Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.
Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa
hänen silmissään.
Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin
elävitten joukosta kadonnut.
Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo
jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin.
Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun
heidän kanssaan.
Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on
tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja
miettii.
Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty
kävelevän edestakaisin huoneessaan.
Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa
opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein
Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän
keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja
kuin vavisten... Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa
kipeä ja päästänyt lapset pois.
Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen
läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.
Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät
putoavat kuoppiinsa.
Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä
harvasanaisemmaksi käy.
Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee
hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.
"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.
Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.
"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää..."
Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.
"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni... ja hän on hyvin kaunis ja
hyvä..."
Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä
kotonaan...
* * * * *
Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa
päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt
järkensä valon.
Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee
itselleen ja nauraa... nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua...
Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:
"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin
eri isää..."
Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja
uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on
hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua
pihasalla...
Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana
valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän
ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee
hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että
ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä,
hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:
"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän
onkin eri isää..."