Oli sateinen päivä, vettä oli tihkunut koko aamun, ja sairaat
kävelivät sateenvarjot kädessä parvekekäytävällä.
Kitty kulki äitinsä ja moskovalaisen everstin kanssa, joka keikaroi
iloisena Frankfurtista ostetussa eurooppalaistyylisessä pitkässä
takissaan. He astelivat parvekkeen toista laitaa vältellen toisella
puolen kulkevaa Leviniä. Varenka, jolla oli yllään tumma puku ja
päässä musta hattu alas kaartuvin lierein, käveli edestakaisin
parvekkeella sokean ranskattaren kanssa, ja joka kerta kun hän ja
Kitty tulivat toisiaan vastaan, kumpikin loi toiseensa ystävällisen
katseen.
-- Saanko puhua hänen kanssaan, maman? kysyi Kitty nähdessään
tuntemattoman ystävänsä menevän terveyslähteelle ja ajatellen tuota
paikkaa sopivaksi kohtaamispaikaksi.
-- No, jos mielesi tekee; mutta minä otan ensin selvää hänestä ja
käyn itse häntä puhuttelemassa, vastasi äiti. -- Onko hän mielestäsi
niin erikoinen? Tavallinen seuranainen luullakseni. Jos tahdot, niin
teen tuttavuutta madame Stahlin kanssa. Olen tuntenut hänen kälynsä,
lisäsi ruhtinatar kohottaen ylpeästi päätään.
Kitty tiesi äitinsä olevan loukkaantunut siitä, että rouva Stahl
ikään kuin vältteli tuttavuudentekoa hänen kanssaan. Kitty ei
tahtonut kiusata.
-- Voi miten herttainen! hän sanoi katsoen Varenkaan tämän antaessa
ranskattarelle vesilasin. -- Katsokaa miten yksinkertaisesti ja
herttaisesti hän tekee kaiken.
-- Minua naurattavat nuo sinun engouements'isi, sanoi ruhtinatar. --
Ei, käännytään mieluummin takaisin, lisäsi hän huomatessaan Levinin
tulevan vastaan naisensa ja saksalaisen lääkärin kanssa, jolle hän
vihaisena puhui jotain suureen ääneen.
He kääntyivät juuri lähteäkseen takaisin, kun yhtäkkiä kuulivat
suoranaista huutoa. Levin seisoi ja huusi ja tohtorikin oli
kiihtynyt. Yleisöä kerääntyi heidän ympärilleen. Ruhtinatar ja Kitty
poistuivat kiireesti, mutta eversti liittyi joukkoon saadakseen
tietää mitä asia koski.
Muutaman minuutin kuluttua eversti tavoitti heidät.
-- Mitä siellä oli? kysyi ruhtinatar.
-- Mikä häpeä, kertoi eversti, -- jos jotain on syytä pelätä, niin
venäläisten tapaamista ulkomailla. Se pitkä herra haukkui tohtoria,
puhui hänelle hävyttömyyksiä silmät suut täyteen siitä syystä,
ettei tämä muka osannut hoitaa häntä oikein, ja uhkasi kepillään.
Kerrassaan noloa!
-- Sehän on ikävää! sanoi ruhtinatar. -- No miten se päättyi?
-- Hyvä että väliin tuli se... se kuperahattuinen neiti...
venäläinen luullakseni, sanoi eversti.
-- Varenka, neitikö? kysyi Kitty iloisesti.
-- Hän juuri. Hän tiesi heti mitä oli tehtävä: otti herraa
käsikoukusta ja veti pois.
-- Siinä kuulette, äiti, sanoi Kitty. -- Ihmettelettekö, miksi minä
häntä ihailen?
Jo seuraavana päivänä Kitty huomasi tuntematonta ystäväänsä
seuraillessaan, että tämä suhtautui Leviniin ja hänen naiseensa
samalla tavalla kuin muihinkin suojatteihinsa. Varenka kävi heidän
luonaan, puheli heidän kanssaan ja oli tulkkina tuolle naiselle, joka
ei osannut sanaakaan ulkomaisia kieliä.
Kitty pyysi entistä hartaammin äidiltään lupaa saada tutustua
Varenkaan. Ja niin epämiellyttävää kuin ruhtinattaresta olikin ottaa
ensi askel tuttavuudentekoon Stahlin kanssa, joka katsoi jostain
syystä voivansa ylvästellä, hän hankki tietoja Varenkasta, ja
saatuaan selville, ettei tuossa tuttavuudessa ollut mitään pahaa,
jollei paljon hyvääkään, meni itse ensin Varenkan luo ja teki
tuttavuutta hänen kanssaan.
Valiten hetken, jolloin Kitty oli mennyt lähteelle ja Varenka seisoi
leipurin luona, astui ruhtinatar hänen luokseen.
-- Sallikaa minun tehdä tuttavuutta kanssanne, hän sanoi arvokkaasti
hymyillen. -- Tyttäreni on ihastunut teihin, hän sanoi. -- Te ette
kenties tunne minua. Olen...
-- Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasi
Varenka kiireesti.
-- Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle
maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.
Varenka punastui.
-- En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.
-- Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella
sattuneessa ikävässä kohtauksessa.
-- Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä.
Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on
tapana liikkua noiden sairaiden parissa.
-- Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa... tätinne
madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.
-- Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole
sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen
uudelleen.
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja
avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty
oli niin kiintynyt häneen.
-- No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.
-- Hän lähtee pois, vastasi Varenka.
Samassa Kittykin tuli lähteeltä ja suorastaan säteili ilosta, kun
näki äitinsä tehneen tuttavuutta hänen tuntemattoman ystävänsä kanssa.
-- No Kitty, nyt sinulla on tilaisuus kauan toivomaasi tuttavuuteen
neiti...
-- Varenkan kanssa, sanoi Varenka hymyillen, -- niin minua kaikki
kutsuvat.
Kitty punastui ilosta ja puristi kauan ääneti uuden ystävänsä kättä,
joka ei vastannut hänen puristukseensa, vaan lepäsi liikkumatta
hänen kädessään. Käsi ei vastannut toisen käden puristukseen,
mutta Varenkan kasvoilla säteili hiljainen, iloinen, joskin hiukan
surunvoittoinen hymy, joka paljasti suuret, mutta kauniit hampaat.
-- Minäkin olen kauan toivonut tätä, hän sanoi.
-- Mutta teillä on niin paljon tehtävää...
-- Päinvastoin, ei mitään, sanoi Varenka. Mutta samassa hänen piti
jättää uudet tuttavansa, sillä kaksi pientä venäläistä tyttöä --
erään sairaan lapsia -- juoksi hänen luokseen.
-- Varenka, äiti kutsuu teitä! huusivat he. Ja Varenka lähti heidän
jäljestään.