Ei kukaan voinut sanoa soittoniekka Lars Larssonista Ullerudissa muuta
kuin että hän myöhemmällä ijällään oli luonteeltaan sekä nöyrä että
vaatimaton. Mutta sellainen ei hän kuulu olleen aina. Nuorena oli hän
niin ylimielinen ja kerskuri, että hän pani ihmiset ihan päästään
pyörälle.
Sanottiin, että hän oli muuttunut ja tullut toiseksi mieheksi yhdessä
ainoassa yössä, ja kas näin se oli tapahtunut!
Lars Larsson kävi kerran ulkona myöhään lauvantaiyönä viulu
kainalossaan. Hän oli kovin hilpeä ja hyvällä päällä, sillä hän tuli
seurasta, jossa hän soitollaan oli saanut nuoret ja vanhat tanssimaan.
Hän kulki juuri muistellen, että niin kauvan kun hänen käyränsä oli
ollut liikkeessä, ei kukaan ollut voinut pysyä alallaan. Tuvassa oli
käynyt niin huikea tanssi, että hänestä pari kertaa oli tuntunut siltä
kuin olisivat pöydät ja penkitkin tanssineet mukana.
»Luulenpa tosiaan, ettei tällä seudulla koskaan ole ollut minunlaistani
soittoniekkaa», virkkoi hän itsekseen.
»Mutta vaikeaapa minun olikin olla, ennenkun minusta tuli tämmöinen
mies», mietiskeli hän edelleen. »Eivätpä olleet päiväni hauskoja
lapsuudessani, kun vanhempani panivat minut kaitsemaan lehmiä ja
lampaita ja minä unhotin kaiken muun istuessani ja näppäillessäni
viulua. Ja ajatteles, kun kotolaiset eivät tahtoneet kustantaa minulle
oikeata viuluakaan! Minulla ei ollut muuta soittokapinetta kuin vanha
puulaatikko, jonka päälle olin sitonut jänteitä.
Päivällä, kun sain olla yksinäni metsässä, oli minulla kylläkin
hauskaa, mutta tullapa sitten kotiin illoin, kun olin päästänyt karjan
eksyksiin. Silloin sain kuulla senkin seitsemän kertaa isältä ja
äidiltä, etten kelvannut mihinkään ja ettei minusta milloinkaan miestä
tulisi.»
Sillä haaralla metsää, missä soittoniekka asteli eteenpäin, koetteli
pienoinen virta raivata itselleen tietä. Siellä oli maa kivinen ja
epätasainen, niin että virran oli vaikea päästä eteenpäin, se kaarteli
sinne tänne, vieri pikku putouksia myöten eikä sittekään näyttänyt
pääsevän minnekään. Tie sitävastoin, jolla soittoniekka astui, koetti
kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Se kohtasi siten vähän päästä
mutkittelevan virran ja hyppäsi joka kerta sen poikki pienten siltain
yli. Soittoniekan oli siis tavan takaa käytävä virran poikki, ja se oli
hänestä hupaista. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut seuraa metsässä.
Oli valoisa kesäyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta eipä ollut
väliä vaikka se olikin poissa, sillä muutenkin oli aivan valoisata.
Ei kuitenkaan vallan samalla tapaa kuin päivällä. Koko luonto esiytyi
toisen värisenä. Taivas oli vallan valkoinen, puut ja korkeat kasvit
maassa olivat hohtavan harmaat. Mutta kaikki oli yhtä selväpiirteistä
kuin päivällä, ja pysähtyessään yhdelle monista silloista ja
katsellessaan alas virtaan voi soittoniekka erottaa jok'ainoan kuplan,
joka poreili vedenpinnalle.
»Nähdessäni tällaisen erämaanvirran». ajatteli soittoniekka, »täytyy
minun muistella omaa elämääni. Yhtä itsepäisesti kuin se, olen minäkin
raivannut uraani, välittämättä kaikesta mitä on asettunut tielleni.
Sellainen oli isä: hän seisoi vastassani kuin kova kallio. Ja sellainen
oli äiti: hän koetti pitää minua alallani ja aivan kuin nukuttaa
sammalmättäiden keskeen. Mutta minäpä hiivin isän ja äidin ohitse, ja
ulos maailmaan kävi tieni.
Hohhoo, niinpä niin, luulenpa äidin istuvan kotona ja yhä itkeskelevän
minun takiani, mutta mitäpä siitä huolin! Olisihan hänen pitänyt
ymmärtää, että minusta täytyi tulla jotakin, eikä koettaa vastustella
minua.»
Hän riipi kärsimättömänä muutamia lehtiä pensaasta ja viskasi ne
virtaan.
»Kas, tuolla tapaa olen repinyt itseni irti kaikesta siellä kotona»,
hän sanoi nähdessään lehtien kulkevan veden myötä.
»Tokkohan äiti edes tietää, että minä olen paras soittoniekka koko
Värmlannissa?» hän virkkoi matkatessaan eteenpäin.
Hän asteli rivakoin askelin, kunnes taas sattui siltakaiteelle. Silloin
hän uudestaan seisattui ja silmäili alas virtaan.
Sillan alla virta kulki kohisevana koskena. Koska nyt oli yö, kuului
vallan toisia ääniä kuin päivällä, ja soittoniekka vallan hämmästyi
seisahtuessaan ja kuunnellessaan. Metsästä ei kuulunut lintujen laulua,
ei havujen kahinaa eikä lehtien rapinaa. Tiellä eivät rämisseet
kärrynpyörät, eivätkä lehmänkellot kilkattaneet metsässä. Kuului vain
kosken kohina, mutta juuri senpä vuoksi se kuuluikin paljon paremmin
ja toisella tavalla kuin päivällä. Tuntuipa kuin kaikkea mahdollista
ja mahdotonta löytyisi virran pohjalla. Ensinnäkin kuulosti siltä,
kuin istuisi siellä joku jauhamassa jyviä isojen kivien välissä, mutta
toisin ajoin kilahti kuin maljoja yhteen iskettäessä juomapidoissa,
ja toisinaan kuului kohua, joka oli kuin väkijoukon puheenkohina
kirkkomäellä jumalanpalveluksen päätyttyä.
»Tämäpä on myöskin jonkinlaista soitantoa», arveli soittoniekka,
»vaikkei se vallan erinomaiselta kuulosta. Luulenpa niitten säveleiden,
jotka tuonaan sepitin, olevan paljon enemmän kuulemisen arvoisia.»
Mutta mitä kauvemmin Lars Larsson seisoi ja kuunteli kosken kohinaa,
sitä paremmalta se rupesi kuulumaan hänen korvissaan.
»Luulenpa sinun panevan parastasi», lausui hän koskelle. »Olet kai
tajunnut, että Värmlannin paras soittoniekka tässä seisoo ja kuuntelee
sinua.»
Samassa tuokiossa kuin hän tämän sai sanotuksi, luuli hän erottavansa
syvyydestä pari metallikirkasta säveltä, aivan kuten joku olisi
näpännyt jännettä koetellakseen sen sointia.
»Katsos vain, nyt on Ahti itse saapuvilla! Kuulenpa miten hän rupeaa
näppäilemään viuluaan. No, annahan kuulla, osaatko soittaa paremmin
kuin minä!» sanoi Lars Larsson ja naurahti. »Mutta minäpä en voi seistä
tässä koko yötä ja odotella milloin alat soittaa», huusi hän heti sen
jälkeen alas veteen päin. »Nyt täytyy minun lähteä patikoimaan, mutta
lupaan seisahtua seuraavallakin sillalle ja kuulostella, onko sinusta
minulle kilpailijaksi.»
Hän taivalsi eteenpäin, ja virran kohistessa metsään päin mutkaisessa
uomassaan hän rupesi jälleen muistelemaan kotiaan.
»Tahtoisinpa vielä kerran nähdä pihamaamme ohi juoksevan pienen puron.
Pitäisi tästä jolloinkin käydä kotona katsomassa, onko äidin vaikea
tulla toimeen sittekun isä kuoli. Mutta kas, kun on niin kovin kiirettä
kuin minulla, on se melkein mahdotonta. Niin kiirettä minulla on, sanon
minä, etten voi pitää huolta muusta kuin viulustani, niin, tuskinpa on
ainoatakaan iltaa viikossa, jolloin olisin joutilas.»
Hetkisen perästä hän jälleen joutui virralle ja tuli sitte heti toisiin
ajatuksiin. Tässä ylimenopaikassa virta ei kohissutkaan koskena, vaan
juoksi vallan hiljaa. Aivan mustana ja kiiltävänä se kulki metsiin
yöharmaiden puiden alla ja kantoi toisinaan helmassaan lumivalkoisen
vaahtomättään ylemmistä koskista. Kun soittoniekka tuli sillalle eikä
kuullut muita ääniä virrasta kuin aika ajoin hiljaista loisketta,
rupesi hän nauramaan.
»Oikeassapa olin, kun ajattelin, ettei Ahti huoli tulla tähän
kohtaukseen», huudahti hän. »Niin, olen kyllä aina kuullut että hänen
pitäisi olla oiva soittoniekka, mutta eipä taida sellaisesta olla
juuri mihinkään, joka aina makaa hiljaa puron pohjalla eikä koskaan
saa kuulla mitään uutta. Hän kyllä tietää että tässä seisoo se, joka
ymmärtää asian paremmin kuin hän, ja sen vuoksi hän ei annakaan kuulla
itseään.»
Niin sanoen hän kävi eteenpäin ja kadotti virran näkyvistään.
Hän tuli sellaiseen seutuun metsässä, jonka halki hän aina oli kammonut
kulkea. Siellä oli maa suurten kiviröykkiöiden peittämä, ja kiemuraisia
kuusenjuuria virui pystyssä niitten välillä. Jos vain metsässä oli
mitään tenhoa tai vaaranpaikkaa, niin juuri täällä sen olisi luullut
piilevän.
Tullessaan kaameain kiviröykkiöitten keskelle soittoniekkaa puistatti
ja hän rupesi aprikoimaan, oliko viisasta kehua itseään Ahdille.
Hänestä näytti, kuin nuo suuret kuusenjuuret olisivat ruvenneet
viittomaan hänelle uhkailevasti.
»Varo itseäsi sinä, joka tahdot olla jotain enemmän kuin Ahti!»
Lars Larsson tunsi sydämensä käpristyvän kokoon pelosta. Hän tunsi
sellaista painoa rinnallaan että tuskin voi hengittää, ja hänen kätensä
tulivat jääkylmiksi. Hän seisahtui silloin keskelle tietä ja koetti
puhua järkeä itselleen.
»Ei koskessa mitään soittoniekkaa ole!» hän sanoi. »Se on vain turhaa
luuloa ja taikauskoa. Samantekevää lie, mitä hänestä olen sanonut
taikka en.»
Näin puhellessaan hän tirkisteli ympärilleen metsässä, ikäänkuin
saadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Jos olisi ollut päivä,
niin olisi kai jok'ainoa pienoinen lehdyt kuiskannut hänelle, ettei
metsässä ole mitään vaarallista, mutta nyt yössä seisoivat kaikki puut
yhdessä ja äänettöminä ja näyttivät kätkevän kaikenlaisia vaarallisia
salaisuuksia.
Lars Larsson rupesikin yhä kovemmin pelkäämään. Enimmän kammotti häntä
se, että hänen vielä kerran oli pakko kulkea virran yli, ennenkun se
erosi tiestä ja lähti omalle suunnalleen. Hän aprikoi että mitähän Ahti
hänelle tekisi, kun hän kävi viimeisen sillan yli. Ehkäpä hän nostaisi
ison mustan käden vedestä ja vetäisi hänet syvyyteen.
Hän oli niin peloissaan, että mietti kääntyä takaisin. Mutta sittehän
hän taasen joutuisi virralle. Ja jos hän poikkeaisi tieltä ja painuisi
metsään, niin olisi se jälleen vastassa, se kun kierteli ja kaarteli
kaikkialla.
Hän tunsi sellaista tuskaa, ettei tiennyt mitä tehdä. Tuo virta oli
kietonut ja vanginnut ja sitonut hänet, niin että hänen oli mahdoton
päästä pakoon.
Vihdoin hän näki edessään viimeisen ylimenopaikan. Häntä vastapäätä
viiran toisella puolella oli vanha mylly, joka kaiketi oli ollut
kylmillä monta monituista vuotta. Iso myllynpyörä riippui liikkumatonna
virran yli, padonsulku mätäni maalla, vesiruuhet olivat sammaltuneet,
ja tyhjissä luukuissa kasvoi kallioimarretta ja naavaa.
»Jos olisi kuten ennen ja täällä olisi ollut ihmisiä». ajatteli
soittoniekka, »niin olisin nyt pelastettu kaikesta vaarasta.»
Mutta hän tyyntyi joka tapauksessa nähdessään ihmiskäsien tekemän
rakennuksen, ja käydessään virran yli häntä ei juuri ollenkaan enää
pelottanut. Eikä hänelle tapahtunutkaan mitään vaarallista. Ahdilla ei
näyttänyt olevan hänelle mitään sanottavaa. Hän ihmetteli vain itseään,
kun oli voinut säikähtää mokomasta tyhjästä.
Hän tunsi itsensä oikein iloiseksi ja turvalliseksi, ja vielä
iloisemmaksi hän tuli, kun myllynovi avautui ja nuori tyttö tuli ulos
häntä vastaan.
Se näytti vallan tavalliselta talonpoikaistytöltä. Sillä oli
puuvillahuivi päässä ja lyhyt hame ja avara mekko, mutta jalat olivat
paljaat.
Tyttö kävi soittoniekan luo ja sanoi muitta mutkitta hänelle:
»Tahdotko soittaa minulle, niin minä tanssin sinulle.»
»Miksikä ei», sanoi soittoniekka, joka oli hyvällä tuulella nyt, kun
oli päässyt pelostaan, »sen voin kyllä tehdä. En ole ikinä kieltäytynyt
soittamasta kauniille tytölle, joka tahtoo tanssia.»
Hän istahti kivelle myllynsulun reunalle, pani viulun leukansa alle ja
alkoi soittaa.
Tyttö otti muutamia askelia soiton tahdissa, mutta sitte hän pysähtyi.
»Mitä polskaa sinä nyt soitat?» sanoi hän. »Eihän siinä ole lainkaan
voimaa.»
Soittoniekka vaihtoi säveltä, koetti toista, jossa oli enemmän vauhtia.
Tyttö seisoi edelleen tyytymättömänä.
»En minä osaa tanssia moisen kuhnuripolskan mukaan», hän sanoi.
Soittoniekka viritti silloin huimimman säveleen minkä taisi.
»Jollet tähän tyydy», hän sanoi, »niin saat kutsua paremman
soittoniekan kuin minä.»
Samassa kun hän näin sanoi, tunsi hän, miten käsi tarttui hänen
käsivarteensa juuri kyynäspään kohdalta ja alkoi ohjata käyrää ja
auttaa vauhtia.
Viulusta tulvaili silloin säveliä, jommoisia hän ei koskaan ollut
kuullut. Niissä oli niin ripeä tahti, että hän ajatteli ettei pyörivä
rataskaan olisi voinut seurata sitä.
»Niin, kas sitä voi sanoa polskaksi!» sanoi tyttö ja alkoi pyöriä
ympäriinsä.
Mutta soittoniekka ei häntä katsellut. Hän oli niin ihmeissään
säveleestä jota soitti, että ummisti silmänsä kuullakseen paremmin.
Kun hän ne avasi hetken päästä, oli tyttö poissa, mutta sitä hän ei
paljon ajatellut. Hän jatkoi soittamistaan pitkän ajan, sillä koskaan
hän ei ollut kuullut sellaista viulunsoittoa.
»Mutta nyt lie jo aika lopettaa tämä», hän viimein arveli ja tahtoi
laskea käyrän alas.
Mutta käyrä jatkoi kulkuaan. Hän ei voinut saada sitä pysähtymään. Se
kulki edestakaisin kielien yli ja tempasi käden ja käsivarren mukaansa.
Ja se käsi, joka piteli viulunkaulaa ja näppäili kieliä, ei sekään
voinut päästä irti.
Silloin valui kylmä hiki soittoniekan otsalle, ja nyt hän täydellä
todella rupesi pelkäämään.
»Mitenkähän tämä loppuu? Pitääkö minun istua täällä ja soittaa
tuomiopäivään saakka?» kysyi hän itseltään epätoivoissaan.
Käyrä kävi edelleen vinhaa vauhtia ja loihti kuuluviin säveleen
toisensa perästä, aina jotakin uutta ja niin kaunista, että
miespoloisen täytyi ymmärtää kuinka mitätön hänen oma taitonsa oli. Ja
tämäpä juuri vaivasi häntä pahemmin kuin väsymys.
»Se, joka soittaa viulullani, hän ymmärtää taidon. Mutta minä en
ikipäivinäni ole ollut muuta kuin poropeukalo. Nyt vasta saan oppia,
miltä soiton pitää kuulua.»
Pariksi silmänräpäykseksi hän niin hurmautui soitosta, että unohti
onnettoman tilansa. Mutta sitten tunsi hän käsivarsiansa pakottavan
väsymyksestä ja lankesi uudelleen epätoivoon.
»Tätä viulua en voi laskea käsistäni, ennenkun olen soittanut itseni
kuoliaaksi. Voinpa ymmärtää ettei Ahti tyydy vähempään.»
Hän alkoi itkeä kohtaloaan, yhä jatkaen soittamistaan.
»Olisi ollut minulle parempi, jos olisin istunut pikku tuvassamme äidin
luona. Mitä merkitsee kaikki kunnia, jos kaiken pitää loppua tällä
tavalla?»
Hän istui siinä tuntikauden toisensa jälkeen. Tuli aamu, aurinko nousi
taivaalle ja lintuset sirkuttelivat hänen ympärillään. Mutta hän
soitti, soitti taukoamatta.
Koska tänään oli sunnuntai, sai hän istua vanhan myllyn luona aivan
yksinään. Ei kukaan ihminen kulkenut metsään päin. Ne menivät kirkkoon
alas laaksossa ja kyliin, jotka reunustivat valtamaantietä.
Tuli aamupäivä, aurinko kohosi yhä korkeammalle taivaalle. Linnut
vaikenivat, mutta petäjien pitkät havut alkoivat suhista.
Lars Larsson ei antanut kesäpäivän helteen hillitä itseään. Hän soitti,
soitti soittamistaan. Tuli viimein ilta, aurinko laski levolleen, mutta
hänen käyränsä ei tarvinnut lepoa, ja hänen käsivartensa liikkueli yhä
edelleen.
»Vallan varmaa on, että tämä minut tappaa», hän sanoi. »Ja se on oikea
rangaistus kaikesta ylimielisyydestäni.»
Myöhään yöllä tuli ensimäinen ihminen vaeltaen metsän halki. Se oli
vanha, köyhä eukko, jonka selkä oli kumara ja tukka harmaa ja kasvot
monien murheiden uurtelemat.
»Sepä on merkillistä», soittoniekka ajatteli. »Minusta tuntuu kuin
tuntisin tuon vanhan eukon. Voiko olla mahdollista, että se on äiti?
Voiko olla mahdollista, että äiti on tullut niin vanhaksi ja harmaaksi?»
Hän huusi kovaan pysäyttääkseen hänet.
»Äiti, äiti, tulkaa tänne minun luokseni!» hän sanoi.
Eukko seisahtui aivan kuin vastenmielisesti. »Kuulen nyt omin korvin,
että olet Värmlannin paras soittoniekka», hän sanoi. »Ymmärrän kyllä,
ettet enää välitä tällaisesta köyhästä eukosta kuin minä olen.»
»Äiti, äiti, elkää menkö minun ohitseni!» huusi Lars Larsson. »Minä
en ole suuri soittoniekka, vaan kehno raukka. Tulkaa tänne, että saan
puhua kanssanne!»
Silloin tuli äiti lähemmäksi ja näki miten hän istui ja soitti. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella, hiukset valuivat hikeä, ja
veri tihkui kynsien alta.
»Äiti, minä olen joutunut onnettomuuteen ylpeyteni tähden, ja nyt minun
täytyy soittaa itseni kuoliaaksi. Mutta sano sitä ennen voitko antaa
anteeksi minulle, joka jätin sinut yksiksesi ja köyhäksi vanhoilla
päivilläsi?»
Äidin valtasi suuri sääli poikaa kohtaan, ja kaikki viha, mitä hän oli
tuntenut, oli kuin pois puhallettu. »Kyllä annan anteeksi sinulle»,
sanoi hän. Ja kun hän näki pojan tuskan ja tahtoi, että tämä ymmärtäisi
hänen tarkottavan sitä mitä sanoi, vahvisti hän anteeksiannon Jumalan
nimellä.
»Jumalan meidän Vapahtajamme nimessä annan sinulle anteeksi!» sanoi hän.
Mutta kun hän tämän sanoi, pysähtyi käyrä, viulu putosi maahan, ja
soittoniekka nousi pystyyn pelastettuna ja vapahdettuna. Sillä lumous
oli loppunut, koska hän oli kohdannut ihmisen, joka niin suuresti oli
säälinyt hänen hätäänsä, että oli lausunut Jumalan nimen hänen ylitseen.