Pulien aikakautena.
Kulkurin tuumailuja.
Ei ilmaiseksi.
Juomari ja tupakoitsija.
Molemmat nauroivat.
"Eläköön vapaus!"
Hyvä lohduttaja.
Parturin puolustus.
Totteleva aviomies.
Toinen syy.
"Ulkokullattu".
Valhe.
Päättäjäisiksi.
Alkajaisiksi.
Kevät kera kukkiensa
Suomehen kun saa,
Lintuparvet lauluinensa
Myöskin palajaa.
Silloin alkaa auvon vuoro:
Tuhatsävelinen kuoro
Seudut kaiuttaa.
Tenho toisten lauleloissa
Taivahainen soi,
Sulotunteet kuulijoissa
Nostattaa se voi.
Toisilla on heikko mahti —
Ihmo siitä, laakso, lahti
Eivät ilakoi.
Mutta kaikki halajaapi
Laulaa äänellään,
Vaikka piipitystä saapi
Tuskin syntymään.
Vaan ei niitä kenkään kielä
Yhtymästä riemumieliä
Yhteishelinään.
Siksi kaikkialla kaikuu
Soinnunsäveleet:
Maa ja ilma niitä raikuu
Sekä siniveet,
Niityillä soi, kankahilla,
Lehdoissa ja rantamilla
Vienot viserteet.
Niissä yhteissäveleissä
Epäsointukin
Soinnuks sulaa helkähdeissä
Värein ihanin,
Piipityskin heikko, pieno,
Helmiheleä on vieno
Lisä sointuihin.
* * *
Väinö, nousten venhollansa
Tuonne taivohon,
Kansallensa lahjanansa
Jätti kantelon,
Suuren, pyhän soittimensa,
Joka sävelaarteinensa
Ikikallis on.
Muutamille miekkoisille
Siitä sallitaan
Ihmesointu kuuluville
Saada kerrassaan.
Toiset, vailla sävelkaulaa,
Voivat soittaa sekä laulaa
Pilpatuksiaan.
Mut jos suotais suurten kanssa
Pilpattelijain,
Niinkuin linnut laulaissansa,
Yhdistyä vain:
Kannel yhteissoinnut loisi,
Yhteissävelissä soisi
Suomi kajahtain.
Suomenkieli.
Kuinka kaunista on Suomenkieli!
Isän, äidin kieli ikikallis!
Voima siinä onpi taaton tarmon,
Lämpö äidin lemmen äärettömän,
Armaus ja auvo kesäaamun,
Tuntu iltatuulen tuudittavan,
Kun se nurmen kukkaismaita kulkee,
Hempi nuoren, helvepäisen heinän,
Lumo tuoksuavan tuomilehdon,
Mieliala hellän morsiamen.
Sulonihanaa on Suomen sointu,
Väre verraton sen ääntehissä,
Kuin on kukunnassa kevätkäen,
Lemmen laulelossa lintulauman,
Sunnuntai- tai juhlasoitannossa,
Kirkkohon kun kellot kansaa haastaa.
Sopusuhtein sanat Suomen sujuu,
Kasvaa soikeina, kuin koivut suolla,
Joustavuus on niissä virran juoksun,
Kukkaiskenttää riemuin kulkevaisen,
Sielukkuus niin herkkä, syvällinen,
Honkametsässä kuin tuulenhumu,
Lännenleyhkännässä henki lauha.
Sulo Suomenkieli ikisoiva
Kehtolaulunani mulle kaikui
Oman äidin suusta armahaisen,
Oivallisen taaton kieli oman
Sekä kieli oman veikon, siskon,
Oman kansan kieli kaunis, kallis.
Siemen yhteisyyden onpi siinä,
Kaikupohja yhteenkuulumisen,
Runon, laulun laaja kieli, runsas,
Lahja taivahaisen suuren Luojan —
Sitä kuunnellessa sydän sykkää,
Sielu syttyvi ja siivet saapi,
Liekki rintaan leimahtavi lämmin.
Halveksuin ken Suomenkieltä herjaa,
Onneton hän elossansa onpi,
Haudan takanakin hyljeksitty.
Mutta missä hellämielisesti
Suositahan aina Suomenkieltä
Katsomalla sitä kalleimmaksi,
Mitä suotuna vain onpi meille
Valvattina vaaliellaksemme,
Kodin aurinkona armahinna
Palvotaan, kuin uhritulta pyhää
Siunaus on siinä seuralaisna,
Luodaan siinä linnoitusta lujaa
Vastaisuutta, uutta aikaa varten:
Onhan oma kieli kansan kunkin
Aikain tulevaisten vahva turva,
Elon kansallisen elinehto.
Elä siis, oi kaunis Suomenkieli,
Kaiu, nouse, yhä kasva, kartu:
Elosi on elo Suomen kansan,
Kasvantasi Suomen kansan kasvu!
Suomalaiselle.
Et kullan kuultehia voi
Sä, suomalainen, käyttää,
Et hopeassa helkä, soi,
Et loistavuutta näyttää.
Vaan ei lie syytä surrakaan,
Jos niin ei ole laita,
Ja Luonnotar jos anteissaan
On kohtaas ollut saita.
Näät, kulta mielen veltoks saa
Ja haaskaa ihmisonnen,
Työ selkärangan vahvistaa
Ja luopi elon ponnen.
Mut uumenissa maasi kun
On kallioita, rautaa,
Niin laadi niistä pukus sun —
Ja unhoon loisto hautaa.
Siis pue, suomalainen, vaan
Sä itses rautatakkiin
Ja rautapaitaan, -haarniskaan
Ja pääsi rautalakkiin.
Ja saakoon vuorenvahvuuden
Sun tarmosi ja tahto,
Niin kohdatessa myrskyjen
Et ole tyhjä vahto.
Sun leimutkohon rinnassas
Myös vapaudentunto,
Ja lempi kielees, kansahas
Ja miehuullinen kunto.
Sä vanno kautta Jumalan
Ain' olla suomalainen!
Ja muista: sulle rakkainhan
On maasi armahainen.
Kas, sitten kohlut kohtalon
Sä kovimmatkin kestät
Ja väkivallan voittohon
Sä pääsemästä estät.
Tai lait ja muut jos sortuukin,
Niin jäähän Suomenkieli!
Ja varaks uusiin aikoihin
Myös suomalainen mieli.
Ne kulmakiviks joutuvat
Ja pohjaks uuden Suomen,
Kun kosto murskaa sortajat
Ja alkaa onnenhuomen!
Tervehdys maanmiehelle.
Sydämistä verta vuoti, silmät sumes kyyneliin,
Asehet kun kansaltamme mahtikäskyin riisuttiin.
Kouristuksin tunnettihin: itseämme emme saa,
Eikä myöskään isänmaata vaaran tullen puolustaa.
Mutta onneks asehitta maanmies eipä jäänytkään:
Hällä aura, kuokka, kirves vielä ovat käsissään.
Niillä esi-isät ennen pedot, vihamiehet löi,
Pellot, niityt perkasivat, että korpi heilimöi.
Aseet kun ne nytkin vielä ovat työssä, toimessaan,
Sarat pellon suurentuvat, niityt siirtää laitojaan,
Kodit uljaiks korkenevat, sekä niiden asukkaat
Oman pohjan raatajina ahkerat ja toimekkaat.
Mitäs siis, jos aseet vietiin sekä sotisopakin —
Maanmies itseään ja maataan puoltaa työnsä-asehin:
Viljelyksen lipun ylös nostavi hän liehumaan,
Itsetunto, oma laki hällä pyhä turvanaan.
Hengen kansallisen lapset äidinmaidossa jo juo.
Isäin veri perintönä polvesta käy polveen tuo,
Kodin lämpö isänmaalle lemmen liekkiin sytyttää.
Liekkiin, joka revontulten lailla yötkin säihkyää.
Peltotöissä, niityilläkin tunnon syntyy yhteisyys,
Aurassa ja kirvehessä varttuu voima, miehevyys,
Joka peljäten ei väisty eessä edes kuoleman,
Luottaa voitonuskollansa vuorienkin murtuvan.
Johtotähti valistus ja varma tieto olkohon,
Että kaatuu väkivalta, totuus voiton saapa on.
Vaan ei sorru Suomen kansa, maanmies jos ei sorru vaan −
Hän on tukipylväs kansan, kulmakivi isänmaan.
Siispä terve, maanmies sulle, sinä itsevaltias!
Kenpä suita riistämähän pystyisikään aseitas?
Niillä puolla maa ja kansa, nosta, kynnä, iske, lyö —
Suomi voittaa kohtalonsa, vaikka uhkaisikin yö.
Vappuna 1910.
(Ylioppilastalon edustalla Helsingissä).
Terve, Vappu, keväänairut, terve sulle,
Talven kylmän aikaan usein kaivatulle.
Nytpä synkkyys poistuu, voittaa valon valta,
Päivyt kirkas kun taas loistaa taivahalta.
Luonto elpyy, herää horrosunestansa,
Linnut toivon, riemun laulaa laulujansa.
Maansa-toivo, nuorten joukko kevätrinta.
Virttä virittämään lähtee auvoisinta
Kevään kunniaksi sekä ihmismielen
Talven turruttaman kautta sävelkielen
Nostaaksensa uuteen elon innostukseen,
Vapauden voiton suureen tointumukseen.
Mutta nuorten joukot miksi eristyvät?
Yhdessä miks olla ei kuin lapset hyvät?
Miksi moneen jakaannutaan eri laumaan?
Miks on lovi tullut kokonaisuussaumaan?
Yksi joukkio tuo miksi erillänsä
Muista tahtoo olla — aivan yksinänsä?
Säälien ja surren Suomi-äiti noita
Katsoo oman kansakunnan luopioita,
Harhamielin harhailemaan eksyneitä,
Eri suuntiin kulkevia käymään teitä.
Kun he ovat pohjaa kansallista vailla,
Kerran kuivuneen he kaatuu heinän lailla.
Mutta miksi toisetkin nuo eroaapi?
Miksi kahtaalle myös hekin vaeltaapi?
Miksi, vaikka sama kieli kaikuu suusta,
Samasta he vaikka ovat sukupuusta?
Minkätähden jakaantuvat sekä miksi
Joutunehet ovat eripuraisiksi?
Katsokaa, kuin valo, lämpö yhteistoimin
Kevähän ja kesän luovat yhteisvoimin —
Maanne toivot, lippumiehet ajan uuden,
Menneen vartijat, te, sekä vastaisuuden,
Älkää toki rikkilyökö riitaisuuksin
Isäin töitä, tehty yhteenkuuluvuuksin.
Yhdessä te laulakaatte kevähälle,
Yksinmielin tehkää työnne maalle tälle:
Ainoastaan siten syntyy ehjää, suurta,
Vahvistatte siten omaa elinjuurta,
Yhteistyöllä luotte kansallenne kesän.
Suomen suojelette, oman yhteispesän!
Isävainajan lapsuusmuistelma.
Isän polvella kun ennen poikana sain ratsastaa,
Hänen kertomahan pyysin lapsuutensa-muistelmaa,
Jonka kaameata puolta silloin tuskin käsitin,
Vaikka mielenkiinnoin sitä tarkkaavana kuuntelin.
Sota-aika oli ollut, vihollinen Suomehen
Tullut oli tulin, miekoin lailla myrskytuulien.
Vähitellen hirvittävät laumat verenhimoisat
Tuonne myöskin Rautalammin seutuville saapuivat.
Talo oli Tyyrynmäen ollut isän vanhempain,
Isä, kaikkein nuorimpana, kapaloissa uinahtain
Nukkui hameenhelmuksihin käärittynä äidillään,
Joka kaivolle on mennyt astioita pesemään.
Silloin sotilasta kaksi oli siihen saapunut,
Toinen kattilanpa heti oli ottaa kahmaissut.
Sitten kumpainenkin lähti metsään juosta piittämään,
Isänäiti, reipas nainen, huutain heidän perässään.
Mennessä kun pyssyillänsä uhkasivat sotilaat,
Isänäiti loitompana kulki metsättömät maat,
Kunnes Toholahden kylään tultiin vihdoin viimeinkin,
Jossa sotajoukko oli keskitetty leirihin.
Pelkäämättä isänäiti astui eteen päällikön
Valittamaan sotamiesten tehneen töitä ilkiön.
"Mistä tiedän, ken on tehnyt?" päällikkö nyt lausui niin.
"Minä tiedän, jos vaan saisin kaikki miehet näkyviin".
Kohta torvet toitottavat, pian miehet kaikki on,
Niinkuin taikavoiman kautta joutunehet kokohon.
Isänäiti miehet siinä tarkkailee ja katselee:
"Tuo on yksi, tää on toinen", lopuksi hän ilmaisee.
Muutama kun hetki kului, miehet toivat kattilan —
Tietystikin sitten saivat selkäsaunan runsahan.
Iloissansa isänäiti riensi kohti kotiaan.
Tullaksensa heti siellä sydänsuruun suurimpaan.
Sillä siellä vasta huomas: poika helmasta on pois...
Herra Luoja! Kuinka äiti rakkaimpansa löytää vois?
Ei kai mennyt isänäiti, ajaessaan kattilaa,
Sillä kyydillä, kuin poikaa etsimähän kiiruhtaa.
Suur on äidinlemmen voima, yhtä suuri toivonkin!
Lähes kolme vuorokautta innoin uupumattomin
Isänäitikin hän etsi kadonnutta Paavoaan,
Kunnes hämärtäissä illan vihdoin sattui tapaamaan.
Mättään vierustalla maassa suutaan avaeli vaan,
Räpytellen silmiänsä, niinkuin oisi kehdossaan.
Taivahalle olkoon kiitos! Poika eli armahin.
Syliinsä sen äiti nosti onnentuntein lämpimin!
Hellin hoidoin kuolemasta pelasti hän poikasen,
Joka taasen vuorostansa hoivas äidin vanhuuden,
Sekä oli kuollessansa yli kuudenkymmenen,
Kunnonmiehen kauniin muiston jälkehensä jättäen.
Aatellessa päistärpäänä isän lapsuusmuistelmaa,
Taustassa sen kaameassa mua tämä lohduttaa:
Sortumatta rintalapsi kesti sodanvaaran kun,
Kestää meidän kansa myöskin olemisen taistelun —
Säilyttääkseen keskustassa kansakuntain perehen
Suomen hengin, mielin, kielin suomalaisen aineksen,
Elämähän kansallista, suomalaista elämää,
Heelmää luoden elinvoimin, ainaisesti pysyvää....
Maukosukon Ruotsissakäynti.