen vesiä myöten,
Halki aaltojen ajaksen;
Lanki alle Suomen linnan, 55
Alle Wiipurin vihannan.
Sai hän linnahan sanoja,
Pani työntäen paperin:
"Onko linnassa olutta,
Taaria talossa linnan, 60
Ilman olven panematta,
Mallasten imeltämättä,
Tulialle vierahalle,
Saavalle käkeävälle?"
Lausu Matti Laurin poika, 65
Wirkki Wiipurin isäntä:
"Ompa linnassa olutta,
Taaria talossa linnan,
Ilman olven panematta,
Mallasten imeltämättä; 70
Tuon tukun tulikiveä,
Pannun jauhoja pahoja,
Tiiksin luomia tinoja,
Karpalon kanan munia,
Tulialle vierahalle, 75
Saavalle käkeävälle."
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa; 80
Työnti kirjan kiirehesti,
Paperin pakon perästä:
"Onko linnassa lihoa,
Onko voita volmarissa;
Ilman härän iskemättä, 85
Suuren sonnin sortamatta,
Iivanalle iltaseksi,
Wenäläiselle veroksi?"
Lausu Matti Laurin poika,
Wirkki Wiipurin isäntä: 90
"Ompa linnassa lihoa,
Ompa voita volmarissa,
Ilman härän iskemättä,
Suuren sonnin sortamatta.
Uupu muinen musta tamma, 95
Waipu valkia hevonen;
Tuoll' on raato rauniolla,
Luukontti koan perässä,
Miehen suuren suupalaksi,
Miehen murhan murkkinaksi." 100
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Siitä suuttu, siitä syänty,
Kovin suuttu ja vihastu;
Pani pyssyt pyykämähän, 105
Umpiputket ulvomahan,
Avokerot ammomahan,
Jalojouset joukomahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan. 110
Ampu kerran, ampu toisen,
Ampu kerran, noin alatse,
Ampu toisen, noin ylitse,
Ampu kolmannen kohulle.
Niin kerralla kolmannella 115
Jopa liikku linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli. 120
Ampu vielä kerran, toisen,
Meni räystähät rämynä,
Tuohet lenteli levynä,
Linnan seinät listeinä.
Siitä Matti Laurin poika, 125
Wiisas Wiipurin isäntä,
Pani Wiipurin avamet,
Kultaselle luutaselle:
"Wenäläinen veikkoseni,
Kauniskenkä Karjalainen! 130
Jätä vielä heikko henki,
Elä murhalla murenna.
Ammuit taaton, ammuit maammon,
Ammuit viisi veljeäni,
Ota kultia kupilla, 135
Hopehia puolikolla,
Oman pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Sano Iivana isäntä,
Meiän kuulu kullan solki: 140
"Jo on ruostu Ruotsin kullat,
Saastu Saksan maan hopiat;
En huoli hopehistasi,
Kysy konna kultiasi,
Kun kauan minua kaihit, 145
Päästä aivoni alensit."
Siitä Matti Laurin poika,
Wiisas Wiipurin isäntä,
Jo itse pakohon pääsi.
Rienti luoksi laivosensa, 150
Astuvi aluksehensa;
Läksi merta lakemahan,
Sinistä sirottamahan,
Kokan koukkupään nojassa,
Melan vaivasen varassa. 155
Itse Iivana isäntä,
Meiän kuulu kullan solki
Kettukenkäset jalassa,
Kut ei pauka pakkasella,
Ei kolka kovalla säällä; 160
Likennäksen linnan luoksi.
Kivet on kirkkoa jälellä,
Torit linnan torniloita,
Patsahat papin tupoa;
Itse pappi paiatonna, 165
Ruotsisi kaunis kaatieita.
_Toisintoja_: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri
kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta,
v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne
kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa
rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l.
merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni
telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo
munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän,
Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana
linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip.
veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan
ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74.
Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän
lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja,
Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan
murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä
on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha,
Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p.
pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan.
v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran,
A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät
rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124.
Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun,
Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt
mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta,
v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen.
135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi,
Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta
marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165,
166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.
_Jälkimaine_. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan
pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten
tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta
ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko
lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika
Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki
Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä
ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai
heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli
Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys,
sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin
rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä,
sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin
likelle tunkeutunut.
Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte
kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki
tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso
sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat
voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa.
Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan
isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa
runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä
koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina
prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen,
hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian
tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.
Suomen Synty.
Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsioa,
Asunmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lassa laksaloissa
Kuunteli kevä'käkeä.
Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauheita.
Ei löynnyt elinsioa,
Asunmaata armahinta,
Wiikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahan näköset.
"Ei siinä sioa mulle,
Ei oloa onnellista."
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirty siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät, ihanat,
Saavutti sataset järvet,
Salot, saarimaat, tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti;
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komiat,
Lehot, laksot, lempehimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevä'käkkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.
Sanan virkko, noin nimesi,
Itse lausu ja pakasi:
"Tuotapa minäi toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopian helähtämätä."
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa sulonen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen."
Siitä sai nimensä Suomi;
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Wieläki kemä'käköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.
* * *
Waan sua, kevä'ikäköneni
Kiittelen, ylistelen mä,
Senki kerran kukkumasta,
Hymän hetken hekkumasta,
Puun lehvältä lekkumasta,
Korvihin ukon Kalevan,
Kuulumoille kuulun miehen.
Sanon sun Kalevan käeksi,
Suomen lakson laulajaksi,
Suomen impien iloksi,
Suomen sulhojen suloksi,
Kaiken kansan kaunihiksi.
Kuku aina aikonasi,
Hellittele hetkinäsi!
Kuku kummut kultasiksi,
Hongikot hopeisiksi,
Huolemme kiiku huviksi,
Ikävät iloksi laula.
Kuku meiän kuusikoissa,
Laula meiän laksoloissa;
Laula lemmet tyttärille,
Naimaonnet neitosille,
Sulhoille suloset retket,
Pojille polut parahat.
Laula miehet lapsistamme;
Aika uhkiat urohot,
Tarkimmat talon isännät,
Poikasista pienosista;
Hyvät muorit morsioista,
Tyttäristä tyynet vaimot,
Taitavat talon emännät.
_Jälkimaine_. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan
itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;'
jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä
toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta
_suoda_ tulevan _suomi_ samate kun sanoista _luoda, myödä, syödä_
tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista)
sanoista _luoia, tuoia, taida_ sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista
_elää, särpiä, hapata_ sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka
viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami
(happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin
makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä
jne.
Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat
aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti
sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä
uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki
saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan
kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme
oli alusta esimerk. _elämä_ yhteinen nimyt sekä elolle että _eläjälle_
ja niin osottaa vieläki _elo_ seka _elämätä_ että elatusaineita.
Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska
toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä
tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta
yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: _en toki minä eloani
heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu_, niin toinen
ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa _elämätäsi_ tahi
_tavaroitäsi_, jälkimmäisessä _oloasi_ eli jotai _luontokappaletta_.
Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi
saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset
pääteensä. Sillä tavalla erotettiin _elämi_ (eläin) ja _elämä, luomi
ja luoma, suomi ja suoma_, josta vieläki sanotaan _suomalaiset_ eikä
suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin,
siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa
sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan,
ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa _kuutama,
muutama, valkama, vaarama, muurama_, joiden siaan toiset sanomat
_kuutain_ (kuudan, kuuan), _muutain_ (muudan, muuan), _valkain,
vaarain, muurain_ ja toisissa mutkissa _kuutaman, muutaman, valkaman_
eli _kuutamen, muutamen, valkamen_ jne.
Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten _ma_ (mä) ja _mi_
vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen
ma ja mä keralla päätteen _minen_, joka millään ei ole kun johdettu
muinosesta mi päätteestä, esimerk. _polttama, -minen, survoma, -minen,
käymä, -minen_, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.
Muutamat luulevat sanoista _suomiehen maa_, kuten heidän arveltuansa
tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen
viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä
sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana _suomies_ ei ole kielessämme
tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat
itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet,
sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut
naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa
hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki
somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä
olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai
pian tämän vertanen nimi _lupoama_ eli luvattu maa, siitä että se
Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.
Muinelmia.
Mehiläinen, meiän lintu,
Lennä tuonne, kunne käsken,
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse;
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän
tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää,
tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna
sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy
se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja
turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin
löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa,
joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä
tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää,
ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää
myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta
tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen
aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki
luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen
parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä
tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista.
Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme
uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat
he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan
heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä
saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä
aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi.
Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät
jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä
elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli
nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen
jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti.
Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne
äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun
meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he
Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua
eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla
Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla
torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor,
Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa
tavoteltuna.
Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat
alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista
asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä
alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken
maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa
vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala
jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita
lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä,
hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin
häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi
piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi,
kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten
luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan
kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi
nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla
tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä
olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä
paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli
mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja
minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua,
nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja
yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan
öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja
sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen,
tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna,
niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa.
Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi
kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni
nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna
jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi
päiväsiä matkojansa kuni ennenki.
Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan
ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä
arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä,
kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös
takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja
kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten
viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä
ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi
Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita
valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti
tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän
kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut.
Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja
Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman
ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta
yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin
kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano
hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta.
Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata
ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun:
pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja
taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty,
eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun
harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen
tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja
jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja
tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka
mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä
niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos
nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan
olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki
esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla
taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun
vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat
Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään
perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis
Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat
Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä
toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki
nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi,
isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki.
Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi,
taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan
virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä
kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki
tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella
nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin
oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon
välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota
nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston
korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.
Waan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät
laviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa
olisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei
rukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa
muissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan
menestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli
muiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi
löytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten
olisivat kyllä voimallisiksi arvatut.
Näin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana
ukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio,
Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret,
Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret,
Etelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset
kun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä
toisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi
muinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki
toiste enemmän.
[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l.
verkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme
l. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille
maasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille
rannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua
vasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto,
luonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.
[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka
itse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja
niink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k.
voipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku
voiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys
_firmamentum_ ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.
[3] Suomalaiset paikka paikoin Wenäjän puolella tuskin ymmärtäisivät,
mitä tavottelisit sanoessa Jumala loi kaiken maailman, sillä luomista
he siinä kohdassa sanovat tekemiseksi eli laatimiseksi. Muutamista
Uutta Testamenttiä Repolan papin luona Greikasta Suomeksi käätessäni,
siten paremmin oppiakseni, millä sanoilla heidän puheensa mukaan
hän sitä kaännettäväksi tahto, käytin sanaa luoda äsken mainitussa
osotuksessa, joka hänelle, ehkä muuten sel- välle, lapsesta olleelle
suomalaiselle näytti oudoksi ja jonka hän ainaki oikasi, sanoen tehdä
eli laatia. Muuten on sana maailmaki heillä oudonlainen, jota he vaan
ilmaksi nimittävät.
Satuja.
Ukko ja Kuolema.
Wanha köyhä ukko hakkasi puita metsässä. Alko kantamuksen saatua
kotiin astua. Wäsymällään laski puut maahan, valitti vanhuuttansa,
köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttänsä, sanoen viimmen: "voi jos
toki kerran kuolemaki tulisi!" Kuolema sattu paikalle ja lausu: "tässä
olenki, miksi kutsuit?" Ukko vähän hämmästyneenä vastasi "enkä miksikän,
jos et tahtoisit vähäksi matkaksi katamustani ottaa. Kun polonen juuri
olin uupua."
Elohon elävän mieli, miehen mennehen manalle.
Kontio ja Hiiri.
Kontio nukku korvessa ja lauma hiiriä piti ympärillä menoa. Wiimmen
heräsi kontio ja sai muutaman, kovin rohkiasti aivan seljälle
hypänneen, kynsiinsä. Hiiri rukoili armoa, pyysi anteeksi rikostansa,
vahingosta tällä kerralla näin onnettomasti sattuneen, jota hän ei
konssa toiste tekisi. Wielä lupasi hän kaikella kunnialla muistaa, jos
nyt hengissä pääsisi. Kontio, ehkä suuttunutki, laski hänen viimmen
irti, sanoen: "yksipä ollet syöden, kun säästäenki; mene matkohisi
mokoma." Ei aikoja, niin muutamana päivänä kontio eräteillänsä puuttuu
verkkoon, eikä päässyt vapaaksi, jos millä yritti. Kovin tuskautuneena
tapasi hänen hiiri ja olko arvelematta verkon pauloja poikki järsiä.
Sillä pääsi kontio pian vapaaksi. Waan hiiri lausu: "pidit minua
pilkkana, etkä toivonut mitänä hyvää, mutta näetpä voivan hiirenki hyvä
hyvällä palkita."
Ei niin köyhää, ettei toista auta, ei niin rikasta, ettei apua tarvitse.
Linnut, Nelijalkaset ja Yöleikko.
Oli muinen sota linnuilla nelijalkasten kanssa. Jos millä puolella
voitolla oltiin, sillä puolella pyöri yöleikko, lintunen seassa
lintuna, hiirenä nelijalkasten joukossa. Wiimmen rauhanteossa ei
kumpanenkan puoli tuntenut häntä omaksensa, sanoen aina suurimman
hädän aikana hänen toisella puolella nähneensä. Niin päätettiin
yksituumasesti ajaa pois hän mailta ilmoilta. Siitä ajasta asti ei ole
yöleikko päiväsaikana tohtinut silmänsä näyttää.
Pah' on syöä siemenensä, maansa petteä pahempi.
Suomen kansan Arvutuksuia.
1. Suuton söi, käsitön ampu, vesilinnun vempeleltä, haapanan havun
selältä.
2. Mies ollut alusta ilman, ilman loppuhun elävä, ei ehi sinä ikänä,
pääse päivikuntinensa, viien viikon täyttäväksi.