Hän huomasi selvästi, että se rosvojoukko, joka piti häntä vangittuna,
aikoi tehdä päällekarkauksen kaupunkiin ja ryöstää sitä. Jo lähestyi
samanlaisia joukkoja likeisiltä ylänteiltä, ikäänkuin yhteisen
välipuheen mukaan; Weilburg'issa oli kai vähän tai ei ollenkaan
sotaväkeä, ja näillä yhä enenevillä rosvojoukoilla oli siis helppo työ
tuon pivontäyden porvarien kanssa. Nyt täytyi Amoksen, joka kumminkin
kunniallisena sotamiehenä oli lähtenyt kotoa, palata sinne takaisin
näitten roistojen vankina, täytyi aseetonna katsella, kuinka nämä
ilkiöt hävittivät ja ryöstivät ehkä hänen vanhempiensa ja Marthan
kodin, rääkkäsivät, kuoliaksi löivät asukkaita, sytyttivät kaupungin
tuleen, myydäksensä hänen itsen perästäpäin piinalliseen oikeuteen!
Sillaikaa oli joukon johtaja lähettänyt kulkuvahteja Weilburg'iin päin
tiedustelemaan, olivatko portit vartijoidut. Ne tulivat pian takaisin,
jotensakin hämmästyneinä ja kertoivat, etteivät olleet tunkeneet
kaupunkiportille asti, sillä jo Weilsmez'issä, hautausmaan alipuolla,
oli tie suljettu paaluituksilla ja laskuportilla. Sen ulkopuolla tosin
ei seisonut mitään vartijoita, mutta laskuportilla oli aivan äskettäin
naulattu muhkea julistus suurilla kirjaimilla, sisältäen, että
vorojoukkoja ja retkeilijöitä, jotka rohkenevat kuleksia ympäristössä
tahi lähetä kaupunkia, kohdellaan niinkuin ryövärejä, lyhyellä
prosessilla ja pitkällä köydellä.
Tämmöiset sanat olivat rosvoille jotain ihan uutta; he olivat päin
vastoin tottuneet siihen, että yksin väkirikkaammatkin kaupungit
lähettivät heitä vastaan nöyriä lähetyskuntia ostamaan itsiään vapaaksi
ryöstämisestä. Päämies lausui: "Eilen oli vaan muutamia huonoja
palkkasotamiehiä kaupungissa, sillä kreivi on poissa ja puoli
vähäisestä porvaristosta paennunna. Mutta kreivi on varmaankin saanut
vihiä meidän aikeistamme ja menneenä yönä lähettänyt kaupunkiin ne
kolmesataa miestä, jotka seisoivat Runkel'in luona. Muuten eivät
Weilburgilaiset suinkaan olisi olleet kyllä hävyttömät aivan nenämme
edessä ripustamaan tuollaista proklamationia portilleen".
Miehistö oli samaa mieltä kuin päällikkö, ja enempää käskyä odottamatta
lähti koko parvi liikkeelle, kääntyen oikealle metsään Braunfels'iin
päin. He tahtoivat rosvota, ei taistella, ja yhtä rohkeat kuin olivat
turvattomia vastaan, yhtä paljon pelkäsivät he aseellisia. Kun he
sentähden puolen tuntia marssittuansa näkivät pienen joukon sotamiehiä
Weilburg'ista tulevan vastaansa, hajosi koko vorojoukko hirveästi
pakoon pötkien, ja Amoksen onnistui nyt pujahtaa pois vartijainsa
kynsistä.
Hän riensi metsästä kaupunkia kohti. Mutta kummastukseksensa huomasi
hän nyt, että kumpikin puoli pakeni. Sillä samassa hetkessä, jolloin
rosvot olivat huomanneet sotamiehet ja lähteneet pakoon, näkivät myös
nämä heidät ja kääntyivät säikähtyneinä takaisin. Sotamiehet, noin
kolmekymmentä luvultaan, juoksivat kuin jänekset nilkkuvan Amoksen
edestä, ja näytti melkein, kuin jos hän yksinänsä olisi karkoittanut
heidät pakoon, ja kuitenkin oli hän taas pakosalla pakenevain rosvoin
edestä. Tosin huomasivat sotamiehet pian, että vaan yksi ainoa mies
heitä takaa ajoi; he asettuivat sentähden miehuullisesti sotarintaan,
tähtäsivät kolmekymmentä muskettiansa häntä vastaan, vaativat häntä
antautumaan ja tekivät hänet suurella melulla sotavangiksi, jos
nimittäin saattaa vangita sitä, joka vapaehtoisesti juoksee perässämme.
Turhaan vakuutti Amos itse olleensa ryövärien vankina ja päin vastoin
hakevansa heiltä suojellusta. Sotamiehet -- juuri nuo harvat huonot
palkkasoturit, josta rosvopäällikkö oli puhunut -- tarvitsivat vankia
itselleen, todistukseksi onnistuneesta uloshyökkäyksestä, ja jos joku
ihminen näytti rosvolta, niin oli se tuo ryysyinen, yksisilmäinen Amos.
Siis sitoivat he hänet kiinni ja ajoivat häntä kirouksilla ja
pyssynkolahuksilla kaupunkiin.
Turhaan huusi Amos olevansa porvarinpoika Weilburg'ista nimeltä Amos
Hafelborn ja kysyi eikö kukaan tunne vanhaa räätäliä Hafelborn'ia?
Yksikään ei tahtonut tietää tästä nimestä mitään. Se pelästytti Amosta
kovin. Nämä vieraat palkkasotamiehet olivat vasta muutamia kuukausia
olleet näillä seuduilla.
Sivumennen vakuutti kuitenkin yksi kuullensa, että yö ja vuosi sitte
eräs räätäli Hafelborn vaimoineen oli kuollut ruttoon. Ja kun
sotamiehet näkivät, kuinka syvästi tämä epäiltävä tieto koski heidän
vankiansa, kohtelivat he häntä vähän leppeämmin ja puhuttelivat häntä
muulla tavoin kuin jalanpoljennalla ja kolahuksilla.
Amos nimitti todistukseksensa useita porvareja, jotka häntä vielä kyllä
tunsivat ja hänestä takaukseen menisivät. Mutta joka kerta vastattiin,
että se jo oli kuollut tai tietämättömiin joutunut, ja sotamiehet eivät
tienneet siitä mitään. Sata kertaa paloi koulumestarin Marthan nimi
Amoksen huulilla, mutta hän ei saanut sitä kysymystä tehdyksi; hänestä
oli, kuin jos viivyttämällä pahinta vastausta voisi viivyttää
viimeistä, täydellistä kurjuuttansa. Niin vaikeni hän ja kaupunki, joka
yhä läheni, lepäsi hänen kyyneltyneitten silmiensä edessä niinkuin iso
hautausmaa.
Silloin tulivat he paaluituksen luo, jossa laskuportti julistuksineen
oli. Sotamiehet pysähtyivät, katselivat hymyillen kirjoitusta, ja yksi
huusi: "Ompa koulumestarin Marthalla kuitenkin ollut rohkeutta naulata
ylös kreivin julistus!"
Tämä huuto avasi vangin kielen. "Koulumestarin Martha siis elää vielä?"
kysyi hän vavisten.
"Tietysti! ja on sen lisäksi oikein pirumainen tyttö!"
Se oli kahdenkertainen lohdutus Amokselle, sillä pirumaisen tytön oli
mahdoton olla naitu. Mutta kysyessänsä, minkätähden antoivat Marthalle
juuri tämän liikanimen, vaikenivat miehet, juuri kuin olisivat
hävenneet. Yksi sotamiehistä kuiskasi kuitenkin Amoksen korvaan: "Nämä
arkamaiset konnat" (muuten oli hän itse juuri yhtä nopeasti juossut
tiehensä kuin muut) "pelkäävät rosvojen kostoa eivätkä tahtoneet
ripustaa portille kreivin proklamationia. Porvarit eivät myöskään
uskaltaneet sitä tehdä. Silloin sanoi Martha: jos ei kukaan mies
uskalla julkaista maaherransa julistusta, niin täytyy kai naisen se
tehdä, ja riensi portin eteen paperin kanssa. Mutta kumppanini
pelästyivät niin kovin tästä rohkeudesta, että pikeimmiten jättivät
kaupungin ja pakenivat Braunfels'iin päin".
Nyt selveni Amokselle koko tämän päivän sotatapaukset. Rosvojoukko oli
paennut proklamationin tähden; kun sitte molemmat pakenevat joukot
kohtasivat toinen toisensa, luuli kumpikin itsensä päälle hyökätyksi,
ja molemmat pötkivät toisiaan pakoon. Mutta Weilburg'issa ei ollut
kreiviä eikä parempaa sotaväkeä, vaan Martha oli julistuksen ylös
naulaamisella pelastanut kaupungin ja sitä paitse vapauttanut Amoksen
rosvojen käsistä. Hänen urhokkaasta työstä tunsi tämä Marthansa taas,
joka kerran niin rohkeasti oli astunut värvääjien keskeen
pelastaaksensa häntä, ja hän arveli, että mitä silloin hänelle jäi
onnistumatta, se oli hänelle tänään vihdoin onnistunut, Martha oli
hänen nyt kuitenkin, ja varmaankin ainaiseksi, temmannut pois tuon
raa'an sotaväen joukosta.
Kiitollisessa ilossa unhoitti Amos vanhempainsa kuolemankin; siitä
huolimatta oli hänen mielensä erinomaisen raskas, astuessansa
Weilburg'in kadulle, jossa häntä oli kohdannut niin monta surkeutta, ja
hänestä tuntui, kuin jos tänäpänä saisi vielä paljoa pahempaa kärsiä.
Porvarit eivät ensinkään tervehtineet sotamiehiä voittajina,
päinvastoin menivät he pois heidän tieltään puoleksi pelkäävällä
puoleksi ylenkatseellisella silmäyksellä. Sillä pelokkaimmat
palkkasotamiehet olivat tavallisesti myös ilkeimmät. Ainoastaan eräs
vanha liinakankuri kysyi heiltä pilkallisesti: "Mitenkähän pulskea
vanki tuo on, jonka tänään olette käsiinne saaneet?"
"Oh, hän on yksi teidän miehistä", vastasi vältvääpeli yhtäläisellä
pilkalla, "Weilburgilainen porvarinpoika! Tahdotteko hänestä takaukseen
mennä vai hirtämmekö hänet, kreivillisen julistuksen mukaan! Amos
Hafelborn'iksi kirjoittaa hän itsensä".
Liinakankuri katsoi vankia kasvoihin ja naurahti. "Vanhan Hafelborn'in
pahan pojan olen vuosia sitte tosin tuntenut, mutta tuo mies on yhtä
paljon kauniin Amoksen näköinen, kuin nokikolari myllärin".
"Jumalan kiitos!" ajatteli Amos, "ihmiset huomaavat, että oikein
perinpohjaisesti olen muuttunut".
"Jos muuten tahdotte tarkasti tietää", jatkoi liinakankuri, "onko tämä
todellinen Amos Hafelborn vai ei, niin viekää hänet vaan koulumestarin
Marthan luo, se oli minun tietääkseni tuon Amoksen kultanen ja on
teille tänä iltana antava yhtä hyvää selkoa sotasaaliistanne, kuin tänä
aamuna proklamationista".
Tämän sanoi liinakankuri vaan pilkalla; sillä hän arveli, että
sotamiehet, kuullessaan Marthan nimenkin, punastuisivat häpeästä aina
korviin asti. Mutta nämä olivat aikoja sitte unhoittaneet punastumisen,
luulivat puolestaan kostavansa Marthalle, jos veisivät hänelle kotia
maankuleksijan muinaisena lemmittynä, ja lähtivät siis torille päin,
jonka varrella Martha äitinsä kanssa asui, sillä hänenkin isänsä oli
pari vuotta takaisin kuollut.
Amos seurasi ääneti. Siitä hetkestä asti, kuin oli astunut kaupungin
sisäpuolelle, oli hänen kielensä ikäänkuin suuhun kiinni kasvannut.
Iltahämärässä istui Martha kamarissaan, kun sotamiehet tunkivat sisään.
Hän nousi ylös, osoittamatta vähintäkään pelkoa. Vältvääpeli lykkäsi
vangin esiin ja kysyi: "Tunnetko tämän miehen?" Hämmästyen tarkasteli
tyttö kauan tuota repaleista olentoa ja noita rouhittuja kasvoja, ja
piteli silmiään ikäänkuin tahtoisi selvemmin nähdä. Muoto oli hänelle
tuttu ja liikutti häntä syvästi, ja kuitenkaan hän ei tietänyt kenen se
oli. Silloin kysyi Amos hiljaa ja vavisten: "Martha! Etkö mua enää
tunne?"
Mutta tuskin oli tämä äänen kuullut, niin oli kuin valonsäde olisi
lentänyt hänen kasvojensa yli ja hän huudahti säikähtyneenä takaisin
astuen, sillä sydämen syvimmällä liikutuksella, johon korkein tuska ja
korkein ilo on yhdistettynä: "Amos! Amos! se on Amos Hafelborn!"
Ja vaikka raa'at sotamiehet kohta purskahtivat suureen nauruun, lankesi
hän vanki raukan kaulaan ja taisi itkusta ja kyynelistä tuskin tointua.
Silloin vaikenivat itse sotamiehetkin ja muutamat heistä hiipivät
hiljaa pois.
Amos ja Martha unhoittivat kokonaan, että vielä muitakin ihmisiä oli
läsnä, ja tekivät toisiltaan niin ylenmäärin kysymyksiä, ettei
molemminpuolisesta kertomisesta tahtonut mitään loppua tulla. Mutta
kuin Amos kertoi, kuinka hän oli joutunut rosvojen käsiin ja Marthan
ylös naulaaman proklamationin johdosta taas tullut vapaaksi, mutta sitä
vastoin pakenevilta Weilburg'in sotamiehiltä kiinni otetuksi, pötki
itse vältvääpelikin hiljaisesti ulos ovesta; sillä proklamationista ja
sen seurauksista ei hän mielellään tahtonut kuulla puhuttavan,
varsinkaan Marthan läsnä ollessa.
Oli tullut aivan pimeäksi tuvassa eikä kumpikaan olisi sitä huomannut,
jos ei äiti olisi tullut kynttilää tuoden, ja nyt vasta huomasi Amoskin
vielä olevansa sidottu, ja Martha avoi häneltä köydet. Niin istuivat
he kaikki kolme yhdessä, ja Amos kertoi, kuinka hän Hanau'issa
äkki-arvaamatta oli tullut ihan rutiin ruhjoituksi talonpoikain
hirveistä iskuista, ja kuinka hänen sitte tautivuoteella yhtäkkiä oli
tullut niin kovin ikävä Marthaa, ja kuinka hän suurimpain tuskain
vaivatessa oli tullut ymmärtämään, että Martha kaikista ihmisistä oli
osoittanut hänelle suurinta hyvyyttä, omaa etuansa katsomatta. Ja kuin
hän sitte muisteli ja ajatteli häntä, silloin oli hänestä kuin
kukoistaisi hänelle taas kadonnut nuoruus ja kauneus, kuin kukoistaisi
hänelle uudestaan viattomuuden kadonnut paratiisi Marthan uskollisessa
sielussa. Se vaan häntä ihmetytti, että Marthakin puolestansa oli
pysynyt niin lujana rakkaudessa häneen, olematta sitä koskaan
ilmottanut ja vastarakkautta saanut. Mutta Martha kertoi hänelle
melkein samoilla sanoilla, että kaikessa hirmuvuosien hädässä muisto
kovasta, kauniista, kevytmielisestä ja kuitenkin taas niin hyvästä
Amoksesta oli hänelle ollut niinkuin lohduttava takaisin-vajoominen
nuoruuden autuaisin aikoihin, ja että hän samanlaisessa ikävöivässä
rakkaudessa Amokseen oli uneksinut itsensä tuonne, jossa muistelee
viatonta nuoruutta aarteena, jota ei ikinä enää saavuta, mutta joka
kuitenkin pysyy katoomatonna.
Mutta siihen sanoi Amos suruisesti: "Meidän sisälliselle onnellemme
siis enää tuskin mitään on esteenä, sitä vastoin ulkonaiselle kaikki!
Minun kiroukseni oli, että olin liian kaunis, liian ylpeä kauneudesta,
ja että liiaksi paljon ajattelin ja puhuin kuinka kaunis olin. Jumalan
kiitos! nyt en enää ole kaunis. Vaan minä en myöskään enää ole
tarpeeksi kaunis sinulle, sillä sinä olet tullut kauniimmaksi, kuin
milloinkaan olisin voinut luulla; sielun täysi voima on kukistanut ja
kirkastanut kasvojesi kovaa muotoa. Tänään aamulla vielä luulin voivani
jakaa kanssasi ritarihovin; nyt olen kerjäläinen. Minulla ei ole mitään
virkaa, ei mitään omaisuutta ja Herra tietää, saanko koskaan enää
takaisin jäsenieni täyden voiman, ja niin täytyy rakkautemme jäädä
siksi, mitä se oli: unelma katoamattomasta eikä kuitenkaan koskaan enää
saavutettavasta aarteesta!"
Vastauksen sijasta rupesi Martha kertomaan Amokselle hänen vanhempainsa
viimeisistä päivistä. Ja hän jutteli nyt, että hän jo useat vuodet oli
ollut niinkuin oma lapsi heidän luonansa, sukulaistunut ajan vaikean
hädän kautta, jota hän koetti yksinänsä jätetylle pariskunnalle
lievittää. Hän oli katsonut velvollisuudekseen lahjoittaa kumminkin
vanhemmille sen rakkauden, jota hän ei voinut pojalle antaa. Heidän
viimeisessäkin taudissaan oli hän hoitanut vanhuksia, ja kuoleva äiti
oli antanut hänelle lopun tavarastansa, jotta Martha säilyttäisi sen
kadonneelle pojalle. "Summa", päätti hän, "on tosin pienempi kuin
vanhempiesi entisinä hyvinä päivinä, mutta kun jo koko maailma on
tullut köyhemmäksi, niin on se vielä kyllä suuri, jotta sillä voit
isäsi taloon ostaa puutarhan ja pellon ja kunnioitettuna porvarina elää
käsiesi työstä".
"Sinä saatat minut tänään häpeälle kaikin puolin", vastasi Amos.
"Aamulla luulin minä vielä voivani antaa sinulle ritarihovin, ja
illalla lahjoitat sinä kerjäläiselle hänen äitinsä perinnön. Mutta jos
en jakamatta olisi tahtonut nauttia edes ritarihovia, niin otan vielä
vähemmin perintöä sinun kädestä, jos et sinä ja'a sitä kanssani ja sen
lisäksi anna minulle tätä uskollista kättä".
Niin päättyi illan hiljaisessa rauhassa onnellisesti tämän päivän ja
koko myrskyisen vuoden kaikki kovat kohtalot. Ja molemmista
rakastavista tuntui, kuin olisi heille tässä rauhassa lupaus annettu,
että he tämän kauhistavan nykyisyyden yli myöskin vielä tulivat
näkemään koko isänmaan ikävöittyä rauhaa, niinkuin he sen uskoivat
ennustetuksi Amoksen kastetekstissä: "Sillä minä käännän minun kansani
Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit ja niissä
asuvat; istuttavat viinapuita ja niistä viinaa juovat; tekevät
puutarhoja ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän
maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa,
jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas".
Melkein samaan aikaan kuin Amos ja Martha viettivät häitään, tuli
Dillenburg'ista tieto kenraali Ramsay'n kuolemasta ja huhu lisäsi
siihen: ylpeä kaunis skottilainen oli harmista kuollut nälkään. Amos
tuli syvästi liikutetuksi tästä niin runsaslahjaisen ihmisen surkeasta
lopusta ja tunnusti, että kauniin mies armeijassa, räätälinpoikana
syntynyt, viimeiseksi kuitenkin voi nousta vielä suurempaan onneen,
kuin kauniin kavalierinä syntynyt mies. Ja erittäin oli hän iloinen,
ettei Ramsay nyt enää tarvinnut timantteja, sillä nämät rasittivat
vielä vähäisen hänen omaatuntoansa.
Hän ei voinutkaan myöhemmin vastustaa viettelystä eräänä yönä vaimonsa
seurassa mennä noitalävelle ja siellä yrittää isolla verkolla virrasta
pyytää noita kahta ritarihovia. Mutta he eivät vetäneet muuta kuin
hietaa, soraa ja lautasellisen särkiä rannalle. "Lähtekäämme taas
hiljaa kotia", sanoi vihdoin Amos, "ja keittäkäämme kalat huomenna
päivälliseksi. Särki on tosin halpa kala, mutta jos kaksi nuorta
aviohenkilöä sitä yhdessä syö, jotka ovat toisilleen kylläksi kauniit
ja kylläksi kyllin raakkaat sekä pitävät tarpeellista vaaria monista
ruodoista, niin maistuu se toki paremmalta, kuin lihavin lohi
kreivinnan tai prinsessan pöydässä -- Jumala olkoon äidilleni
armollinen!"
Ja kun he näitten sanain jälkeen, kuutamon kirkkaassa valossa,
katsoivat toinen toisensa silmiin, silloin ajattelivat molemmat
itsekseen, että sydämmen hyvyys, joka loistaa esiin kasvojenuurteesta,
tekee toki kaikkein kauniimmat niinkuin rumatkin kasvot täydellisesti
kauniiksi, ja yksikään maalari ei voisi tätä kaikkein kauneinta
kauneutta kuvailla, vaikkapa hän ymmärtäisikin kirkkoenkelejä maalata.
Mutta kumpikaan ei sanonut sitä tällä kertaa toisilleen.