en häpee teille lemmellistä luonnettain
ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois
ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa,
vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä
ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä.
Kotona yksin urhotonna värjöttää --
se siltänsä jo surkeaa on vaimollen;
ja monta pahaa huhua hän kuulla saa:
siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään
ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin.
Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois,
kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän
läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä.
Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin,
hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88]
kehua usein multaverhon saaneensa
maan pääll' -- en virka maanalaisest' -- yllensä,(89)
jos kuollut ois hän kerran joka haamulta.
Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa,
väkisin usein paula kirvotettu on
mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.
Agamemnonille.
Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin
hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike,
Orestes poikas: ellös tuota kummeksi!
Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios
kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän
kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus
tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90]
vois neuvoston jon sääsit -- niinhän ihmiset
jo sortunutta vielä sortaa tahtovat.
Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.
Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin
jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa.
On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91]
sun soihtutultas turhaan tähdystellessään
ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin,
niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään
sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja
enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan.
Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään,
ylistää miestäni: hän talon koira on,
on laivan turvaköysi, linnan korkean
on valtapylväs, isän lapsi ainoinen,
purjehtijoiden arvaamatta nähty maa,
suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut,
ves'lähde, matkamiehen janon virvoke...
Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.
Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän.
Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty
on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias,
vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan
pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit!
Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin
katella vaipoin käytäväänsä polkua?
Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio
hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]
Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni
jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!
Purppuravaipat levitetään vaunuilta linnan keskiportille.
AGAMEMNON.
Sä Ledan sukutaimi, taloni vartia,
mun pitkän poissaoloni mukaan puheeskin
ol' pitkä. Vaan jos soveliaasti kiitellään,[93]
sen kunnian sopii _toisten_ suusta lähteä.
Sä ällös muuten henttumaisna liehi noin
mun eessäin, kuku kunniaani orjaillen,
ikäänkuin oisin itämainen ruhtinas.
Älä purppuroiten moitteenalaiseksi tee
mun tietän! Yksin jumalat sen arvon saa.
Ei vaaratonna kuolevainen[94] mielestäin
näin loistavilla kirjovaipoill' astele.
Mua kunnioita ihmisiks', älä jumaliks!
Kyll' loistomattoon jalkaa pyyhkimättäkin
kajahtaa maine. Nöyrä suhtamielisyys
on parhain taivaan lahja. Onnitella voi
vaan sulo-rauhass' elon päähän päässyttä.
Jos tapahtuis näin aina, oisin pelvoton.
KLYTAIMNESTRA.
Vaan noudata nyt sentään minun mietettäin!
AGAMEMNON.
En turmele ma mietettäin -- se tietäös!
KLYTAIMNESTRA.
Sen lupasitko jumalalle jollekkin?
AGAMEMNON.
Jos ken, ma tieten taiten lausuin sanani.
KLYTAIMNESTRA.
Min, luulet, Priamos tekis voitost' iloissaan?
Agamemnon.
Hän loistovaattehelle varmaan astelis
KLYTAIMNESTRA.
Miks' siekin ihmismoitteita siis arkailet?
AGAMEMNON.
Vaan paljon painaa ihmistenkin haastelut.
KLYTAIMNESTRA.
Se onni köyhä, jot' ei kukaan kadehdi.
AGAMEMNON.
Ei kiistan kiihko[95] naista suinkaan kaunista.
KLYTAIMNESTRA.
Mut väistö onnellista miestä kaunistaa.
AGAMEMNON.
Niin suureks' voiton tässä kiistass' arvaat siis?
KLYTAIMNESTRA.
Nyt myönnä mulle voitto suosiolla vaan!
AGAMEMNON.
No, jos niin tahdot! Joutuin joku riisukoon
mult' uskolliset jalkaneuvot, kenkäni!
Kengät riisutaan ja hän astuu, alas vaunuista.
Ja elköön, tietä purppuraista kulkeissain,
mua jumalista kateen katse kohdatko!
Olenpa arka turmelemaan[96] taloa,
jos jalvoin tallaan hopeanarvo-vaatetta.
Mut sikseen tuo! Nyt suopeasti saata myös
tuo neito linnaan! Lempeätä voittajaa
jumalat ylhält' armosilmin katsovat.
Ei kanna kukaan orjan iestä mielellään.
Hän, rikkaan saalihimme valiohelmenä,
mua seuras sotajoukon arvolahjana.
Mut kun nyt taivuin tässä sinua kuulemaan,
ma astun linnaan purppuraista polkuas.
Astuu linnaan päin.
KLYTAIMNESTRA.
Niin -- meri on -- ja ken sen tyhjäks ammentaa! --
mi viljoin hopean-arvoist' uhkuu purppuraa,
ain' uutta mehua, vaatteen painenestettä.
Ja varaa soivat linnallemme jumalat[97]
noit' ostaa, herra; ei se tunne köyhyyttä.
Monetkin vaipat poljettavaks' luvannut
ma oisin, jos sen ennuspappi säännyt ois,
kun aprikoin tään[98] hengen päästinhintoja.
Jos juurt' on, versoo huoneen viereen lehväpuu,
ja laajan suopi suojan Sirion poltolta.
Niin siekin, perhelieden luokse tultuas,
tulokas talvikylmän lämpimäksi luot.
Kun happamesta raakilasta kypsentää
Zevs viinin, vilvastuu jo ilma saleissa,
Jos miesi tarmokkaasti taloa hallitsee.
Agamemnon menee sisään.
Zey, Zey, sä perille-viejä, täytä pyyntöni
ja huolehdi, mit' aijot toimeen panna nyt!
Menee sisään seurueineen. Kasandra yllään tietäjänpuku -- jalkoihin
ulettuva viitta, villanauhat käärittyinä kaulan ympäri, sauva kädessä
-- istuu liikkumatta vaunuissa.
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Miksi liehuu yhtenään
kumma kauhu silmissäin
ahdistellen syöntä aavistuksin?
tietäjävirteni palkati käskyti soi näin?[99]
Miksei reima luottamus
torju unten usvaisten
maille pois pelkoain,
istu mieltä ohjaamaan,
vaikk' aikaa jo kajahti rantakalliot,[100]
köydet kun päästettiin,
urhojoukon laivoillaan
lähtiessä Ilioon?
Silmätietoon luottaa sais, (1. vastasäkeistö.)
paluun itse nähtyään.
Mutta lyyryn myötä sointumatta,
sieluni oppima kostajalaulu se soi vaan;
enkä taida turvata
toivon armaan johtohon.
Vaisto ei turha lie
vilpitönten rinnass', ei
sydänkään, hirmu-pyörtehissä viskelty.
Soisin sen kuitenkin,
ettei pelko totta ois,
vaan se tyhjiin raukenis.
Terveys ei uhkeakaan riemua suo:
tauti kun naapuri on seinäkkäin,
meiltä henkeä vaanien aina.
[tautihin lie apu tok'. --].
Törmätä kiitäessään
voi salariuttahan ihmis-onni;
vaan jos liika ahdostaan
karttavaisuus aikanaan
heittää taiten suunnaten,[101]
ei huku huone[102] kaikkineen,
vaikka vonkuu vaivoissaan;
aalto purtt' ei ahmaise.
Zeyltä vuotava rikkaus runsas
ja vainio viljoillaan joka vuosi
nälkävaivan häätää pois.
Surma[103] kun löi haavoja, kun ihmisen vert'
tulvi maan multahan, oi kenpä voi
pyörryttää sitä loihtuja laulain?
Ainoan tuon, joka tais[104]
vainajat virvottaa,
ehkäsi Zevs varotellen muita.
Ellei Luojain säätämäst'
alhaisilta ylhäiset
estäis puheet rohkeat,
kielen mieli ennättäin
varmaan kaikki ilmaisis.[105]
Nyt se yrmyy yksissään,
hautoen huolia, ei tohi koskaan
toivoa voivansa suoria pulmat:
tuska polttaa rinnassain.
Klytaimnestra astuu ulos linnasta.
KLYTAIMNESTRA.
Käy taloon siekin -- sua, Kasandra, tarkoitan --
kun Zevs sun salli päästä meille juhlahan.[106]
Kaiheksumatta muiden orjain kanssa siis
sä saaliinsuojan[107] liettä astu likemmäs.
Vaunuista alas lähde, äläkä ylpeile!
Muinoinpa Alkmenenkin poika[108] myytynä
nöyrästi orjan iestä kuulun kantaneen.
Jos sattuu siis se onnenpakko, kiittäköön
ken isänniks saa vanhastansa rikkahat.[109]
Vaan ketkä arvaamatta onneen nousivat,
ne orjiansa kohtelevat julmasti.
Mi kohtuullista suinkin on, sen meillä saat.
Kasandra ei liiku paikaltaan.
KUORONJOHTAJA.
Emäntä sulle selvään lausui tahtonsa[110]
Kun kohtalo siis kietonut on paulaansa
sun, tottele, jos mielit! Ehk'et mielikään.
KLYTAIMNESTRA (kuoronjohtajalle).
Niin, ellei ehkä hän, kuin mikä pääskynen,[111]
ties mitä outoa kapulakieltä kangerra;
sä virka hälle käsky mieleen tepsivä!
KUORONJOHTAJA.
Käy pois! Ei mitään parempaa tarjonas.
Jätäppä vaunun istuimes ja tottele!
Kasandra ennellään.
KLYTAIMNESTRA.
En jouda kauemmin sun tähtes viipyä
tääll' ulkona, kun teurahat jo seisovat
linnassa alttarin ääress' uhrattavina.
Niin toivomatta suotiin meille ilo tää.
Jos totella siis tahdot, riennä joutuhun!
Jos muukalaisna kieltämme et ymmärrä;
niin sanain eestä viittilöiden haastele!
Viittaa Kasandraa tulemaan. Tämä ei liikahda.
KUORONJOHTAJA.
Näkyypä selvää tulkitsijaa kaipaavan
tuo vieras, on kuin otus[112] äsken pyydetty.
KLYTAIMNESTRA.
Hän vänkäpää on, nurjaa mieltä noudattaa,
linnasta äsken vallatusta tultuaan.
Ei kuolainta hän viitsi pitää suussansa,
ennenkuin verivaahtoon kiukku väljähtyy.
En alentaudu sanaa lisää tuhlaamaan.
Menee.
KUORONJOHTAJA.
En suutu sulle mie, ma sinua surkutan.
Käy sisään, rukka! jätä vaunut, väisty nyt
sä täytymystä! Taivu outoon ikeeses!
VUOROLAULU.
KASANDRA (astuen alas).
Oi voi! kauheaa! voi! (1. säkeistö.)
Apollon! Apollon![113]
KUORONJOHTAJA.
Mit' Apollonille voivotat niin surkeaa?
Ei hän se, ken mieltyy vaikeroimisiin.
KASANDRA.
Oi voi! kauheaa! voi! (1. vastasäkeistö.)
Apollon, Apollon!
KUORONJOHTAJA.
Taas huutaa herjaten hän sitä jumalaa,
jonk' ei sovi olla läsnä vaikeroitaissa.
KASANDRA. (2. säkeistö.)
Apollon, Apollon!
Sä tiejumala, taas poloisen
mun poljit, polkujumala, suohon kurjuuden.[114]
KUORONJOHTAJA.
Hädästään ennustaa hän näyttää aikovan.
Viel' orjan sieluss' asuu voima ylhäinen.
KASANDRA. (2. vastasäkeistö.)
Apollon, Apollon!
Sä polun herra, miks poljit mun?
Oi minne johdit tieni, kenen kartanoon?
KUORONJOHTAJA.
Atrevsin linnaan. Ellet itse oivalla,
sen sanon. Totta sanoneeni nähnet pian.
KASANDRA. (3. säkeistö.)
Siis petoluolahan taivahan inhomaan,
niin rumia tihoja tietävään,
jok' uipi verta, ihmisiä teurastaa.
KUORONJOHTAJA.
Neidolla näyttää koiran vainu olevan:
hän verta vainustaa -- jot' onkin löytävä.
KASANDRA. (3. vastasäkeistö.)
Niin, todistajani lausuntoja kerron vaan:
laps'raukat surevat tappoaan
ja paistetuita lihojaan, joit' isä söi.
KUORONJOHTAJA.
Sun ennustajamainees meille tuttu on,
mutt' emme kaipaa ollehien tietäjää.
KASANDRA. (4. säkeistö.)
Oi korkiat! mi tuhon aikomus?
Tekoa uutta hirveää,
yön-synkkää omilleen hän hautoo linnassa!
Ei miest', ken käy torjumaan.
Kaukosalla
viel' apu viipyilee.[115]
KUORONJOHTAJA.
Tää[116] ennustus on outo mulle. Toiset taas
kyll' ymmärsin: koko maahan niistä juttelee.
KASANDRA. (4. vastasäkeistö.)
Voi, herja! työhös joko ryhdyt, vai?
miehes, aviokumppalis
kylvyssä pestyäs[117] ... ei! sanani kesken jää.
Kas, on kiire työ: kättä käs
työntelee -- jo
se pian tehty on!
KUORONJOHTAJA.
Ei tuosta synny selvempää. Mun ymmällen
saa kaihisilmä ennustelmas pulmineen.
KASANDRA. (5. säkeistö.)
Oi julma! taivas! taas
mi näkö ilmestyy?
Vai tuonelanko verkko![118]
Oma vaimo permen laati, surman syynä on.
Tuo parvi,[119] kun sukua vainoten
ei lepy, riemuitkoon uhristaan!
Kivitettävä!!
KUORONJOHTAJA.
Mitä kostotarta kutsut tänne linnahan
niin riehumaan? sun sanas mielen synkistää.
Mun sydämeeni suihku puna-hurmetta
hurahti, hellään kohtahan koskettain,
se eloni riutuvan sammuttaa -- oi!
tuho kiiruhtaa kulkuaan.
KASANDRA. (5. vastasäkeistö.)
Ah voi! oi katsokaa!
Oi aja sonni pois
pian lehmän luota![120] Kietoo
sen mustasarvi viekas vaipan poimuihin.
Jo löi hän! mies vajosi kylpyhyn!
Sä salasammion murhatyön
kuulit nyt.
KUORONJOHTAJA.
En kerskaa, että ennuskieltä arvaamaan
oon närvä; vaan tuo turmiolle kuulostaa.
KUORO.
Ei inehmoille ennustus iloa suo,[121]
ei ilosanoja taide monimielinen.
Se surun ennustaa, hirmuhaamuineen
se sielun vain
säikyttää.
KASANDRA. (6. säkeistö.)
Ma onneton! voi mua!
kohtaloa surkeaa!
Sä[122] panit parkuhus
mun oman kurjuuten' --
Oi miks mun raukan toikaan näille maille tuo?[123]
Siks' että ynnä kuoltaisiinko? Niinpä niin!
KUORO.
Sun lumos ylhäisempi noin hourimaan.
Soi virs' soinnuton,
itsestäs säätämäs, niinkuin
satakiel' lintu harmaa ei kyllästy
"Itys" itkemään, kun suru seppelöi
sen iän yhtenään.[124]
KASANDRA. (6. vastasäkeistö.)
Ei heleä-äänisen
linnun hätä ollenkaan,
kun puvun sulkaisen
se jumalilta sai.
Oi päivät armaat sai se vaaroist' erillään.
_Mua_ isku vartoo, kalpa kaksisulkainen.
KUORO.
Miks raju houreen vaiva sinut yllättää?
sen sääs taivas kai?
Kamala ään' virsissäs räikyy
sekä kamaloita kuvia vaan hahmoilee.
Oi, miks päätyi tietäjäties määrähän
tuhon-enteiseen?
KASANDRA. (7. säkeistö.)
Voi Paris, jonka häät suvulle tuhoa toi!
Skamandron[125] laine, oi juomani kotoinen!
Sa mua vaalit rannoillasi silloin,[126] niin
ylenin onneton
Vaan kohta saanen ennusvirttä laulella
ma Kokyton ja Acherontin töyrillä.[127]
KUORO.
Mitä sanas tähtäs, selvä on liiankin;
sen taisi tajuta lapsikin.
Mun viils' syöntä niinkuin veriveitsellä
tuo jääkolkko sun kohtalos, jost' uikutit
mieleni murroksiin.
KASANDRA. (7. vastasäkeistö.)
Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun!
Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen
tapatti laitumiltaan isä summittain!
Ne ei varjelleet
kansaani kärsimästä kärsittäviään.
Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.
KUORO.
Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on.
Sua huimaa jumala suuttunut,
jok' yl'voimallansa sua rynnäköi --
ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat.
Loppua arvaa en.
KASANDRA.
Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova
harson alta kuten häissä morsian;
vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön
se päivän koita kohden, valoon vierittäin
kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa
kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.
Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen
rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen!
Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo,
jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi.
Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128]
saleissa juhlii telmien -- ja vaikeaa
on raivotarten siskosarjaa häätää pois.
Nyt veisaavat he virttään linnan juurella
tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten
vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130]
Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko?
Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu?
Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään
ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!
KUORONJOHTAJA.
Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin
se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan
laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi
kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.
KASANDRA.
Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.
KUORONJOHTAJA.
Lempeenkö syttyneenä, vaikka jumala?
KASANDRA.
En tähän asti juljennut sitä tunnustaa.
KUORONJOHTAJA.
Niin, onnen päivin' ollaan aina ylpeemmät.
KASANDRA.
Mua syleili hän, lemmen tulta hehkuen.
KUORONJOHTAJA.
Ja soitko tyydykettä myös tuon lemmellen?
KASANDRA.
Ma suostuin, mutta petin sitte Loksiaan.[132]
KUORONJOHTAJA.
Joko silloin ennustaitoa sa harjoitit?
KASANDRA.
Jo kansallein ma kaikki turmat ennustin.
KUORONJOHTAJA.
Ja kuink' ei Loksias sua tuosta rangaissut?
KASANDRA.
Tuon vilpin jälkeen ei mua kukaan uskonut.
KUORONJOHTAJA.
Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]
KASANDRA.
Voi voi, voi hirveää!
Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa
ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää.
Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan
ovessa, unihahmoin moisna häilyvän?
Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa,
selvästi kourat täynnä omia lihojaan,
sisusta, sydämmystä -- kurja kantamus! --
joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.
Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134]
patjoilla piehtaroiden, surmakostoa
herralle vasta palanneelle puuhaavan,
mun herrallen' -- kun säättiin mulle orjan-ies.
Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja
ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo,
kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa,
salasurman hälle vehkeillään on suoriva.
Tämmöistä julkee nainen -- tappaa miehensä!
Hän on -- mihinkä hirmu-petoon vertaisin
paraiten häntä? -- kyy tai Skylla, luolastaan
mi pistää päänsä laivureita nielläkseen,
vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva
ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui
ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton!
Tulosta puolisons' on iloitsevinaan.
Ellette usko -- yhtäkaikk' on. Tuleepa
min tulla täytyy. Pianpa itse itkien
myönnätte tietäneeni totta liiankin.
KUORONJOHTAJA.
Thyesteen eineen lapsiensa lihoista
kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää,
näin kaunistelematta kuullen totuuden.
Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.
KASANDRA.
Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.
KUORONJOHTAJA.
Vait' uhkarohkee! suusi siivoks suhdita!
KASANDRA.
Mut eipä siitä sanast' ole päästäjää.
KUORONJOHTAJA.
Ei, jos noin käypi. Mutta elköön käykö niin!
KASANDRA.
Sä toivot; toiset murhan pitää huolenaan.
KUORONJOHTAJA.
Mi miesi mointa konnantyötä aprikoi?
KASANDRA.
Pahoinpa silmäs eksyi ennusteistani!
KUORONJOHTAJA.
En älynnyt, ken käy sen juonen toimihin.
KASANDRA.
Ja selvää Hellaan kieltä sentään haastelen.
KUORONJOHTAJA.
Niin oraakelitkin; hämärät ovat kumminkin.
KASANDRA.
Haa! mikä liekki lensi taaskin päälleni![135]
Apollon oi Sudensurmaaja![136] voi mua! voi mua!
Kaksjalka naarasleijona tuo maattuaan
suden[136] luona, uljaan leijonan poiss' ollessa,
mun kurjan tappaa. Kostomaljahansa hän
sekoittaa mausteheksi minunkin rankaisun.
Hioen miekkaa puolisonsa surmaksi,
hän murhall' uhkaa kostaa minunkin tuontini.
Miks' ilkuksein[137] siis näitä enää kantaisin,
kädessä sauvaa, kaulass' ennuskääreitä?
Sun särjen, sauva, ennen omaa kuoloain.
Pois hornaan, kääryt! Itse seuraan teitä pian.
Mun eestän' joku toinen onneen saattakaa!
Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.
Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni
nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin
koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138]
selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139]
Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin,
ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin.
Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan,
nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen.
Teurastuspenkki, eikä isäin alttari,
vereni kuuman punattava, vartoo mua.
Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni,
sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140]
viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy.
Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan,
rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän.
Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu,
ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.
Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa?
Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän
näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin
noin onni vaihtui tuomiosta jumalain,
niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]
Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin!
Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava,
jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan
hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!
KUORONJOHTAJA.
Oi neito, tuiki onneton ja samalla
niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos
todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti,
kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?
KASANDRA.
Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?
KUORONJOHTAJA.
Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.
KASANDRA.
On tullut aikani. Enpä hyötyis pa'osta.
KUORONJOHTAJA.
Vaan tiedä: uhka-urheutes sun hukkaan vie.
KASANDRA.
Mut kuolla kunniall' on kaunist' ainakin.
KUORONJOHTAJA.
Ei tämmöist' onnellisten kuulla lausuvan.
KASANDRA.
Oi isä parka! jaloja lapsi raukkojasi
lähenee porttia, mutta ei hirviä mennä.
KUORONJOHTAJA.
Mik' arveluttaa? kammo sinua käännyttää?
KASANDRA.
Oi voi!
KUORONJOHTAJA.
Mitä voivotat? jokinko mieltäs hirvittää?
KASANDRA.
Nuo majat hönkää murhan hurmehuurretta.
KUORONJOHTAJA.
Oi eihän! Suitsutus vain höyryy liesiltä.
KASANDRA.
Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.
KUORONJOHTAJA.
Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!
KASANDRA.
Oi vierahat!
En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin
pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain,
kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni,
ja surmiksensa naineen miehen tähden mies!
Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.
KUORONJOHTAJA.
Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.
KASANDRA.
Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa.
Niin totta kuin nyt viime kerran auringon
säteitä katson, maksakoot mun kostajat
samoilla mitoin surman surmaajilleni,
vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan!
Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion
voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee
kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois.
ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen.
Vaan -- linnaan lähden itkemään Agamemnonin
ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.
Menee sisään.
KUORONJOHTAJA.
Ei kyltynyt onnehen milloinkaan
viel' ihmislaps'; ei linnojenkaan
komeain[144] ovilt' onnea käsketä pois
eväten: älä käy sinä meillä!
Tosin taivas soi hänen[145] valloittaa
Priamon kotomaan;
jalon maineen saatua hän palajaa.
Vaan jos isien verisakkoja hän
saa suorittaa, soviteltava on
tapetuille murhia muiden,
kuka kerskannee tätä kuullessaan:
minä onnen hetkenä synnyin?
AGAMEMNON (sisällä).
Voi mua! ma iskun, kuoliniskun sain!
PUOLIKUORONJOHTAJA.
Vaiti! kuka kuoliniskun saanehensa huudahtaa?
AGAMEMNON (kuten ennen).
Voi voi mua taaskin! uuden iskun sain!
KUORONJOHTAJA.
Työ jo näyttää täytetyltä; siltä kuului kuninkaan
huuto. Keskustellaan sentään mikä nyt ois tehtävää!
1:NEN KUORONJÄSEN.
Ma lausun teille tuumani: ett' avuksi
huudamme tänne linnaan kansalaisia.
2:NEN KUORONJÄSEN.
Ei, rynnätkäämme oikopäin -- niin arvelen --
kädessä miekka sisään seikkaa tutkimaan!
3:S KUORONJÄSEN.
Ma yhdyn samaan tuumahan ja tointa vaan
nyt ehdotan. Täpäriss' ei auta viipyä.
4:S KUORONJÄSEN.
Se selvä on, sill' alkavathan vehkeitään[146]
nuo, niinkuin hirmuhallitusta hommaten.
5:S KUORONJÄSEN.
Me kuhnailemme. Mut ei torku noiden käs':
maineettomiin ne vitkailuksen polkevat.
6:S KUORONJÄSEN.
En tiedä lausua, mi neuvo parhain ois.
Se neuvon antakoon, ken aikoo toimia!
7:S KUORONJÄSEN.
Niin arvelen mä myös; sill' enpä ymmärrä,
mitenkä sanat kuolleen voivat virvottaa.
8:S KUORONJÄSEN.
Henkemme vuoksko väistyisimme kartanon
häväisijöitä, herroiks' heidät tunnustain?
9:S KUORONJÄSEN.
Ei, sit' ei siedä! Parempaa on kuolokin.
Sen kohtalo tok' orjuutta on lievempi.
10:S KUORONJÄSEN.
Vaan parkaisunko perusteihin nojaten
me arvaisimme sankarimme sortuneen?
11:S KUORONJÄSEN.
Pois kiivastus nyt, kunnes varmaa tiedetään!
Sill' ei luulo selvän tiedon vertainen.
KUORONJOHTAJA.
Sen tuuman varsin hyväksyn, ett' tarkalleen
me tiedustamme, Atreyn pojan laitoa.
He aikovat astua linnaan, kun keskiportti aukenee ja sieltä vieriää
esiin lava, sillä Agamemnonin ja Kasandran ruumiit. Vieressä seisoo
Klytaimnestra.
KLYTAIMNESTRA.
Vaikk' ennen puhuin, kuinka vaati kulloinkin,[147]
en ujoile nyt haastaa toiseen suuntahan.
Mitenpä muuten, mieliessä vahinkoon
vihollista, jok' ystävyyttä teeskelee,
tuon saartais surman paulaan pääsemättömiin?
Ei -- vanhaan riitaan juurtuen tää taistelo
tapahtui myöhän, kauan suunniteltuna.
Nyt seison tässä töilläni, miss' iskun löin.
Niin toimitin -- sit'en mä kiellä -- että hän
ei tainnut surmaa välttää eikä torjua.
Kuin kalan verkkoon, kiedoin hänet viittahan
lävettömään, niin -- pukuun tuiki tuhoisaan.
Kahdesti iskaisen, kaks kertaa kiljaisten
hän hervotonna lysmähtää; viel' kolmannen
lyön iskun kaatuneesen lupauslahjaksi[148]
Manalle, vainajoiden armahtajalle.
Niin vaipui, hengähtäin hän viime huokuunsa:
rajusti hurme hurskahtaa ja vihmanaan
se tummaa vertä pärskähyttää päälleni,
jok' elvyn siitä niinkuin kaste virvottaa[149]
nuort' elonkortta tähkän olless' tupellaan.