Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien
käräjäjutussa.
Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa
Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja
hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin
professori _Erik Gabriel Melartin_. Tämä monipuolisesti oppinut ja
hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen
paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin
oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa
käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta
ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän,
näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen
tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten
kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen
piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan
johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin
lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin
jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi
odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä
niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan
eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon,
vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin
antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen
niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin
kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä
silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se
käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti,
ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli
esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus
verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä
syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin
paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen
tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena,
Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana
y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen
perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta,
ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi,
kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa
runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva
korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset
olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia
tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä,
vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa.
Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi.
Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan
siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa
hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen
kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat,
ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut
tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä,
joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui
raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan
noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa
piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike
oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä
vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata
heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä
työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan
vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin,
ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut
asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski
kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin,
kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä.
[Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4);
Biografinen Nimikirja.]
Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa
huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten
suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä
huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen,
vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden
painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset
ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa.
Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin,
jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi
joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu
kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen
kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa
rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin,
siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina
monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja
häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa
kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä,
jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta,
kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti
synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien
luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen
määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen
ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] -- Seuraavana
vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat
uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan
pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta
painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan
miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen
parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet
niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli
sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei
pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen"
ei laskettu julkisuuteen (1838). -- -- Herännäisyyden leviäminen
ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun
tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin
Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa
seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning
till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys
autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst
i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga
nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille),
"Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia
tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser
till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman
kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset
hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin
sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". -- --
Kaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä "arveluttavia",
samoinkuin Pöytyän kirkkoherran _K. Heleniuksen_ vastaus "Åbo
Tidningar'issa" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: "Herätetyistä
ja hengellisesti sairaista seurakunnissamme". "Arveluttavina"
pidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli
herännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839)
viimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään
otteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin,
vaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee "nurkkasaarnaajien"
perhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen
katsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Olemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836
toimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli
sikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä
suosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta
liikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla
tarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari
vuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain
ystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille
kirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike
joutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä
selvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan
eksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla
säälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon
piispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin
muistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä
viimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien
oikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.
Niinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä
kesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten
kunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion,
mikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia,
Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden
päätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään
yllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka
jo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi
muistutuksen, "koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen
virkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu
asiassa päätöstä antamaan", sekä käski tuomiokapitulia asiaa
tutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu
virkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä
1840 ja kuuluu: "Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina
eikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus
on johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon
käsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat
pyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-,
rippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien
iltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja
koska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin
osoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa
hänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu
seuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden
kirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin
tammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille
samalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja
varoitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja
10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen
Turun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville
kokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti
kirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten
pappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole
totellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan
seuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja
halveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan
kanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden
kanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka
on paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto,
täytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV
luv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan
eroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi
vuodeksi". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Päätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan
hierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. --
Wegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. --
Hovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan
alistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.
Samana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen
pappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin
jäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen
pääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa
mainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'
"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut,
syytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin
eivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan
eivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet
tämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä
ja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella
tavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta
sekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat
käyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi
on otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä,
Raahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan
kirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti
valvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän
virkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi
tietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin
kanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä
syytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa
kanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta
edesvastauksesta".
"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista
N. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän
uskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä
hänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H.
Laurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että
hekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä
uskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea
monilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla,
niin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen
ja eroavaisuuteen nähden -- -- -- löydä syytä langettaa ketään heistä
edesvastaukseen tässä kohden".
Niinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin
heille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä
vaaditusta edesvastauksesta, "koska ei oltu voitu laillisesti
todistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja
siitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan".
Kuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty
"varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä
seuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita". Miten
ristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän
kuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat,
ettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia,
ollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin
ja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan "sopivat ja vakavat
nuhteet".
Syytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien
pöytäkirjat ei tuomiokapituli "tätä nykyä" katsonut olevansa
velvoitettu ottamaan harkittavakseen.
Päätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun
tuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen
käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]