Kuluneeks sai aikaa jonkun verran,
Nähtihin kun erään suuren herran
Astelevan kohti Maukolaa.
Nimismieskin häntä seurajaa.
Herra mahtavasti mongertaa,
Isännän kun puheillensa saa.
"Ystevene ilmianda sulle:
Koningas on teme talo mulle
Soonu palkaks suurden ansioin.
Torppa sulle hankita me voin.
Mut jos niskottele vastahan,
Niingun koiran teste karkodan".
Kumartaen Maukosukko vastaa:
"Kaikkein kuultava on kuningasta.
Teidän isäntänä silmäämään
Pyydän kiinnekirjaa talon tään.
Tässä on se, sitä suvaitkaa
Hyväntahtoisesti tarkastaa".
Herra kirjat tuskin avajaapi,
Säikähtäin kun hän jo vavahtaapi,
Pudottain ne kohta lattiaan,
Josta Maukosukko joutuisaan
Keräeli kaikki kokohon,
Ne kun aarre kallis hälle on.
Hulluks sanoi herra itseänsä,
Kun hän juttelemaan vehkeistänsä
Oli ruvennut jo eeltäpäin —
Siksi kävikin nyt hälle näin...
Sitten äänetönnä noloissaan
Lähti joukkoinensa astumaan.
Mutta ryhdikkäänä Maukosukko,
Kainalossa kiinnekirjain tukko,
Tarkasteli heidän lähtöään,
Ilme rehtisyyden silmissään,
Oikeudentunnon loistollaan
Kaunistaissa hänen kasvojaan.
Monen vuosisadan jälkeen tästä
Maukosukon äkkilähtemästä
Sananparren tapaan sanotaan,
Jos ken matkaan joutuu sukkelaan:
"Nopeastipa hän lähtikin,
Niinkuin Maukosukko Ruotsihin".
Mitä kuningas puuttui.
Sai kruunun päähänsä hän isien
Ja vielä valtikankin kätehen:
On Luojan armosta nyt kuningas
Ja maan ja kansakunnan valtijas.
Jos toivehena oli oikkukin,
Se täytetyksi heti tehtihin:
Kuin juoksupojat valtaherrat on
Ja kansa miltei orja tahdoton.
Niin kaikki häntä kilvan liehakoi,
Kuin parhaimmasti itsekukin voi
Ja suosion- ja onnenonkijat
Ne ympärillä vallan tulvivat.
On nautintona pelkkä yltäisyys!
Mut mieltä kalvaa tyytymättömyys:
Näät yksi kuitenkin on puuttuvaa —
Ei sotamaineen ole kunniaa.
Sen valtaherroilleen kun mainitsee,
Nää asiata pohtii, tuumailee —
Ja syntymähän saadaan kahnaus:
Ja annetahan sodanjulistus.
Kuin tulenvaara oisi valloillaan,
Niin pian joukot kokoonkutsutaan.
Käy päälliköksi itse kuningas,
Tuo maan ja kansakunnan valtijas.
Hän keskustasta hoviseurueen
Nyt puheen piti sotajoukoilleen:
"Mä teitä, pojat, työhön loistavaan
Vien eestä kruununi ja isänmaan.
On toiset etujamme loukanneet
Ja valtakuntaa meidän solvaisseet:
Mä siksi miekkani nyt paljastin
Ja teidät kutsututin aseihin.
Nyt kerällänne luona lippujen,
Te urhopojat sankar'isien,
Mä pyhän valan vannon: voittohon
Me rynnistämme kautta taistelon.
Kun suoritettu onpi suuri työ
Ja asehemme vihollisen lyö,
Mä teitä kiitän, sekä isänmaa
Suo ylistäen meille kunniaa".
Ja silloin hurraahuudot voimakkaat
Sai täräjämään ilman, puut ja maat.
Ja torvet soi ja rummut pärryttäin,
Kun sotajoukko lähti eteenpäin.
Kuin ukkospilvet synkät uhkaavat
Nyt pikamarssin riensi armeijat,
Yöt sekä päivät yhä kuljetaan
Ja kuningas on ensimmäisnä vaan.
Mut jonkun aikaa matkattu on kun,
Niin pelko tulla ruudinsavuhun
On hoviherrat kaikki vallannut
Ja henkilääkärinkin hervaissut.
Ja yksimielisesti viekkahan
He suunnittivat keinon sukkelan:
On kuninkaalle tarpeen levähdys,
Tai muuten hältä murtuu terveys.
Se kuninkaalle kun vain ilmaistaan,
On valmis lepäämään hän armossaan
Ja joukon etupäästä pois hän jää —
Se hoviseuruetta miellyttää...
Mut sotajoukko kulkee edelleen
Vain taisteluhun pian päästäkseen.
Kun naapurissa rauhaan luotettiin,
Ei oltu käyty varustamisiin.
Ja kuitenkin ne toiveet pettivät,
Kun vihoillisen laumat hirveät
Nyt murhaten ja polttain samoaa
Ja koko valtakunnan valloittaa.
Ja sitten vankijoukoin lukuisin
Ja kanssa runsaan sotasaalihin
Käy rientomarssi kuninkahan luo —
Kai kyllikseen on levännyt jo tuo?
On levännyt ja tullut korskeaks,
Kun itsensä hän uskoi voittajaks:
Nyt kuninkaineen sotavangit saa
Ne maahan asti häntä kumartaa.
Ei vangituilta tosin mennyt pää,
Vaan kruunun kuninkaansa menettää,
Ja valtakunta valtakuntahan
Nyt liitettihin heti voittajan.
Kun sitten sotajoukot käsketään
Jo kotimaata kohti lähtemään,
On etupäässä jälleen kuningas,
Tuo maan ja kansakunnan valtias.
Nyt juhlakulkua on koko tie,
Ei vertaa moisen usein nähty lie:
Jo kuningasta kaikki jumaloi
Ja laulut raikuivat ja soitot soi.
Hän hukkua on kukkaistulvahan
Ja hurraasehen kansan huutavan,
Mi sotamailleen suopi kunniaa —
Kai sitä historjalta lisää saa...
"Pyhän Kirjan Kaisa".
"Oi, kuulkaa mua, hyvä nimismies,
Jos kaiken muun nyt myötte multa,
Niin Raamattuni voitte kukaties
Te jättää mulle, herra kulta?
Se lohdutusta murheessani tois
Ja turvattomalle se turvaks ois".
Näin leskivaimo pyysi, vieressään
On ryysyissänsä neljä lasta,
Ne puutteen lisäks peri mieheltään,
Mi äskettäisin kuoli vasta.
Ja rihkamia mitä jäänyt lie,
Nyt huutokauppa hältä kaikki vie.
Mut velkoja kun kuuli korvillaan,
Tuo mitä leskiparka anoi,
Hän heti huusi vihanvimmoissaan
Ja sydämettömästi sanoi:
"Myös akka myötävä on lapsineen,
Jos kuka haluaapi ostaakseen".
Ja sitten vähitellen myötihin
Niin neulat, kuni naskalitkin.
Kun vuoro tuli Pyhän Kirjankin,
Ah, kuinka vaimoparka itki!
Mies tuntematon huusi kirjan sen
Ja lahjoitti sen heti leskellen.
Ja lahjoittaissaan tuntematon tuo
Näin virkkoi: "Itkuhun ei syytä!
Tää kirja rikkautta kyllä suo,
Kun uskolla vain etsii, pyytää.
Se antaa voipi onnen maallisen —
Myös onni siin' on ijankaikkinen".
Ois leski lahjoittajaa kiitellyt
Ja katseleepi tänne sinne,
Pois kuitenkin hän oli lähtenyt
Ja yksikään ei tiennyt minne;
Kun ei hän lahjoittajaa kiittää saa,
Niin sydämessään kiittää Jumalaa.
Kuin pesän linnut, myrskyn särkemän,
Ne lentää aavan taivaan alle,
Myös leskiparka lapsineen nyt hän
Käy kodistansa maailmalle —
Ei määrää muuta ole matkallaan,
Kuin mistä armopalan saisi vaan.
On Pyhä Kirja aina matkassaan
Ja siitä etsii lohdutusta,
Niin lukee sitä tietä kulkeissaan,
Kuin kolkuttaessansa usta.
Ja väliin lukee hiljaa itsekseen
Ja väliin ääneensä taas lapsilleen.
Jos missä tiesi jonkun murheisen,
Luo riensi Kirjansa hän kanssa
Tai lukemaan jos pyysi häntä ken,
Hän nousi vaikka unestansa.
Jos lantin sai, sen otti kiittäen,
Mut maksuttakin luki iloiten.
Vaan lapset aikuisiksi kasvoivat
Ja omilleen he lähti teille.
Ja matkaevähiksi hartahat
Soi äiti siunaukset heille.
Ja hyveen taimet painoi sydämiin
Ja lujan luoton arvoin ijäisiin.
On hellä heitä kohtaan sallimus:
Suo kodin kullekin ja perheen,
Ja hurskas usko, äidin rukous
Ei heitä päästä valtaan erheen.
He äitiä on luokseen tahtoneet —
Ja siitä ovat oikein kilpailleet.
Mut äiti tahtoi kiertää kernaammin,
Kuin lapsiansa rasitella.
Ja siten, päästen moniin koteihin,
Sai Sanaa niissä tarjoella.
Ja "Pyhän Kirjan Kaisa" olla vaan,
Min nimen mukaan häntä kutsutaan.
Niin vuodesta hän kulki vuotehen,
Siks kunnes vanhuus voimat voitti,
Ja maasta ijäisyyden kaikuen
Jo kuolon kutsukellot soitti:
Hän vierustalle uinui suuren puun,
Mut kasvot käännetyt on Raamattuun.
Sisaren haudalla 8/12 1915.
(Mukaelma).
Kuin aamukaste elo haihtuu,
Kuin virta aika kiiruhtaa,
Kentiesi päivää huomenista
Me emme enää nähdä saa;
Oi, auta, Herra, ainiaan
Sun tahtoasi seuraamaan.
Ei mikään mainen kauan kestä,
Ei nuoruus, voima, riemukaan,
Kun vähimmästi aavistamme,
Jo hautaan meidät lasketaan;
Ah, eläkäämme tietäen,
Kuin ain ois hetki viimeinen.
Oi, Isä, Herra, Tuomarimme,
Sä annat elon, kuoleman,
Suo: iltahetken joutuessa
Me valmihina ollahan.
Ja konsa kutsut, suojahas
Sä ota meidät armollas.
Kuin päivänsäde, siskovainaa
On muille ollut elossaan
Ja kesti koskaan nurkumatta
Hän puutteita ja vaivojaan —
Oi, Herraltansa saakohon
Hän runsaan siitä palkinnon.
Nyt haudallaan hän meille haastaa
Vain kieltä katoovaisuuden,
Mut samalla myös muistuttaapi
Ja viittaa ijäisyytehen:
Maan multaan hältä päättyi tie —
Oi, Herra, luokses sielu vie.
Oi, Herra, myöskin murhepilvet
Pois surevaisten synkät luo
Ja varman tiedon sekä uskon
Se lohtu heille suoda suo,
Ett' yhdyselo ijäinen
On luona Isän taivaisen.
Osanotoksi suruhun.
(Kirje).
Talven kylmä, kolkko tuuli
Toi kun viestin tullessansa,
Että kuolo rautakoura
Poijes riisti puolisonne
Rakastetun rinnaltanne,
Teidät suistaen surussa
Itkupuulle istumahan,
Sydän silloin sylkähteli,
Murehesta munkin mieli,
Vaikka vallan olen outo —
"Tuntematon Tuttavanne".
Kuni aivan itsestänsä
Mieli silloin mietiskeli,
Tuumi aatos lailla tällä:
Olla linnun lentoneuvot,
Tuonne kohta kiiruhtaisin
Yli maiden ja merien
Nopeasti noutamahan
Lohdutuksen lähtehestä
Teille päilyvän pisaran,
Jolla katse kirkastuisi
Kyynelien kaihtimista,
Hymy nousis huulosille,
Riemuruusut runsahina
Kohoaisi kasvopäille.
Tai jos oisi laulunlahja
Oikea ja oivallinen,
Silloin sävelhelmin saisi,
Viserrellä virsin vienoin
Murehenne muille maille,
Tuoda toivon-kukkasia
Sydänlammen laitumille,
Laulumahdein maanitella
Kevätkäet kukkumahan,
Antamahan auvomieltä.
Siipiä en ole saanut,
Enkä luotu laulajaksi —
Ainoasti armollista
Lähetä voin Luojoamme
Sillä tosi toivehella,
Että säihkyvin sätehin
Ikilemmen lämmöllänsä
Sulattaisi surut Teiltä,
Murhepuulta päästäksenne
Ilon kukkakunnahille.
Onni olkohon osanne,
Rauha, riemu rinnassanne,
Toivehien taivas Teille
Kuultakohon kirkkahana —
Sitä sykkivin sydämin
Osanotoksi suruhun
Teille tässä toivottaapi
"Tuntematon Tuttavanne".
Aika ei kulu, se kulkee.
Tuo lause usein ihmislapsien
Niin kevytmielisenä suusta raikaa:
On elettävä aina iloiten
Ja — kulutettava on siten aikaa.
Mut aika kulkeva ei kulukaan,
Vaan muita kuluttaa se mennessänsä.
Ken aikaa siis on kuluttavinaan,
Hän tuhlaa oman elon kynttilänsä.
Kai löydän!
Mä kuulin aikaan lapsuuden:
On piru sarvipäinen,
On sorkka toinen jalka sen
Ja katse hirveäinen.
Ah, varottakoon, että
Ei vaan se saisi pettää.
Ja lisäks vielä sanottiin:
Ei piru johda hyvään,
Vaan tekoihin vie syntisiin
Ja lankeemukseen syvään,
Se ilkeä ja häijy,
Kun kaikkialla väijyy.
Mä kasvaissani karkeloin
Ja vallatonna riehuin,
Ja auvomielin ailakoin
Ja lailla perhon liehuin —
Ja olin huoletonna,
Kun näy ei piru-konnaa.
En elon suuriin arvoihin
Mä pannut paljon määrää,
Ja vähät siitä välitin,
Mi totta on ja väärää —
Ei piru silmään pistä:
Siis eipä pelkäämistä.
Mut vihdoin toki järjelläin
Mä selväks saada aloin,
Ei piru liiku sarvipäin,
Ei myöskään sorkkajaloin,
Vaan muuttaiksen, jos kukaan,
Se tilanteiden mukaan.
On kerjurina kulkeissaan
Se, kehno, toisen kerran
Ja toiste taasen verhonaan
On puku hienon herran.
Ja väliin myös se lymyyn
Käy kauniin naisen hymyyn.
On sillä monet pyydykkeet,
Kun valheeks toden vääntää,
Ja puhtaimmatkin ihanteet
Se likaisiksi kääntää —
On totta tosiahan
Se isä kaiken pahan.
Kun tunnen nyt sen lurjuksen,
Niin tietystikin koitan,
Kuin liuhailijan parhaiten
Mä juonikkaan sen voitan —
Kai keinon löydän, että
Voin pirun minä pettää!
Kalastajan uni.
Työstä lauantaina
Kotiin tultuaan,
Lähti, kuten aina,
Kalastelemaan.
Ja kun pyydyksensä
Sai hän vetehen,
Laski venehensä
Lähisaarehen.
Kuivan kannon juuren
Kantoi kokohon,
Siitä aimo suuren
Laittoi rovion.
Heittyi seljällehen
Taivoon katsomaan,
Suviharsoisehen
Ilman ulappaan.
Hampahissa piippu,
Huulten imien,
Kohta hällä riippuu
Palaa tupruten.
Mutta eipä monta
Savua hän saa,
Muulloin unetonta
Kun jo nukuttaa.
Hetki, pari, sitten
Piippu putoaa,
Maille unelmitten
Kalastaja saa.
Siinä uneksuupi
Kumman unelman:
Hälle avaantuupi
Linna Ahtolan.
Siellä arvoisasti
Ahti linnassaan
Istui mahtavasti
Tapaan kuninkaan.
Sadekaarenlainen
Miekka huotrassaan,
Vaahtokauhtanainen
Yllä verhonaan.
Lainelakki päässä,
Parta, hiukset
Loistivat kuin jäässä
Kidesätehet.
Hänen vierellänsä
Sijapaikka on
Oman emäntänsä,
Äiti-Vellamon.
Kuplapuku tällä
Kirkkain pisaroin
Päilyi välkkymällä
Lailla aamukoin.
Vedenneidot sorjat,
Immet auvoisat,
Niinkuin ulput korjat
Lähi seisoivat.
Linna suurenmoinen
On kuin avaruus,
Toisen jälkeen toinen
Ihme näkyi uus.
Timantteina hohti
Katto, seinätkin,
Loisteen tuskin tohti
Päästää silmihin.
Äärellä kuin oisi,
Näytti siltä nää,
Koskettaa kun soisi,
Ne vain häämöittää,
Niinkuin taivahalta
Valoilmehet
Tuolta korkealta
Kaukomatkaiset.
Ahti kädellänsä
Viittasi kun vaan,
Ryhtyi keskenänsä
Karkeloitsemaan
Veden kaunokeijut,
Immet viehkeät,
Hilpeinä kuin leijut
Pyörähtelivät.
Niinkuin tähdenlennot
Tahdit vaihtuivat,
Liikkeet oli hennot
Sekä pehmoisat,
Leiskui liehuellen
Ruohohamehet,
Häilyi hulmahdellen
Utulaahukset.
Karkelon kun loppu
Saapui, joutuisaan
Kaikilla on hoppu
Päästä seuraamaan:
Ahti vedenpintaan
Kanssa Vellamon
Nousi luodon rintaan,
Ottain kantelon.
Keijut lumpehille
Kävi istumaan,
Ulpun kukkaisille,
Kaislaan huojuvaan.
Mutta kanneltansa
Kullanloistavaa
Ahti sormillansa
Sitten koskettaa.
Nytpä vettä kiiti
Sävel suloisin,
Ilmaankin se liiti
Kaikkiin suuntihin:
Tuntui, kuin ois soineet
Maat ja taivahat,
Soinnut kaikumoineet
Hurmastuttavat.
Keijut äänin hienoin
Sointuun säestää,
Laulu niiden vienoin
Hiljaa väräjää,
Kultahista rihmaa
Samalla kuin nuo,
Ohkaista kuin vihmaa,
Kerille he luo.
Luullen kultaa sirkos
Silmäluomihin,
Hereillensä virkos
Kalastajakin.
Lintuin kuului laulu,
Päiv' on loistossaan,
Luonnon suvitaulu
Ihanimmallaan.
Soutajakin nousi
Pystyyn hypäten,
Ulapalle sousi
Kohta venosen.
Ahti soitollansa
Johdatellut on
Paljon anteitansa
Joka verkkohon.
Niistä riemuitessa
Kalastelijan
Pyöri aatoksessa
Linna Ahtolan —
Ja hän tuijottaapi
Veden sisällen,
Toivoin, että saapi
Jälleen nähdä sen.
Sekä eikö vielä
Ahdin kannel sois,
Eikö myöskin siellä
Keijut karkelois...
Ei hän varoitusta
Kuullut soutajan:
"Lakkaa kujeilusta —
Venhe kaatuuhan".
Silloin pyörähtääkin
Venhe alassuin
Ja sen alle jääkin,
Verkkoon takertuin,
Kalastaja — sinne
Vaipui syvyyteen,
Hautaan myöskin minne
Joutui ijäiseen.
Ottein voimallisin
Venhon pohjallen
Toinen ponnistihin,
Kuolon välttäen.
Kirkkomiesten kanssa
Maihin pääsi hän,
Kertoin kauhuissansa
Turman hirveän.
Luultiin: "Sepä syöksi
Hänet kuolohon,
Sunnuntain kun yöksi
Kalaan mennyt on".
Mikä salatenho
Surmansuuhun vei,
Miksi kaatui venho,
Sitä tietty ei....
Eräs kurjuuskuva.
I
Hän ollut onpi tiedoton,
Nyt tajuihinsa tullut on
Ja viereistänsä katsoo lasta,
Mi tuskissansa vaikeroi,
Mut vaivaansa ei virkkaa voi —
Laps onkin viikon vanha vasta.
Mut omat kivut unohtain
Hän hellin hyväilyksin vain
Suo viihdytystä pienollensa.
Ja kun sen saapi nukkumaan,
Niin miettimähän eloaan
Käy äiti ajatuksinensa.
Oi, armas aika lapsuuden,
Ja vanhempain ja siskojen
Kuin lempi oli suloisinta!
Mut kodissa kun köyhyys on,
Niin tuonne elon taistohon
Pois halus päästä nuori rinta.
Jos väliin ollut parempaa,
On myöskin ollut katkeraa
Ja usein murhe mieltä särki.
Mut kärsimykset hukkumaan
Suurkaupungin sai huminaan,
Soi niukan leivän neulankärki.