Krasnoje Selon kilparatsastuspäivänä Vronski saapui tavallista
aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen
ei tarvinnut erityisesti hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa
ei ollut yli säädetyn neljän ja puolen puudan. Mutta hän ei myöskään
saanut lihoa, ja siksi hän väitteli jauhoruokia ja makeaa. Hän
istui takki auki, valkeat liivit sen rintamuksesta näkyen, odotteli
pihviä ja silmäili lautaselle asettamaansa ranskalaista romaania pää
käsien nojassa. Hän katsoi kirjaan vain välttääkseen puhumisen hänen
ohitseen sisään ja ulos kulkevien upseerien kanssa, ja ajatteli muuta.
Hän muisti, että Anna oli luvannut tavata hänet tänään
kilparatsastuksen jälkeen. Mutta hän ei ollut nähnyt Annaa kolmeen
päivään eikä tiennyt, oliko tänäänkään mahdollista saada nähdä häntä,
koska Karenin itse oli palannut ulkomailta. Viimeksi hän oli tavannut
Annan Betsy-serkkunsa huvilalla. Kareninien huvilalla hän oli käynyt
mahdollisimman harvoin. Nyt hän aikoi ajaa sinne ja mietti miten sen
tekisi.
"Minä sanon tietysti, että Betsy lähetti minut kysymään, tuleeko hän
kilparatsastusta katsomaan. Lähdenpä tietenkin", päätti hän itsekseen
kohottaen päätään kirjastaan. Hänen mieleensä nousi elävästi Annan
näkemisen tuottama onni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
-- Lähetä sana minun asuntooni, että valjastavat heti
kolmivaljakkorattaat, hän sanoi palvelijalle, joka toi pihvin
kuumassa hopeavadissa, ja vedettyään vadin luokseen alkoi syödä.
Viereisestä biljardihuoneesta kuului pallojen kolahduksia, puhetta ja
naurua. Ulko-ovesta tuli kaksi upseeria: toinen nuori, heikonnäköinen
ja kalpeakasvoinen, äskettäin paashikoulusta rykmenttiin tullut,
toinen turpea, vanha, tihrusilmäinen mies, jolla oli rannekoru
kädessään.
Vronski vilkaisi heihin, veti kulmansa ryppyyn ja olematta
huomaavinaankaan heitä jatkoi syömistään selaillen samalla kirjaansa.
-- Taidat vahvistautua työtä varten? sanoi turpea upseeri istuutuen
hänen viereensä.
-- Kuten näet, Vronski sanoi otsa kurtussa suutaan pyyhkien ja
katsomatta häneen.
-- Etkö pelkää lihovasi? kysyi upseeri työntäen tuolin nuorelle
toverilleen.
-- Mitä? Vronski sanoi äkäisesti irvistäen vastenmielisyydestä, niin
että tiivis hammasrivi näkyi.
-- Etkö pelkää lihovasi?
-- Viinuri, sherryä! Vronski sanoi vastaamatta ja jatkoi lukemistaan
siirtäen kirjan toiselle puolelleen.
Turpea upseeri otti viiniluettelon ja kääntyi nuoren upseerin puoleen:
-- Valitse sinä, mitä otamme juotavaksi, hän sanoi antaen luettelon
kumppanilleen ja katsoen tätä.
-- Kenties reiniläistä, sanoi nuori upseeri pälyillen arasti
Vronskiin päin ja koettaen sykertää sormillaan tuskin näkyviä
viiksenalkujaan. Nähdessään, ettei Vronski kääntynyt heihin päin,
nuori mies nousi tuoliltaan.
-- Mennään biljardihuoneeseen, hän sanoi.
Turpea upseeri nousi nöyrästi, ja he lähtivät ovea kohti.
Sillä aikaa oli huoneeseen astunut pitkä ja solakka ratsumestari
Jashvin, joka upseerikaksikolle ylenkatseellisesti nyökättyään tuli
Vronskin luo.
-- Kas! Siinähän se mies on! huudahti hän läimäyttäen suurella
kädellään Vronskia voimalla upseerinolkaimeen. Vronski katsahti
vihaisesti olkansa yli, mutta hänen kasvonsa sulivat heti
tavanomaiseen, tyyneen ja lujaan ystävälliseen säteilyyn.
-- Viisaasti teet, Aljosha, sanoi ratsumestari kaikuvalla
baritonillaan. -- Syöt nyt ensin ja sitten otat ryypyn.
-- Eipä oikein käy syönti.
-- Nuo ne ovat erottamattomat, lisäsi Jashvin katsellen pilkallisesti
äsken ovesta menneiden upseerien perään. Ja hän istuutui Vronskin
viereen koukistaen tuolin korkeuteen nähden liian pitkät, kireitten
ratsuhousujen peittämät jalkansa terävään kulmaan. -- Miksi et eilen
tullut Krasnojen teatteriin? Numerova ei ollut hullumpi. Missä olit?
-- Minä jäin serkkuni Tverskajan luo istumaan.
-- Jaaha! virkkoi Jashvin.
Jashvin -- peluri ja ahmatti, ei ainoastaan kaikkia siveellisiä
periaatteita vailla oleva, vaan suorastaan siveettömien periaatteiden
mies -- oli Vronskin paras ystävä rykmentissä. Vronski piti hänestä
hänen harvinaisen fyysisen voimansa vuoksi, jota hän osoitti
enimmäkseen siten, että saattoi juoda kuin tynnyri, olla nukkumatta
ja pysyä silti entisenlaisena. Niinikään Vronskia kiinnosti se suuri
henkinen voima, jota Jashvin osoitti suhteessaan päällikköihinsä ja
tovereihinsa, saaden kaikki pelkäämään ja kunnioittamaan häntä sekä
korttipelissä, jota hän pelasi kymmenistä tuhansista ja juomastaan
viinistä huolimatta -- aina niin älykkäästi ja varmasti, että häntä
pidettiin englantilaisen klubin parhaana pelaajana. Vronski piti
Jashvinista ja kunnioitti häntä varsinkin siksi, että tunsi Jashvinin
pitävän hänestä hänen itsensä eikä vain hänen nimensä ja rikkautensa
vuoksi. Hän oli ainoa ihminen, jolle Vronski olisi tahtonut puhua
rakkaudestaan. Hänestä tuntui kuin vain Jashvin, vaikka itse
näyttikin halveksivan kaikkea tunnetta, olisi voinut käsittää
sen voimakkaan intohimon, joka täytti nyt koko hänen elämänsä.
Lisäksi hän oli varma siitä, ettei Jashvin janonnut juoruja ja
häväistysjuttuja, vaan ymmärsi tuon tunteen niin kuin pitikin, toisin
sanoen tiesi ja uskoi, ettei rakkaus ole leikin eikä huvittelun asia,
vaan vakavampaa ja tärkeämpää.
Vronski ei ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta tiesi hänen
tietävän ja ymmärtävän kaiken niin kuin pitikin, ja tuntui hyvältä
nähdä se hänen silmistään.
-- Vai niin! virkkoi hän kuullessaan Vronskin olleen ruhtinatar
Tverskajan luona, ja mustat silmät välähtäen hän ryhtyi pahaan
tapaansa kiertämään vasenta viiksenkärkeä suuhunsa.
-- Entä mitä sinä eilen teit? Voititko pelissä? kysyi Vronski.
-- Kahdeksan tuhatta. Mutta kolme on kehnoissa kantimissa, tuskin
saan niitä.
-- No sitten voit vaikka hävitäkin vetosi minusta, Vronski sanoi
nauraen. (Jashvin oli lyönyt suuren vedon Vronskin puolesta.)
-- Sitä en häviä.
-- Mahotin vain on vaarallinen.
Ja keskustelu siirtyi tämänpäiväiseen kilpailuun, josta Vronski ei
saanut ajatuksiaan irti.
-- Mennään, lopetin jo, Vronski sanoi, nousi ja lähti ovea kohti.
Jashvin nousi myös ojentaen mittavat jalkansa ja pitkän selkänsä
suoriksi.
-- En viitsi vielä syödä, mutta ryyppy pitää ottaa. Tulen heti.
Hoi, viiniä! huudahti hän kuuluisalla, karkealla komentoäänellään,
joka sai ikkunaruudut tärisemään. -- Ei tarvitsekaan, kiljahti hän
samassa. -- Minä lähden kanssasi, koska kerran menet kotiin.
Ja he lähtivät yhdessä.