Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.
Meri oli ihan tyyni. Ainoastaan hienot väreet kulkivat vedenpinnalla.
Yö oli pimeä mutta tähtikirkas. Linnunrata näkyi suoraan laivan
yläpuolella.
Tämän tyynen veden pintaa kiiti jättiläislaiva "Titanic" kolmen
potkurin työntämänä, 23 solmuvälin nopeudella. Kuten satulinna oli
laiva lukemattomine ikkunoineen, valastuine kansineen ja neljine
savutorvineen. Kuten merihirviö kiiti se eteenpäin, vaahtoharjaisten
aaltojen noustessa sen kummallekin puolelle. Koko näyttämö oli
verrattoman kaunis. Jos paljon matkustanut "lentävä hollantilainen"
olisi ollut katsomassa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei ollut
nähnyt mitään niin suuremmoista.
"Titanicin" komentosillalla tuntui jäätävän kylmä viima. Perämiehet
seisoivat päällystakkien kaulukset ylös vedettyinä eivätkä puhuneet
muuta kuin mitä toimessa oli välttämätöntä.
Eräs miehistä loi katseen lämpömittariin.
-- On aika ottaa selvä veden lämpömäärästä, sanoi hän.
Eräs laivamies nosti sangollisen vettä merestä. Lämpömittari pantiin
siihen.
-- Se laskee, sanoi eräs. -- Olemme kylmässä virrassa. Arvattavasti on
myös jäävuoria lähellä, mutta näkeehän nyt hyvin.
-- Laiva menee hyvää vauhtia, huomautti toveri. -- Vauhti on yli
23 solmuväliä. Jos ilma pysyy suopeana, saamme ennätyksen. Se on
kieltämättä jännittävä.
Vartijan kävellessä komentosillalla pidettiin ensi luokan suuressa
salongissa konserttia. Toisessa luokassa oli niinikään konsertti.
Alhaalla kolmannessa luokassa oli jo hiljaista. Köyhillä ihmisillä ei
ole suurta elämäniloa. Matkallakin rasittavat heitä huolet.
Eivät sentään kaikki kolmasluokkalaiset vielä olleet unen helmoissa.
Ainakin yksinäisten miesten puolella puheltiin vielä.
-- Floridaanko aiotte asettua olemaan, kysyi eräs mies naapuriltaan.
-- Niin. Koetan ansaita siellä vähän huonevelkani lyhennykseksi,
vastasi puhuteltu.
-- Mikä taas olikaan nimenne, kysyi toveri.
-- Antti Leinonen.
-- Te olette Helsingistä.
-- Kyllä jokseenkin. En asu kaupungissa vaan noin 6 kilometrin päässä
sieltä.
-- Ettekö eilen sanonut, että olette rautatieläinen? Kuinka saitte niin
pitkän loman?
-- Minulla on kasvattipoika, joka on sijaisenani niin kauan kun viivyn
Amerikassa.
-- Oletteko nainut mies?
-- En. Minulla on ainoastaan vanha äiti hoidettavana.
-- Tiedättekö, mitä minä päivällä kuulin kannella liikkuessani?
-- No mitä?
-- Siellä oli muutamia herraskaisia, jotka tiesivät kertoa, että täällä
laivassa on eräs amerikkalainen miljoonamiehen tytär, jolla on sininen,
tavattoman kallis jalokivi, minkä pitäisi tuottaa onnettomuutta.
-- Niinkö taikauskoinen te olette?
-- No en minä siitäkään tiedä, mutta niin vaan kuulin kerrottavan.
Sitäpaitsi puhuttiin vielä jäävuorista, jotka olisivat ihan laivamme
kulkuväylällä. Mitä, jos laiva tällaisella vauhdilla törmäisi
jäävuoreen ja hukkuisi?
-- Hukkua ei se voi. Siinä kuuluu olevan sellaisia vedenpitäviä
kammioita, joitten varassa se pysyy pinnalla, vaikka saisi pahankin
vuodon, vakuutti Leinonen.
-- Merkillistä, sanoi naapuri. -- Kaikkien huulilla ovat samat sanat,
ettei tämä laiva muka voi hukkua.
-- Asiantuntijat vakuuttavat niin.
-- Hyvä olisi, jos niin olisi laita. Minä olen kumminkin toista mieltä.
Mutta täytyy koettaa nukkua. Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä.
* * * * *
Laurila oli saanut kutsun tulla Mc Deanin pöytään syömään päivällistä.
Vieremä ja Saarela olivat niinikään saaneet kutsun.
Kun Laurila päivälliskahvin juotuaan meni hyttiinsä ottamaan
päällystakkiaan, koska aikoi tupakoida kannella, putosi hänen
matkalaukkua avatessaan Tyyne Perälän valokuva siitä ulos. Hän otti
kuvan käteensä ja suuteli sitä.
-- Kunpa tietäisit, rakas Tyyne, kuinka kaukana minä jo olen. Oi, kunpa
sinäkin olisit mukana!
Samassa tuli hän kääntäneeksi kuvan.
-- Mitä tämä on, huudahti hän. -- Tyyne on lyijykynällä kirjottanut
kortin toiselle puolelle: "Ole varoillasi siinä 'Titanic'-laivassa!"
-- Hän pelkää, että laiva hukkuisi. No mutta! Kylläpä on tyttöparka
heikkohermoinen.
Laurila pisti kuvan povitaskuunsa ja riensi kannelle. Siellä
kävellessään katseli hän taas Tyynen valokuvaa. Hän muisteli niitä
hauskoja hetkiä, mitkä oli viettänyt hänen seurassaan. Oli epävarmaa,
kuinka kauan hän tulisi viipymään Amerikassa, mutta kaikessa
tapauksessa toivoi hän jonkun ajan kuluttua palaavansa Suomeen ainakin
noutamaan Tyyneä.
Laivakello löi 10. Ensimäinen perämies tuli hytistään ja riensi
komentosillalle. Siellä oli vartijanmuutto. Se tapahtui sukkelasti.
Heti oli ensimäinen perämieskin toimessaan. Hän loi katseen pitkin
laivan pituutta.
-- Ensi vuonna minä kenties olen jo kapteenina, sanoi hän itsekseen.
-- Kun yhtiö yhä rakennuttaa uusia laivoja, uskon pian pääseväni
päälliköksi, koska olen kauan palvellut. Tietysti saan ensin pienemmän
laivan haltuuni. Niin, niin. Pienestä se äijä Smithkin alkoi ja on nyt
tämän jättiläislaivan kapteenina.
Ensimäinen perämies tiesi, että paljo riippuisi "Titanicin" ensi
matkasta. Hänellä oli lähinnä kapteenia suurin edesvastuu, mutta hän
saisi myös osansa kunniasta, jos kaikki kävisi hyvin. Tästä matkasta
tultaisiin paljo puhumaan.
Hän meni peräsinhyttiin.
-- Kaikki hyvin, kuului vartijan yksitoikkoinen ääni.
-- Hyvä on! Laiva kiitää nuolena eteenpäin, sanoi ensimäinen perämies
tovereilleen.
-- "Parisian" sähkötti äskettäin. Se on 100 peninkulman päässä meistä,
ja ilmottaa, että jäät peittävät 75 neliökilometrin alan merenpintaa.
-- "Parisian" kulkee pohjoisempaa reittiä kuin me.
-- Onko kapteeni ollut ylhäällä?
-- 8 ja 9.15 välillä. Hän ei antanut mitään muita ohjeita kuin että
tähystyksen tulee olla tarkka.
-- Nyt on ihan selkeä. Tähtiä näkyy taivaanrantaan asti. Kauniimpaa
yötä ei voi toivoa.
Silloin kuului kovaa soittoa ensi luokan salongista. Kun kerran ovi
avautui, kuuluivat "Mustalaisrakkaus"-valssin sävelet selvästi.
-- Meillä on mukana joukko nuorta väkeä, sanoi eräs miehistä. -- Joka
ilta on tanssittu. Kelpaa niitten siellä pitää hauskaa. Toista on
seisoa tässä ja tuijottaa pimeyteen.
-- Dollariprinsessa on arvatenkin mennyt kihloihin tuon mustasilmäisen
italialaisen kanssa. On siinäkin ennätys "Titanicille". Tästä lähtien
matkustavat naimahaluiset dollariprinsessat yksinomaan meidän
laivassamme.
-- Oletteko nähnyt Bruce Ismaytä tänään, kysyi kuudes perämies, kun
ensimäinen perämies Murdoch hetkisen viivähti hänen luonaan.
-- Olen iltapäivällä. Hän näyttää hyvin tyytyväiseltä mutta ei sano
mitään. Kello on nyt vasta 11.35, mutta minä soisin sen jo olevan
12 saadaksemme tietää, kuinka pitkän matkan laiva on kulkenut näinä
kahtenatoista tuntina.
Perämiehet olivat taas äänettöminä ja tuijottivat eteenpäin. Heidät oli
vallannut selittämättömän kammon tunne. Jotakin odottamatonta, kamalaa
oli tulossa. Tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet sanoa, että laiva
kiiti joka sekunnissa kymmenen metriä eteenpäin perikatoaan kohti.
Kansilla vallitsi täydellinen äänettömyys, Salongeistakaan ei enää
kuulunut soittoa. Useimmat matkustajat valmistautuivat yölevolle.
Ainostaan joukko herroja istui tupakkasalongissa. Oli sunnuntai, eikä
englantilaisen tavan mukaan kortinpeluu ole silloin niin kiihkeätä kuin
arkipäivinä.
-- Näin tyyntä yötä ei vielä ole ollut koko matkallamme, sanoi
ensimäinen perämies. -- Mutta merkillistä! Minusta tuntuu aivan siltä
kuin tänä yönä tapahtuisi jotakin kauheata -- -- --
Hän vaikeni heti. Mastossa oleva tähystäjä antoi kolme varotusmerkkiä.
Perämiehet sävähtivät ja jännittivät silmiään nähdäkseen, oliko
vaara tarjona. Ensimäinen perämies painoi korvaansa mastoon johtavan
puhelimen torveen ja kuunteli hetkisen.
-- Keulan edessä, ihan keulan edessä on jotakin, huusi hän.
-- Jäävuori on keulan edessä, vastattiin mastosta.
Ensimäinen perämies astui muutaman askeleen konehuoneeseen johtavaa
sähkötintä kohti. Hän tarttui sen kädensijaan ja oli hetkisen
epäröivällä kannalla. Kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Panisiko hän
laivan koneiston käymään täydellä voimalla taaksepäin vai kuinka?
Nyt oli tullut se silmänräpäys, joka ratkasi "Titanicin" kohtalon.
Nyt oli laiva jo jäävuoren edessä. Jättiläismäisenä, valkeana,
onnettomuutta uhkaavana kummituksena oli se siinä. Jäävuori oli noin
sata jalkaa korkeampi laivaa ja välkähteli vaaleansinervänä tähtien
heikossa valossa. Se oli niin lähellä, että siihen olisi voinut miltei
koskea. Nyt kuului kumea jyrinä, kauhea raappina ja korviavihlova
ritinä. Kaikki kannella olevat tulet sammuivat. Oli pilkkopimeä.
"Titanic" vapisi ja natisi keulasta perään asti. Laiva repi suuria
kappaleita jäävuoresta ja heitti ne peräkannelle. Mutta vauhti oli
niin kova, ettei laiva seisahtunut vaan kiiti jäävuoren ohi. Muutaman
sekunnin kuluttua oli jäävuori jäänyt näkymättömiin laivan taakse.
Komentosillalla seisovat miehet olivat tapahtuman aikana olleet
kuolonkalpeina ja aivan kuin halvautuneina. Onnettomuus oli tapahtunut
niin pian, etteivät he olleet käsittäneet tapauksen merkitystä
ennenkuin oli myöhäistä. Vasta nyt sai herra Murdoch toimintavoimaa.
Hän tarttui molemmin käsin konehuoneeseen johtavien sähköttimien
kädensijaan ja ilmotti: Pysäys! Kuumeentapaisella kiireellä painoi hän
niihin 16 näppäimeen, jotka saivat vedenpitävien kammioitten väliset
ovet sulkeutumaan. Täten estettiin välitön yhteys laivan eri osien
välillä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kapteeni Smith komentosillalla.
-- Mitä, jumalan tähden, on tapahtunut! huudahti hän.
Ensimäinen perämies selitti koko tapahtuman yhdellä ainoalla sanalla:
-- Jäävuori.
-- Oletteko sulkenut kammiot, kysyi kapteeni.
-- Kaikki kuusitoista.
-- Kutsukaa sitten kaikki miehet kannelle. Pankaa pumput käyntiin, jos
tarvitaan. Toimikaa niin, että tulet saadaan sytytetyksi, ja panettakaa
varmuuden vuoksi pelastusveneet kuntoon.
Neljäs ja kuudes perämies riensivät toimittamaan niitä tehtäviä, joista
ei voitu huolehtia puhelimen välityksellä.
-- Saamme toivoa, ettei asia ole niin vaarallinen, sanoi kapteeni. --
Mutta edellyttää sopii mitä tahansa.
Heti senjälkeen aukasi kapteeni Smith marconihytin oven 1 ja astui
huoneeseen, jossa molemmat sähköttäjät olivat. Miehet olivat käyttäneet
koko iltapäivän erään laitteessa olevan vian korjaamiseen.
-- Olemme törmänneet jäävuoreen, sanoi hän tyynesti. -- Valmistautukaa
lähettämään hätämerkki, mutta odottakaa, kunnes palaan.
Ovi sulkeutui, ja kapteeni riensi portaita alas. Sähköttäjät katsoivat
kummeksien toisiinsa. Nuorempi sähköttäjä oli juuri ollut nukkumassa ja
oli yöpuvussaan.
-- Mikä on tarkotuksena, Phillips, kysyi hän toveriltaan.
-- Enpä minä tiedä. Tunsin vaan sysäyksen. Ehkä on laiva hangannut
jäähän. Ukko on hermostunut. Mene sinä uudelleen levolle. Minä koetan
päästä Cape Racen yhteyteen -- -- --
Näitten tapausten sattuessa vallitsi "Titanicilla" pimeys. Ne harvat
matkustajat, jotka eivät vielä olleet menneet levolle, kummastelivat,
miksi tulet olivat sammuneet.
-- Arvattavasti ovat moottorit tulleet liian kuumiksi, arveli joku. --
Mutta pianhan ne yhdistetään akkumulaattoreihin.
-- Mutta koneet ovat lakanneet käymästä, sanoi joku toinen. -- Mitä
lienee tapahtunut?
-- Ei suinkaan mitään merkittävää. Ilma on ihan tyyni ja selkeä.
Onni Laurila oli matkalla hyttiinsä "Titanicin" törmätessä jäävuoreen.
Hän kääntyi takaisin ja meni portaita ylös. Hän näki useampia ihmisiä
rientävän ohitsensa. Eräs nainen kysyi häneltä pelosta värähtelevällä
äänellä:
-- Mitä on tapahtunut? Onko hengenvaara tarjona? Hukummeko me? Miksi
vallitsee laivalla täydellinen pimeys?
-- Ei ole mitään vaaraa, vastasi Laurila tyynesti. -- Olkaa aivan
huoleton. Tulet sytytetään taas pian.
Samassa sytytettiin taas kaikki tulet. Laurila jatkoi matkaansa
venekannelle. Joukko laivamiehiä riensi hänen jälkeensä
pelastusveneille, joita he alkoivat panna kuntoon. Laurila pysähtyi
hetkiseksi katsomaan ja jatkoi sitten matkaansa tupakkahuoneeseen.
Kortinpelaajat istuivat pöytien ääressä täydessä touhussa, aivan
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laurilasta tuntui tämä näytelmä
omituiselta. Varmasti oli jotakin tapahtunut, koska laiva seisoi
paikallaan, ja pelastusveneitä pantiin kuntoon. Nuo pelurit eivät
kuitenkaan näyttäneet välittävän mistään.
Ihan tupakkasalongin edustalla seisoi Harland & Wolffin yli-insinööri
kaukoputki silmien edessä. Hän tarjosi sen Laurilalle ja viittasi
laivan peräpuolen suuntaan.
-- Suunnaton jäävuori, sanoi hän, -- korkeampi kuin laivamme mastot.
Oli onni, ettei se särkenyt koko laivaa.
-- Onko "Titanic" vahingoittunut, kysyi Laurila.
-- Arvattavasti. Mutta kammiot on jo sulettu. Minä takaan, ettei
"Titanic" voi upota. Mutta miksi tämä melu, kun ei hengenvaaraa ole
tarjona? Ihmiset ovat liian pelkureita.
Elämä laivan kansilla oli tullut yhä vilkkaammaksi. Päälliköt antoivat
käskyjä tyynesti mutta kovalla äänellä. Joukko ensi luokan matkustajia
oli tullut kannelle. Alhaalta kuului huutoja, jopa kirkunaa.
Kapteeni juoksi ohi.
-- Hei, kapteeni! Mitä on tekeillä? Onko vaara tarjona, huusi
yli-insinööri.
-- Jäävuori on revässyt puhki laivan kyljen. On kysymys elämästä ja
kuolemasta. Mutta olkaa jumalan tähden vaiti. Asiasta ei saa puhua
sanaakaan ennenkuin on välttämätöntä.
Kapteeni kiirehti sähköttäjähyttiin.
-- Pyytäkää apua! Lähettäkää "C.Q.D." huusi hän ovesta. -- Ja antakaa
minulle tieto heti kun olette saaneet vastauksen.
Sähköttäjät loivat toisiinsa kysyvän katseen. Heistä tuntui
naurettavalta, että "Titanic" pyytäisi apua. Laivahan seisoi
paikallaan, ja törmäys jäävuoreen tuntui verrattain mitättömältä. Mutta
heidän velvollisuutensa oli totella, ja niin lähettivät he "C.Q.D."
merkin. [Come quick danger, s. o. tulkaa pian; vaara.]
Mutta muutaman minuutin kuluttua avautui taas hytinovi. Tulija oli
taaskin kapteeni.
-- Mitä te olette sähköttäneet, kysyi hän.
"C.Q.D.", vastasi Phillips.
-- Ei kelpaa, sanoi kapteeni. -- Lähettäkää "S.O.S." [Save our souls,
s.o. pelastakaa meidän sielumme.]
-- Kyllä, herra.
Kapteeni sulki oven ja sähköttäjät loivat taas kysyvän katseen
toisiinsa.
-- Tämähän kuulostaa vakavalta, sanoi nuorempi sähköttäjä. -- Minusta
tuntuu kysymyksenalaiselta, _voiko_ mikään hengenvaara olla tarjona.
Kuinka voisi "Titanic" upota? Eiköhän se ukko houraile? Mutta täytyyhän
meidän totella käskyjä.
* * * * *
Laurila meni peräkannelle. Sielläkin pantiin pelastusveneitä kuntoon.
Muutamia matkustajia kuleskeli kannella kysellen, mitä oli tapahtunut.
Ei kukaan voinut käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Matkustajille
ei vielä annettu tietoja asian oikeasta laidasta. Jos niin olisi tehty,
olisi pakokauhu tullut niin suureksi, että olisi ollut mahdoton panna
edes pelastusveneitä kuntoon. Sitä paitsi ei miehistö olisi voinut
kuulla päällikköjen antamia käskyjä. Sekasorto olisi ollut kuvaamaton.
Mikään yöllinen harjotus ei tämä näytelmä voinut olla. "Titanicilla" ei
oltu vielä kertaakaan harjoteltu pelastusveneitten kuntoonasettamista.
Laurila oli kuullut, mitä kapteeni sanoi yli-insinöörille ja tiesi
siis hyvin, mistä oli kysymys, mutta hän ei uskaltanut puhua muille
sanaakaan asiasta. Hän ei tahtonut olla pakokauhun aikaansaattajana.
Hänen tuli olla vaiti, kunnes päällikkökunta itse puhuisi.
Suurilla portailla kohtasi Laurila Niilo Vieremän, joka oli
työvaatteissa.
-- Valmistaudu ottamaan vastaan pahinta, sanoi tämä Laurilalle. --
"Titanic" on tuomittu perikatoon. Kahden tunnin kuluttua uppoaa
laiva. Minä olin törmäyksen aikana konehuoneessa. Näky oli kauhea.
Koko laivankylki repesi aivan kuin olisi ollut paperista tehty.
Oli sellainen jyrinä ja rytinä kuin salama olisi iskenyt. Sysäys
oli niin ankara, että höyrypannut siirtyivät paikoiltaan. Sisään
työntyvät jäänlohkareet löivät kuoliaaksi kaikki ne lämmittäjät, jotka
työskentelivät keulanpuoleisten tulisijojen ääressä. Ulostulviva höyry
poltti kuoliaaksi vähintäin 12 lämmittäjää. Ne laivamiesraukat, jotka
nukkuivat keulapäässä, ovat varmaankin menneet kappaleiksi. Vesi tulvaa
koskena sisään, ja keulapuoli painuu veden alle. On kauhea näytelmä.
Tämä haaksirikko on kamalin, mitä maailma milloinkaan on saanut tietää.
-- Mutta vedenpitävät kammiot. Kuinka on niitten laita, kysyi Laurila.
-- Eikö laiva pysy pinnalla niitten varassa? Hän tunsi omituista
puistatusta ruumiissaan.
-- Tyhmyyksiä, sanoi Vieremä. -- Kammiot eivät merkitse mitään, kun
puoli laivan pohjaa on repeytynyt. Viisi kammiota on jo täynnä vettä,
vaikka ainoastaan kaksi saisi olla, jos laiva pysyisi vedenpinnalla.
Muuten uskon, että sysäyksen ollessa niin ankara ja äkkiarvaamaton ei
yksikään ovi voinut sulkeutua tarkasti.
Ystävykset tarttuivat toistensa käsiin ja katsoivat toisiaan silmiin.
-- Nyt tiedät kaikki, sanoi Vieremä. -- Nyt ei meillä ole aikaa hukata,
jos mielimme saada pelastusvyön.
Samassa alkoi soittokunta soittaa. Se oli asettunut johonkin kannelle.
Sen iloiset sävelet tuntuivat omituisen virkistäviltä tällaisessa
tapauksessa, kun kuolemaa katsottiin silmästä silmään.
-- Jos asia on niin vakava kuin se näyttää olevan, sanoi Laurila, --
niin käyttäytykäämme miehekkäästi ja pankaamme parhaamme lasten ja
naisten pelastamiseksi.
Ystävysten mennessä alas hakemaan pelastusvöitä, kuului käsky, että
kaikki matkustajat kokoontuisivat kannelle. Palvelijat kulkivat
huoneesta huoneeseen herättämässä niitä, jotka jo olivat nukkuneet. --
Ei ole niinkään vaarallista, sanoivat he. -- Ainoastaan varovaisuuden
vuoksi käsketään matkustajat kannelle. Ei kestäne kauan. Noin
neljännestunnin kuluttua on kaikki taas hyvin.
Laurila ja Vieremä tapasivat taas toisensa portaissa. Nostolavat
seisoivat paikoillaan, ja kaikkien täytyi käydä.
Naiset olivat enimmäkseen puoleksi puettuina. Muutamat olivat
yövaatteissa, paljain jaloin. Toisilla oli tohvelit jalassa ja
päällystakki yllä. Muutamat taas olivat sellaisessa puvussa, kuin
olisivat valmiina menemään päivällispöytään. Useimmilla oli mukanaan
hengenpelastusvyö. Mutta kukaan ei näyttänyt levottomalta. Moni nauroi
ja laski leikkiä. Silloin tällöin kuului jokin huudahdus.
-- On uhkapeliä kutsua matkustajia sydänyöllä kannelle, huudahti eräs
nainen, joka näytti kovin tietoiselta omasta arvostaan. -- Minä teen
valituksen, kun päästään Newyorkiin.
Nainen alkoi kääntyä portaita alas, mutta ylös tulvehtiva joukko työnsi
häntä eteenpäin. Tästäkös nainen tulistui.
-- Senkin karja, kun tekee väkivaltaa. Hei, seis! Tiedättekö kuka minä
olen? Ette taida tietää, ketä te töytitte! Kyllä minä teidät -- -- --
-- Suu kiinni, kuului käskevä miehenääni. -- Joutukaa vaan, jos ette
mieli joutua jalkoihin! Ei tässä nyt kysytä teidän arvoanne. On
samantekevä, kuka te olette. Yhtä hyviä me muut olemme.
Taas alkoi nainen kääntyä portaita alas ihmisvirtaa vastaan.
-- Minä en ole mikään leikkikalu eikä minua ajeta noin vaan huvin
vuoksi yösydännä kannelle pakkaseen. Että kehtaavatkin -- -- --?
-- Tukkikaa nyt suunne, huusi eräs nainen, joka kantoi lasta
kummallakin käsivarrellaan. Ei tässä nyt ole kysymys mistään huvista.
Nyt on tuhansien henki kysymyksessä.
-- Odottakaa, kun päästään Newyorkiin, puhkui nainen.
-- Ei ole mitään takeita siitä, että saatte käydä sinne merenpohjaa
myöten, huusi eräs miehenääni. -- Pois tieltä! Ei tässä nyt mahtavuus
auta.
-- Mutta ettekö te, senkin aasi, tiedä sen vertaa, ettei "Titanic" voi
hukkua, huusi ylpeä nainen.
-- Pois tieltä vaan, huudettiin takaa.
Laurila loi vakavan katseen Vieremään, kuunnellessaan tätä ikävää
kinastusta. Vieremä hymyili surunvoittoisesti. Hänen olisi vaan
tarvinnut lausua yksi ainoa sana saadakseen tuon ylpeän naisen
hirvittävän pakokauhun valtaan, mutta sitä ei hän tehnyt.
Laivan aliosassa oli vesi jo noussut metrin korkealle. Joka sekunti
nousi se yhä. Ei kestäisi kauan, kun vesi tunkeutui tulipesiin, pumput
lakkaisivat toimimasta ja loppu olisi edessä. Mutta tätä salaisuutta
ei Vieremä voinut uskoa kenellekään. Jos hän olisi sen uskonut, olisi
suurin osa ihmisistä jo portailla sotkettu kuoliaaksi.
Ollessaan puolimatkalla kannelle tapasi Laurila Saarelan.
-- Kuule ystävä, sanoi hän. -- Etkö muista sitä pientä tyttöä, joka
äitinsä sylissä itki, kysyen, menevätkö he mereen?
-- Ai, sitä raumalaista äitiä, joka ei saanut nuorinta poikaansa
mukaan, sanoi Saarela.
-- Juuri niin. Tuon pojan ennustus on nyt toteutunut. Mutta missä on
äiti pikkutyttönsä ja poikansa kanssa?
-- Arvattavasti alhaalla. He ovat kai sikeässä unessa, vastasi Saarela.
-- Mutta koetetaan päästä kolmanteen luokkaan katsomaan, emmekö voisi
heitä pelastaa.
Laurila ja Saarela koettivat päästä alas, mutta vastaan tuleva
ihmisvirta työnsi heidät mukanaan kannelle.
-- Jos he nukkuvat siellä alhaalla, on heidän kohtalonsa varma, sanoi
Laurila.
-- Mutta ehkä he ovat jo päässeet kannelle. Ehkä tapaamme heidät
siellä, lohdutti Saarela.
-- Toivotaan niin, huokasi Laurila. -- Minua säälittää niin tuo
pikkutyttö. Voi, kunpa saattaisin hänet pelastaa!
-- Kyllä minäkin tahtoisin, rakas ystävä. Mutta jos kaitselmus -- -- --
* * * * *
Kolmannen luokan eri osastoissa oli hirmuinen näytelmä. Väki
tahtoi rynnistää ulos, mutta laivan miehistöstä oli vartijoita
ovilla revolverit kädessä. Tahdottiin näet odottaa, kunnes
suurilla pääportailla tulisi tilaa. Sitten vasta päästettäisiin
kolmasluokkalaiset ylös. Mutta luonnollista oli, että kolmannessa
luokassa matkustavista naisista ja lapsista myöhästyi suurin osa
pelastusveneistä. Nämä olivat näet jo täynnä väkeä silloin kun
kolmasluokkalaisten vuoro viimeinkin oli tullut päästä venekannelle.
Hukkuneista julaistu tilastokin osottaa, että kolmasluokkalaisia naisia
ja lapsia pelastui sangen vähän.
Kun hengenhädässä olevat, laivan alimpiin huoneihin sijoitetut
kolmasluokkalaiset koettivat siis rynnistää ulos, huusivat aseestetut
vartijat ovella:
-- Te pääsette ylös, kun tulee käsky. Mutta jos joku sitä ennen yrittää
mennä, ammutaan hänet paikalla kuoliaaksi.
Tämä kauhea vaihtoehto sai hätääntyneet odottamaan ylempää käskyä,
joka, kuten jo sanottiin, tuli myöhään. Voi arvata, minkälaisessa
hirvittävässä tuskassa ihmisraukat olivat tätä virallista käskyä
odottaessaan. Jos astuisi ovesta ulos pelastusta hakemaan, saisi
luodin rintaansa. Jos jäisi odottamaan virallista ulospääsykäskyä,
avautui synkkä, musta vedenpinta silmien eteen eikä olisi mitään
toivoa enää päästä pelastusveneeseen, koska ne jo olivat täynnä ja
poistuneet laivahylyn lähettyviltä. Mutta toivo, se himmeä toivo, että
ehkä pääsisi veneeseen tai että voisi pelastusvyön avulla jonkun ajan
pysytellä vedenpinnalla, pidätti ihmisraukkoja.
Ulospääsyvuoroa odottavien kolmasluokkalaisten keskuudessa tapahtui
sydäntäsärkeviä näytäntöjä. Tuskanhuudot, itku ja voivotukset täyttivät
huoneen.
Samassa kuului komento:
-- Kolmasluokkalaiset kannelle!