Tuhonsaattaja.
Kaukana pohjolassa, Grönlannissa, maailman suurimmalla saarella, joka
on yli 2 miljoonan neliökilometrin laajuisen jääkentän peittämä,
paistaa kesän lämmin aurinko häikäisevän valkeitten tasankojen yli.
Kaikkialla vallitsee hiljaisuus ja äänettömyys. Ainoastaan jokin
merenpinnalla loikova hylje tai lintu silloin tällöin keskeyttää
huudollaan hiljaisuuden. Jäänkappaleita liukuu hiljalleen merivirran
mukana rannikkoa pitkin. Mitään kauppalaivoja ei koskaan näy.
Mutta eräänä päivänä kuuluu kauhea paukaus, ikäänkuin suunnattoman
suurella panoksella räjäytettäisiin kallionlohkare irti. Ääni
kuuluu tuhatkertaisena kaikuna jääseinistä takaisin. Kaikki elävät
olennot pelästyvät. Linnut nousevat korkeuteen ja hylkeet sukeltavat
syvyyteen. Eräs suurista jäävuorista on "poikinut", kuten sanotaan.
Jättiläisjäämöhkäle, joka painaa satojatuhansia tonneja, on irtaantunut
emävuoresta ja syöksynyt mereen. Se vajoaa puolen korkeuttaan ja kohoaa
taas ylös. Sitten kiekahtaa se muutaman kerran ympäri, kunnes saavuttaa
tasapainonsa.
Suunnattoman suuri jäämöhkäle, täydellinen vuori, liukuu hiljalleen
eteläänpäin. Se kohoaa toista sataa jalkaa vedenpinnan yli, ulottuen
enemmän kuin tuhannen jalan syvyydellä vedenpinnan alapuolelle.
Sinerviä ja hopeanhohtoisia luolia näkyy sen sivuilla. Sen huippu on
satulinnan huipun kaltainen. Juhlallisennäköisenä liukuu se viikko
viikolta yhä kauemmaksi rannasta. Eräänä päivänä saa se seuralaisekseen
toisen jäävuoren, itseään vielä haaveellisennäköisemmän. Tuo kammottava
jäävuorikulkue saa uusia seuralaisia Baffinin lahdesta ja Davisin
salmesi.
Tänä keväänä liukuivat jäävuoret kauemmaksi etelään kuin tavallisesti.
Ne lyöttäytyivät yhteen, muodostaen useamman kymmenen neliöpeninkulman
laajuisen jäämanteren, jonka esijoukkona kulki lukemattomia pienempiä
jäälohkareita. Ne jäähdyttivät veden ja ilman tavattoman kylmäksi. Ne
soluivat suurien Atlannin-laivojen kulkuväylille, tehden merenkulun
epävarmaksi. Aaveittentapaisina olivat ne piilossa, odottaen saalista.
Ja voi niitä, jotka joutuivat koskettamaan niitten teräviä reunoja!
Musta höyrylaivanrunko kiiti hyvää vauhtia usvan halki. Tähystäjän
jännitetyt silmät eivät nähneet muuta kuin epätasaista, harmaata sumua,
joka lainehti edestakaisin, tehden eteennäkemisen mahdottomaksi.
Höyrypilli vihelsi, ja vartija seisoi käsi konehuoneeseen johtavassa
sähköttimessä.
Äkkiä oli laiva jäitten keskellä. Jäät olivat irtonaisia laattoja,
jotka eivät suorastaan olleet vaarallisia laivalle, mutta jotka kovan
kylmyyden yhteydessä todistivat suuremman jäävuoren olevan lähellä.
Tähystäjän tarkkaavaisuus tulee kaksinkertaiseksi. Kapteeni, joka oli
varovainen mies, hiljensi kulkua. Laiva kulki puolella vauhdilla,
murtaen keulallaan jäänlohkareet. Potkurien työ oli raskasta, kun ne
liikkuivat sakeassa jäänsohjussa.
Mutta nytpä ilmestyi sumusta jättiläismäinen valkea kummitus, joka
oli monta sataa jalkaa korkea. Jäävuori! Tähystäjä antoi hälyytyksen,
konehuoneen sähkökello soi, ja potkurit alkoivat pyöriä päinvastaiseen
suuntaan. Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä jäävuoresta
pysähtyi laiva. Kapteeni ja perämiehet päästivät helpotuksen huokauksen
ja onnittelivat toisiaan.
-- Se oli lähellä silmää, herrat, sanoi kapteeni. -- Jos tämä
kohtaus olisi sattunut yöllä, olisimme olleet hukassa. Nyt on meidän
varotettava muita laivoja.
* * * * *
Marconihytin sähkölennätinlaitos ratisi. Kipinät lentelivät avaruudessa
ja saapuivat päämääräänsä. Suuri laiva, oikea merijättiläinen
halkasi Atlannin aaltoja, ollen ensi matkallaan uutta mannerta
kohti. Sähköttäjä otti vastaan sanoman ja kirjotti sen luettavaan
muotoon. Sitten pani hän takin ylleen ja lakin päähänsä sekä riensi
komentosillalle.
-- Missä on kapteeni, kysyi hän.
-- Merenkulkuhytissä, vastattiin. Sähköttäjä naputti ovelle ja astui
sisään.
-- Sähkösanoma, herra, sanoi hän.
-- Mistä? Mitä siinä sanotaan, kysyi kapteeni, ojentaen kätensä
ottaakseen vastaan paperin.
-- "La Touraine" -laivalta ilmoitetaan, että edessämme on jäitä. Meri
on täynnä jäävuoria aina 40 asteelle pohjoista leveyttä. Jääkentät ovat
tavattoman laajoja. Ne ovat juuri meidän kulkuväylällämme.
Kapteeni silmäsi pian sähkösanoman. Hänen otsansa synkkeni, ja hän
varjosti kädellään silmiään. Näytti siltä, että hän koetti keskittää
ajatuksensa.
-- Jäät ovat aikaisin liikkeellä tänä vuonna. On ikävää, että kohtaamme
niitä juuri tällä matkalla, sanoi kapteeni.
Hän meni puhumaan miehilleen asiasta.
-- Jäätietoja "La Tourainelta", sanoi hän. -- Jääjoukkoja on
kulkuväylällämme.
-- Muutetaanko suuntaa, kysyi vanhempi perämies.
-- Pitäkää se entisellään, vastasi kapteeni lyhyesti. Samalla loi hän
katseen alas kannellaolijoihin, aivan kuin olisi tahtonut etsiä jotakin
heidän joukostaan. Kun hän palasi merenkulkuhyttiin, olivat hänen
tavallisesti niin turvallisen näköiset silmänsä levottomat.
Perämiehet neuvottelivat komentosillalla.
-- Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. -- Olisiko
edullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?
-- Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. -- Mutta "äijä" jatkaa
kyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.
-- Mutta ei hän tiedä, mitä reittiä me kulemme.
-- Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa
asemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä -- sitä mies
tarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, "miten se työskentelee" --
toiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien
turvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota,
vaikka törmäisikin jäävuoreen. "Titanic ei voi upota", on tullut
puheenparreksi.
-- En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi
ensimäinen perämies. -- Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta
edesvastuun taakkaa.
Muutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski
sähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen
mukaansa komentosillalle mennessään.
-- Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, -- tällä kerralla
"Tunesianista". -- Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.
-- Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt
saman kysymyksen.
-- Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. --
Emme muuta sitä.
Mutta kapteeni Smith oli raskasten huolien painostamana. 30-vuotisesta
kokemuksestaan merellä tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, mitä
sähkösanomissa mainitut jäät merkitsisivät. 1892-vuodesta alkaen oli
hän ollut Valkean Tähden linjan "Majestic"-laivan kapteenina, sen ensi
matkasta alkaen. Sitten oli hän siirtynyt saman linjan yhä isompien
laivojen päälliköksi. Koko hänen kapteenina-oloaikanaan ei ollut
tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta. Hän oli ollut varovainen eikä
antautunut mihinkään uhmailuihin. Mutta nyt nämä jäävuoret! Niitten
tarkkaa asemaa oli mahdoton määrätä. Olisi viisaasti tehty, jos niitä
välttäisi. Mutta jos olikin viisas, tiesi myös, mitä yhtiö odotti.
Yhtiö! Kunpa matka jo olisi tehty! Sittenpä sopisi vetäytyä maalle
nauttimaan arvokkaan lepoa -- -- --
Kapteeni näki johtaja Ismayn tulevan tupakkasalongista raitista ilmaa
nauttimaan. Hän meni kävelykannelle tätä tapaamaan.
-- Sähkösanoma, sanoi hän, toivoen saavansa sanan toimintaohjeeksi.
-- Tässä on "Tunesianista" lähetetty sähkösanoma, joka lienee teistä
mielenkiintoinen. Olkaa hyvä!
Mutta Bruce Ismay ei vastannut sanaakaan. Hän luki hätäisesti
sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja jatkoi kävelyään aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut...
Vuodenaikaan nähden oli tavattoman kylmä, ja "Titanicin" kannella oli
siis hyvin vähän väkeä. Joukko herroja keskusteli tupakkasalongissa.
Muutamat huomauttivat tavattoman kylmästä ilmasta.
-- Atlanti on aina kylmä tähän vuodenaikaan, sanoi Niilo Vieremä.
-- Ei sentään aina, väitti joku. -- Mutta talvi on ollut harvinaisen
kylmä. Väitetään, että pohjoisempana liikehtii joukko jäävuoria. -- Jos
meillä on onni puolellamme, saanemme nähdä niitä lähemmältä ennenkuin
tulemme perille...
-- Onniko, huudahti eräs vanhempi herra, joka ennen oli ollut
kapteenina Englannin laivastossa. -- Kiitän sellaisesta onnesta!
Jäävuoret ovat pahimpia vastuksia, joitten kanssa voi tulla tekemisiin.
Miltä tahansa vaaralta voi suojella itseään, mutta ei jäävuorilta. Ne
ovat merenkulkijain pahimpia vihollisia.
-- Kohtalon työkaluja, lisäsi Mc Dean.
-- Eräs kohtalon monista työkaluista, oikasi edellinen puhuja.
Vedenalaiset karit tuhoavat enimmin laivoja ja ihmishenkiä. Mutta me
tiedämme, missä niitä on ja voimme määrätä laivojen reitit. Meillä on
majakoita ja merkkejä, jotka varottavat vedenalaisilta kareilta. Mutta
kaikesta huolimatta ei karilleajoja voida välttää. Rannikkovesien
pohjassa on kaikkialla haaksirikkoisten laivojen jätteitä, ja
rannikkojen valkeassa hiekassa lepää tuhansittain hukkuneita
merimiehiä, jotka ovat nähneet päivänvalon jossakin toisessa maanosassa.
-- Ja sitten on sumu kiusana, sanoi Vieremä.
-- Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita
vaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme
voi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja
olette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista,
mitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu
peittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä
mitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun
hän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkin _täytyy_
päästä eteenpäin.
-- Mutta laki määrää hiljaisen vauhdin sumussa.
-- Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole
syyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan
tutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä
on aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä
ei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt
satamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole
koskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on
ne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin
laivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne
vaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka
olisi tietänyt tapauksesta kertoa.
-- Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä
mielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.
-- Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon
merionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin
sairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen
meriliikekirjastoa varten. Sen nimi on "Jäävuorionnettomuuksia" ja se
sisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella...
-- Kertokaa, huusivat herrat yhdestä suusta.
-- Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni.
-- Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että
moni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta
tämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten
lukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva "City of Rome" matkallaan
Glasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä.
Laiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden
kaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500
salonkimatkustajia.
Nämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat
lensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat
päässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja
muutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni
vakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli
halassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta
vedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita
vaaroja kohtaamatta satamaan.
Kaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen
törmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi
höyrylaiva Arizona, joka "Great Easternin" jälkeen oli sen ajan suurin
laiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t
Johnista. "Arizona" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli
kauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät
vuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea
pakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan
niistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat
rynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää
kauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että
laiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat
tyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä
työhön laivan irrottamiseksi jäistä.
Irrotustyö onnistui, ja laiva pääsi takaperin kulkemalla sulaan
veteen. Kun Arizona 36 tuntia hiljaisella vauhdilla kulettuaan pääsi
S:t Johniin, olivat kaupungin kaikki asukkaat laivalaiturilla ihmettä
katsomassa.
-- Mitä ihmettä, huudahti satamakapteeni, joka ensimäisenä astui
laivaan. -- Olen kuullut, että Glasgowista on joskus tuotu tänne
kivihiiliä, mutta enpä vielä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta
houkkiosta, joka toisi jäitä meidän seuduillemme. Laivan keulassa
oleviin ammottaviin reikiin oli näet tarttunut suuria jäänkappaleita.
-- Tehkää te vaan pilaa, sanoi laivan kapteeni. -- Mutta me olemme
hyvillämme, ettei meidän tarvinnut jääkaapissa mennä merenpohjaan.
Tuntuu todella merkilliseltä, että laiva voi selviytyä tuosta
onnettomuudesta edes viottuneena. Mutta "Arizona" olikin tavattoman
luja laiva. Muussa tapauksessa se epäilemättä olisi joutunut tuhon
omaksi.
Tähän asti kertomissani tapauksissa ovat jäävuoriin törmänneet
laivat pelastuneet perikadosta, jatkoi kertoja, -- -- mutta jokaista
onnellista tapausta kohti on vähintäin tusina sellaisia tapauksia,
jotka ovat päättyneet onnettomasti. Maaliskuussa 1841 hävisi
"President"-niminen höyrylaiva, mukanaan 120 henkilöä, matkalla
Newyorkista Liverpooliin. Samassa kuussa 1854 lähti höyrylaiva "City
of Glasgow" mukanaan 400 henkeä, matkalla Filadelfiaan. Se ei koskaan
tullut perille. 1856 hävisi Valkean Tähden linjan "Pacific"-laiva,
vieden mukanaan 185 henkeä. "City of Boston", joka 1870 lähti
Bostonista, mukanaan 191 miestä, joutui saman kohtalon alaiseksi.
Mutta pitkä onnettomuusluettelo ei vielä ole lopussa. Helmikuussa 1892
hävisi toinen Valkean Tähden linjan laiva nimeltä "Noronic" matkalla
Liverpoolista Newyorkiin. Samassa kuussa hävisi "State of Georgia"
Aberdeenin ja Bostonin välillä. Helmikuussa 1899 oli "Alleghanyn"
vuoro hukkua Newyorkin ja Doverin välillä. Samassa kuussa 1902
hukkui "Huronian" Liverpoolin ja S:t Johnin välillä. Yhtään näistä
onnettomuuksista ei ole koskaan saatu selvitetyksi. Ne kuuluvat meren
suurimpiin arvoituksiin. Minun tietoni ulottuvat ainoastaan 1905
vuoteen asti, mutta senjälkeen on useita samallaisia onnettomuuksia
edelleenkin tapahtunut.
Kun nämä jäljettömiin häviämiset ovat tapahtuneet helmikuusta
toukokuuhun, voidaan jokseenkin varmasti päättää, että jäävuoret ovat
olleet tuhontuottajina. Luultavasti ovat yhteentörmäykset olleet niin
voimakkaita, että laivat ovat menneet pohjaan ennenkuin pelastusveneitä
on ehditty laskea vesille. Ja ne matkustajat, jotka ovat pysytelleet
laivankappaleilla, ovat pian paleltuneet kuoliaaksi.
Mutta on myös tapahtunut, että jäävuoreen törmänneen ja uponneen laivan
miehistö on pelastunut ja jäänyt elämään. Ihmeellinen oli todella
"Polariksesta" eloonjääneitten pelastus. Tämä oli valaanpyydystyslaiva,
jonka jäät murskasivat Grönlannin rannikolla lokakuussa 1879. Miehistö
kulki jäänkappaleella Golfin virtaa eteläänpäin, ja sen pelasti
purjelaiva "Tigress" New Foundlandin edustalla puoli vuotta myöhemmin.
Maaliskuussa 1893 pelasti parkkilaiva "Diana" edellisenä yönä uponneen
höyrylaiva "Castlegaten" eloonjääneet matkustajat. Toukokuussa 1897
pelasti purjelaiva "Labrador" jäävuoreen törmänneen "Windsor Laken"
eloonjääneen miehistön.
Kolme vuotta myöhemmin törmäsi höyrylaiva "Ireland" jäävuoreen saaden
suuren vuodon, ja heinäkuussa 1896 joutui kuormahöyrylaiva "Concordia"
Bellisle-salmessa samallaisen kohtalon alaiseksi. Sen keulassa oleva
reikä oli niin suuri, että kuormavaunu olisi mahtunut siitä sisään.
Olipa melkein ihme, että laiva pysyi uivana niin kauan, että pääsi S:t
Johnin satamaan.
Yhtä merkillinen oli nelimastoisen laivan "Knight Bachelonin" seikkailu
kesäkuussa 1897. Matkalla Newyorkiin sai se vielä suuremman reiän
kuin "Concordia", ja ainoastaan eräs onnellinen tapaus pelasti sen
uppoamasta.
Merkillisin oli kumminkin höyrylaiva "Portian" seikkailu. Tämä oli
Newyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko
huvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla
liikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi
suunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja
pituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen,
joista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin
läsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät
kapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä
oikein tarkasti.
Kapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti.
Mutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu.
Samassa silmänräpäyksessä raapasi "Portia" johonkin esineeseen.
Kuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi.
Kuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen
jäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta,
nosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt
ryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin
se työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva
jäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään
vahinkoa.
On monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret
ovat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen
ne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen
prikin "Vaillantin" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys
oli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui
pimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti
henkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen
ja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen
jullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa,
juomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.
Aamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan.
Laivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena
päivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun.
Heidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet
heidän vaatteensa.
Kolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja
koettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana
yönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä
tapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin
eräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3
puolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.
Haaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin
S:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet,
että ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä
jäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.
-- Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun
kertoja oli lopettanut puheensa. -- Tuntee oikein voivansa pahoin.
Mitä, jos Titanic -- -- --
-- Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. -- Ei ole vielä kuultu, että
jokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen
pääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän
eteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaara _voi_ olla tarjona.
-- Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun,
pyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla
koetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla
tavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole
kiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi
kysymyksessä?
-- Kysykää herra Ismayltä, sanoi joku.
Herrat vaihtoivat katseita.
-- Emmekö me voisi lukea herra Ismaytäkin kohtalon työkaluihin, ehdotti
Vieremä. -- Useimpien onnettomuuksien syyn täytyy langeta yhtiöitten
ja niitten johtajien niskoille. Ennätysajo, hurja kilpajuoksu rannasta
rantaan aiheuttaa onnettomuuksia. Johtajat hoitavat ruoskaa ja
kannuksia.
-- Siltä näyttää. Mutta ottakaa huomioon, että osakkeenomistajat
vuorostaan komentavat johtajia. Osakkeenomistajat eivät näe muuta kuin
numeroita. Numerot taas merkitsevät ansiota tai tappiota. Ennätyksestä
riippuu, kumpi puoli voittaa, ja paras ennätys on aika. Ihmisillä
on kiire sekä todellisuudessa että mielikuvituksessaan. Tämä kiire
mielessä koetetaan saada vauhti mahdollisimman suureksi, ja kapteenien
täytyy huolehtia siitä, että määrättynä aikana päästään perille. Jos
ei päästä, menettää yhtiö. Osakkeenomistajat pakottavat johtajaa; tämä
taas kapteeneja, jotka saavat istua kahden tulen välissä. Johtaja Ismay
on ihan häikäilemätön. Sentähden ryntääkin "Titanic" tällaista vauhtia
eteenpäin. Mutta teidän, herrat, ei tarvitse olla levottomia. "Titanic"
ei voi upota. Tapahtukoon mitä tahansa, ei laiva voi upota.
* * * * *
Tanssisalongissa istui Alice Mc Dean herrajoukon ympäröimänä.
Keskustelu koski hänen sinistä timanttiaan. Ei kukaan uskonut sen
onnettomuutta tuottavia ominaisuuksia; mahdollisesti ruhtinas Uffiezi
kaikessa salaisuudessa teki niin. Olihan naurettavaa luulotella,
että kivi -- paljas eloton kivi -- voisi tuottaa muuta onnettomuutta
kuin sellaista, mikä riippuu ihmisten ahneudesta ja sisäisestä
rikoksellisuudesta. Laskettiin leikkiä puoleen ja toimeen. Eräs nuori
amerikkalainen huomautti, että pahin tuho, minkä sininen timantti voisi
tuottaa, olisi se, että sen omistajatar joutuisi naimisiin arvottoman
seikkailijan kanssa. Uffiezi punastui vienosti. Kääntääkseen huomion
toisaalle alkoi Alice puhutella Laurilaa.
-- Te lienette ainoa, joka ei ole lausunut mielipidettään minun
timantistani, sanoi hän. -- Mitä te siitä arvelette?
Laurila mietti hetkisen ennenkuin vastasi.
-- Minä olen kasvanut Suomessa, kuullut paljon taruja ja kertomuksia
noidista ynnä muista merkillisistä asioista, alkoi Laurila, -- mutta en
ole taikauskoinen enkä anna suurtakaan arvoa sellaisille asioille. On
kuitenkin mahdoton aina sanoa, missä tosiasiat loppuvat ja mistä tarut
alkavat. Kohtalolla on monta työkalua. Mutta minä toivon, että sinisen
timanttinne luonne muuttuu teidän hallussanne, edellyttäen, että se
ennen on ollut tuhoatuottava.
-- Minä olen jo sanonut, että sen luonne on muuttunut, ja että siitä on
tullut onnenkivi, nauroi ruhtinas.
-- Uskotteko siis, että on olemassa selittämättömiä asioita, kysyi
Alice Laurilaan kääntyneenä.
-- Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita
me ihmiset emme ymmärrä.
-- Oletteko spiritisti?
-- En ollenkaan, mutta minä uskon, että kaikilla tapahtumilla on syynsä.
-- Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, -- että herra Steadilla,
joka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen?
Hän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä
nähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.
-- Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. -- Herra Steadin
aavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla
tulee kuolemaan.