Isännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen
ostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet
maailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.
Aaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan
huononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin
leski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan,
ettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja
raskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin
lastensa vuoksi.
Hilmaa oli hän enimmän surrut.
Kalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa
puhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden
kesken äitinsä kanssa.
"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut", sanoi äiti. "Lienetkö
terve?"
"En minä vielä ole sairaalta tuntunut", vastasi Hilma.
Emäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista
aamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.
"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä", puheli emäntä yskänsä
välissä. "Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran
tahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa...
Sinua se asia koskeekin... Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?"
Emäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti
silmiin.
"Hyvä oli hän aina minulle... Vanha isäraukka!"
Emäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat
porstuassa, kiirehti hän sanomaan:
"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi... Sinun isäsi oli kulkeva
tukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit..."
Emäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen.
Hilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:
"Äiti hourii..."
"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro
vainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun
sain sanotuksi... tosi se on... kysy rovastilta, hän tietää..."
Yhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt
ymmärtävän mitä äiti sanoi.
"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut... ja
sinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin... niinkuin itsekin
muistanet..."
"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut... etkä sinä ole isäsi
luontoa perinyt... kovaluontoinen olet... isäsi oli huikenteleva ja
hurja mies... maailman veijari ja lurjus..."
Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi
porstuaan...
Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan
joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.
Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä
mitään...
Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä
väreitä kulkevan pitkin ruumistaan... Kauhea tuska raateli rintaa, ja
hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois... paeta jotakin
kauheaa, saastaista, likaista...
Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin...
Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja
ihanimmillaan kukassaan...
Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä...
Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että
ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan
kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle
vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää
jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto... Vanha, harmaja
ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!
Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän
kuin äitiään... Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt
elämässään...
Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa
äitiä kohtaan... -- Tukkilainen... hurja ja maailman veijari... Mutta
parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa...
Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli...
Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille
aikoinaan ja nyt Sellille...
Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän
istahti voimattomana rantatörmälle... Jos olisi laulaja Halminen
silloin syksyllä tullut, niin... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun,
mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta... Kaikki
kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään... lapsuus...
kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin
isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot... niin... joiden hyväksi
oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata... Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli
tehnyt?
Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla -- pahassa,
kavalassa maailmassa yksin... Miksi oli niin unohtanut kaikki,
Lailankin?
Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että
mieli teki pois kotoa...
-- Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän
työn, -- muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen
naimisestaan Kaupin lesken kanssa...
Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!
Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro
ollutkaan hänen isänsä...
_Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin
verta!_
Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein
pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi
hänen luokseen.
"Elä toki tee itsellesi pahaa... äiti pelkää!" rukoili Selli.
Hilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi
päiväksi särkynyt.
"Mene pois, portto sinäkin", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä
luotaan.
Toisenkin veri kuohahti.
"Elä kehu siveydelläsi", sanoi hän nyt vimmassa. "Kuinkahan olisi
sinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä
niinkuin aikoi... Vaan isävainaja sen esti... ja toimitti
kansanopistoon..."
Hilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään
sanoa.
"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä... sillä sinä olet eri isää kuin
minä... minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa
istunut roisto..."
Hilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen
ytimiinsä asti.
Hän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään
rantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja
pyyteli anteeksi.
Mutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän
matkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.
Mutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.
Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä
ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.
Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi.
Tuttavia voisi tulla vastaan...
Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään... Ei ollut
yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi
levähtämään...
Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän
kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä,
vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.
Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään
vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä
hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.
Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.
Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja
koetti kävellä joutuin ohi...
Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi
suoraan laulaja Halmisen katseen... Se ei ollut kuin silmänräpäys,
mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin
Halmisen... ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse
köytetyt.
Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi
kävellä majataloon asti.
Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään
jutellen.
"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään
miehen sanovan.
"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen
sanovan.
Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon
saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.
X
Hilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän
rauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina
on tapahtunut...
Hänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei
todellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän
voimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta...
armotonta, kivenkovaa todellisuutta... Totta on kodin häviö, totta on
Sellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri,
lurjus... Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän
hyväkseen, joita rakasti...
Hän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta
enemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat
rintaa...
Miksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi?
Koti olisi pelastunut... hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä
veljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa... sivistystä ja
siveyttä... perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä
nousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää... kun toisten ja
isänmaansa hyväksi... kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut
uhrata...
Mutta näin...?
Ei mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt... ei
kerrassaan mitään...
Yhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka
kirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat...
Laila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!
Ja niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä
herää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena...
Hän lähtee hakemaan Lailaa... hän on saanut tietää mihin Laila
metsäherran väen kera on muuttanut... hän hakee... etsii niin kauan,
että kohtaa kultasiskonsa... tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen,
lohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen...!
Se ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja
parantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja
lannistunutta mieltään... Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän
tuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä...
Mutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.
Sillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko
Lailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy
kamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä
voinut hukkua...
Hän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen
ympäröimänä... Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa
tyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat... kullalla ja hopealla...
Heidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä
tyydyttämästä...
Orpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään...
Kun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä
hätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois... Ei hetkeäkään enää
saa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa...!
Miksei ole ennen tämä ajatus hänelle tullut? Miksei ole ennen
muistanut?
Ehkä on liian myöhää jo, -- kaikki ehkä menetettyä...
Kuin kuumilla kivillä hän liikkuu ja sairaalloinen puna palaa hänen
poskillaan...
Ollapa nyt ystävä, joka lohduttaisi!
Mutta ei yhtään ystävää ollut!
Ei ollut koko maailmassa yhtään ainoaa ihmistä, jolle sydämensä
sisimmän saattaisi kertoa ja tuskansa tulkita...
Yksin... yksin oli hän maailmassa!
Jospa hän Lailan kumppanikseen saisi, jospa hän vielä ehtisi ennenkun
oli myöhäistä!
Hän voisi vielä sovittaa sen, jonka oli laiminlyönyt -- ja Lailasta
tulisi hyvä ja jalo ihminen -- hänhän olikin eri isää, jonka suonissa
ei ollut kulkuriverta, vaan siivon ja hyväsydämisen isän...
* * * * *
Kesälomaa on vielä pitkälti, ja Hilma lähtee Lailaa hakemaan. Kalpeana,
silmissä levoton tuli palaen hän matkustaa ja osuu vihdoin sen
metsäherran perheeseen, jonka matkassa Laila palvelijana on seurannut.
Mutta ei ole lohduttava se vastaus, joka hänelle annetaan, eikä hän ole
sen likemmäksi päämaaliaan päässyt.
Laila on kyllä herrasväessä palvellut, mutta vuosi sitten
mennyt erään toisen perheen palvelukseen. Se perhe asui jossakin
maaseutukaupungissa...
Hilma sai tiedon perheestä ja asuntopaikasta ja matkusti sinne.
Aivan oikein. Hän tapasi perheen ja ajoi asiansa.
Perheen emäntä, suuri ja lihava rouva, jolle hän asiansa selvittää,
kuuntelee hänen puhettaan, ja kun Hilma lopettaa, sanoo hän melkein
moittivalla äänellä:
"Miksette ennen lähtenyt hakemaan Lailaa? Onko hän sisarenne?"
"On. Hän on sisareni..."
Hilma on lisäämäisillään, että hän on eri isää kuin Laila, mutta ei
kuitenkaan sano.
"Olettekin vähän yhteen näköön..."
Ja hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja,
puhuu tämä:
"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä
olevan... Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli
saatava toinen palvelija..."
"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?" kysyy Hilma julmassa
tuskassa.
"Tuskin vaan... semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä
kohden..."
Paksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä
tuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku
silmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.
Pahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja
saastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.
Hän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori
tyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.
"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista
vanha... hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä",
selittää Hilma viranomaisille.
Mutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.
Ja hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.
Mutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin
elämästä pois.