kahdenkertaisesti pitkät tuskan ja kärsimättömyyden kautta, silloin oli
usein hänen ainoa lohdutuksensa ajatella syntymäkaupunkiansa, usein
päiväkaudet Weilburg'issa kuljeskella ja tervehtää kaikkia vanhoja
ystäviänsä. Ainoastaan harvoin oli hän sotaretkillään saanut tietoja
vanhemmiltansa ja viimeisinä aikoina ei enään ensinkään; sillä mitään
kirjevaihtoa ei ollut ajattelemistakaan, suulliset tiedot, joita edes
takaisin marssivat sotajoukot toivat, olivat ainoat. Rauhallinen
yhdistys oli näinä ankaran hädän ja väkivaltaisuuden päivinä melkein
tykkänään tauonnut.
Nyt sepitsi itselleen Amos lisäksi mitä noissa niukoissa,
usein ristiriitaisissa tiedoissa oli vaillinaista ja eleli
mielenkuvituksessaan innokkaimmalla mieltymyksellä taas isänhuoneessa.
Silloin oli hänestä melkein kummallista, että eräs uusi ja kuitenkin
vanha olento alituisesti ja vastaanseisomatta tunkeutui esiin:
koulumestarin Marthan kuva. Usein hän nuhteli itseään siitä ja sanoi:
"Näyttää siltä kun kävisin vanhempien luona tavatakseni Marthaa
kotona". Ja vaikka hänen aikanaan Martha vaan harvoin oli tullut
räätäliväen luokse ja tunnetuista syistä ei edes kernaasti siellä ollut
nähty, oli hänestä kuitenkin nyt niin kuin jos tyttären aina täytyisi
olla hänen vanhempiensa luona, hän ei itse tietänyt minkätähden.
Sitte jatkoi hän hereillään uneksien: "Marthan kuva seisoo aivan
selvästi edessäni, niinkuin hän eli ja oli; vanhempien muoto on minulle
himmeämpi. Mikä siihen on syynä? Voi, kenties ovat kaikki kolme jo
aikoja sitte kuolleet, koko talo hävitetty, ja kaupunki suurena
hautausmaana, rauniona! ja nuo vanhat tuttavani viittaavat ja huutavat
minulle vaan sen vuoksi niin ystävällisesti, että he todellakin
seisoivat aivan lähellä, tässä vuoteeni vieressä, kuolleitten haamut!
Sanotaan että semmoisia ikävöiviä kuvia kierättämällä saattaa usein
vainaja oman kuolinsanomansa kaukaiselle ystävälle, jos ei löydy mitään
elävää sanansaattajaa".
Mutta pian karkoitti hän taas nämä surulliset ajatukset mielestään ja
kysyi itseltään, miltä Martha nyt näyttänee? Ensimmäisessä nuoruuden
kukoistuksessa ei hän ollut; hän oli yhtaikainen hänen kanssa ja kävi
siis yhdeksättäkolmatta vuotta. Marthan kasvot olivat kuitenkin hänen
mielestään muuttuneet paljoa kauniimmiksi. Löytyyhän semmoisia tyttöjä
ja nuorukaisia, joissa vasta ruumin täysivoimaisena ollessa kauneuskin
kehkeytyy. Tosin olivat hänen silmänsä vielä yhä edelleen vähän
pienenmäiset, suu olisi saattanut olla hienompi ja nenä kauniimpi.
Mutta hänen pulskeaan vartaloonsa sopivat nuo voimakkaat kasvot,
ja se ihmeellinen sulous, joka loisti hänen silmistään ja puhui
hänen suustaan, todistaen lempeää, hyvää sielua, kirkasti kaikki
vaillinaisuudet muodossa. Maalatulta nukelta sitä vastoin näytti
hänestä tämän kuvan rinnalla räntmestarin sievä Dorothea; alussa oli
hän vielä monta kertaa ajatellut häntä rakkauden suuttumuksella, nyt
karkoitti hän hänen muistonsa ylenkatseen täydellä vihalla. "Kuinka
sokea olin, kun niin peräti väärin Marthan tunsin", pitkitti hän
silloin. "Löytyy maisemia, joita ensiksi on kerran täytynyt nähdä
etäältä, voidaksensa sitte likeltäkin tuntea niitten suotuisaa
suloutta. Eikö löydy semmoisia ihmisiäkin?"
Ja niin muutti hän itselleen mielenkuvituksessaan tämän etäisyyden yhä
lähemmäksi ja eli uudestaan vielä kerran nuoruutensa ajat ainoan
nuoruuden ystävänsä rinnalla, johon nyt hänkin oli uskollisimmalla
ystävyydellä mieltynyt. Vielä kerran otti hän hänen kädestään vastaan
kaikki nuo lohduttavaiset voileivät, mutta hän kiitti aivan toisin kuin
ennen. Hän antoi Marthan vielä kerran aika lailla läksyttää itseään, ja
häntä kovin pahoitti, että vaan perästäpäin hiljaisuudessa taisi
kiittää häntä voimatta seurata hänen uskollista neuvoansa. Ja kun
kohtaus värvääjien kanssa taas juohtui hänen mieleensä, silloin olisi
hän tahtonut langeta tytön eteen niinkuin pyhimyksen eteen polvilleen
ja hänen rinnallaan käydä kotia. Niin katkera kuin tämä myöhäinen
katumus hänelle olikin, niin lohdutti se häntä kuitenkin, ja hänestä
tuntui ettei se kuitenkaan vielä tulisi aivan myöhään, se kova tauti,
jossa hän ensikerran elämässänsä oikein ja levollisesti oppi luomaan
silmäyksen itseensä, oli silloin sopiva rangaistus, mutta semmoinen
Jumalan rangaistus, jossa hänen armonsa ja hyvyytensä meille syvimmin
ilmestyy.
Häntä elähytti kuitenkin taas pian uusi elämäninto, silloin piti hän
sen ihan varmana, että vielä kerran olisi näkevä Marthan. Mutta jos
tämä sillaikaa olisi mennyt naimisiin? Turhamainen kysymys. Rakkaudesta
ja avioliitosta eihän hän ollenkaan tahtonut puhua hänen kanssaan, vaan
ainoastansa hyvästä vanhasta ystävyydestä. Ja kuitenkin olisi se häntä
kovin suututtanut, jos hän olisi joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut
sitä ajatella. Mutta Weilburgilaisille tahtoi hän vielä näyttää, että
hänestä kuitenkin oli tullut jotain kelvollista, vänrikki muka ja ehkä
enemmänkin, ja tahtoi kouluystävänsä kanssa kävellä pitkin katuja, ja
hän arveli, että pulskea Martha ja hän, se olisi toki pari, jota
saattaisi katsoa -- tietysti vaan ystäväpari.
Hänen tätä itselleen juuri kuvitellessaan astui sotavälskäri uneksijan
vuoteelle. Amos oli käskenyt hänen tuoda pienen peilin muassaan, kun
tulevan kerran ottaisi kääreen pois päästä, sillä hän tahtoisi
kuitenkin mielellään tietää, miltä itse nyt näytti. Käärettä
avattaissa, oli Amos vielä komeasti kävelevinään Marthan rinnalla;
silloin asetti lääkäri peilin hänen eteensä.
Taivas! mikä näky! Nuo pitkät kauniit hiukset olivat paljaaksi leikatut
muutamain kirveeniskuin tähden, joita kova Nassau-Weilburgilainen
pääkallo onnellisesti oli vastustanut; mutta pahimmat iskut olivat
kasvoissa. Vasen silmä oli juossut ulos, siitä meni mitä rumin haava
punaisena ja sinisenä nenän yli koko oikean posken poikki aina korvaan
asti, ja välskäri oli parsinut tuon sormensyvyisen haavan kiinni yhtä
ruokottomasti kuin kerjäläinen vanhat housunsa. Amos, joka tietysti
itse paraiten tiesi, mitä iskuja hän oli saanut, oli kuvaillut
itselleen kasvonsa oikein rumiksi, mutta todellisuus voitti hirveällä
tavalla hänen rohkeimmankin luulokuvansa!
Kauan ja tarkasti katsoi hän peiliin. Hän tahtoi hymyillä, mutta tämä
pieni jänneliikunto viilteli häntä niinkuin puukko haavan läpi.
Vaivalla pidätetyllä hymyllä ja syvällä huokauksella huusi hän sen
jälkeen: "Jumalan kiitos! Nyt en enää ole kaunis!"
Silloin kuuli hän, niinkuin kaiun huokauksestansa, tukahutetun naurun
päänalustansa takana. Se oli Ramsay, joka oli siinä katsellut koko tätä
surkean komillista kohtausta. Hän astui esiin, ja pudisti ystävyydellä
sairaan kättä ja pyysi häntä lohduttamaan itseään kaunisten kasvojensa
hukkauksesta, joiden kautta hän oli pelastanut sotapäällikkönsä hengen.
Onni olisi tästä alkaen suotuisammin myhäilevä näille miehekkäille
arville kuin ennen sileille poskille, ja yhdellä silmällä tulisi hän
näkemään kunniarikkaampia päiviä kuin tähän asti kahdella. Sitte lupasi
hän hänelle alituista rajatonta suosiota, pikaisen palaamisen
palvelukseen ja runsaan kipurahan hyvässä kullassa, niin totta kuin
hänen nimensä oli Jaakko Ramsay.
Amos kuulteli tätä kaikkea jotensakin kylmällä mielellä; tällä hetkellä
olisi hänelle melkein ollut lohduttavampaa, jos Ramsay yhtä varmaan
olisi vakuuttanut hänelle, ettei koulumestarin Martha Weilburg'issa
vielä ole naitu.
Hafelborn raukan paraneminen kesti odottamattoman kauan, varsinkin
erään kolmannen suuren haavan tähden lonkassa, jota hänen ei tarvinnut
peilillä katsella. Jo oli helmikuu ja hän makasi vielä sairashuoneessa.
Silloin kuuli hän eräänä päivänä varhain aamulla hurjaa meteliä
kadulta, sitte aseitten kalsketta, pyssynlaukauksia, outoja sotahuutoja
ja merkkejä; yhä likemmäksi läheni taistelevain melske. Sitte kaikki
yhtäkkiä vaikeni. Eräs haavoitettu ruotsalainen riensi sairassaaliin ja
huusi: "Kaikki hukassa! -- aselepo rikottu; -- kaupunki äkillisellä
päällekarkauksella valloitettu; Ramsay kuolijaksi ammuttu!"
Haavoitetut, joita pian sen jälkeen keisarilliset sotamiehet toivat
lasarettiin, vahvistivat tiedon Hanau'in valloituksesta. Ramsay, joka
jo kuukausia sitten hieroi sopimusta Mainz'in vaaliruhtinaan kanssa
kaupungin antautumisesta, katsoi kaiken varovaisuuden tarpeettomaksi,
aselepo kun oli muotoperäisesti tehty, ja hänen sotilaansa olivat jo
kauan aikaa eläneet niinkuin syvimmässä rauhassa. Mutta kun
ruotsalaisten päällikkö ei laskenut ulos Hanau'in kreiviä, joka oli
tullut kaupunkiin, niin väittivät keisarilliset hänen omavaltaisesti
rikkoneen aselevon, karkasivat Nassau-Dillenburg'in kreivin ja evesti
von Metternich'in johdolla äkkiä melkein vartijattomaan varustukseen ja
voittivat tuon pienen ruotsalaisjoukon, joka Ramsay'n johtamana
urhoollisesti tappeli, lyhyen ottelun perästä. Johtaja joutui
taistelussa vihollisten keskeen ja ammuttiin siellä selkään. Voittajat
odottivat joka hetki mainion kenraalimajorin kuolemaa; siitä huolimatta
parantui pahasti haavoitettu päällikkö, jos pitkällistä, kurjaa
kivulloisuutta voi parantumiseksi sanoa. Vangiksi otettu linnaväki
pistettiin senaikaisen sotatavan mukaan kohta keisarillisiin
rykmentteihin.
Amos pelastui tästä kohtalosta ainoastaan haavainsa tähden. Kun
yksisilmäinen mies sauvain nojassa nilkuttaen taisi jättää leirin, sai
hän käskyn kahdeksanneljättä tunnin kuluessa lähteä kaupungista.
"Jumalan kiitos, etten enää ole kaunis", lausui kukistumaton Amos,
"muuten olisi minun vielä kerran, niinkuin kymmenen vuotta takaisin,
täytynyt vannoa uskollisuutta keisarille".
Ennenkuin hän kuitenkaan meni, kutsuttiin hän vangitun Ramsay'n luo.
Haavoitettua kenraalia kohtelivat voittajat kaikella kunnioituksella ja
he eivät kieltäneet hänen pyyntöänsä sanoa jäähyväiset henkensä
pelastajalle, niinkuin hän Amosta nimitti. Syvästi liikutettuna astui
nyt kaunis Amos kauniin Ramsay'n vuoteelle, joka tuskasta ja harmista
riutuen myöskin nyt enää oli varjokuva entisestä kauneudestaan. Mutta
kyyneleet tulivat molempien kovasti koeteltujen miesten silmiin, kun ei
Ramsay voinut tarjota mitään muuta kuin kiitoksen ja jäähyväisien
sydämellisiä sanoja pois lähtevälle Amokselle, ja tämä tuli tästä
kiitoksesta paljoa syvemmin liikutetuksi, kuin kaikesta siitä
suosiosta, jota mahtava mies hänelle äskettäin oli luvannut _hänen_
tautivuoteellaan. Vieressä seisovissa voittajissakin syntyi
sääliväisyyden tunne ja he lahjoittivat, enemmän osanotosta Ramsay'n
surkeaan kohtaloon kuin vänrikin köyhyyteen, tälle sangen runsaan
matkarahan.
Mutta ottaessaan vastaan kenraalinsa ja suosijansa viimeisen
kädenpuristuksen tunsi Amos, että Ramsay painoi hänen käteensä pienen
setelin. Varovaisesti salasi hän hämmästystänsä, ja kun vartijan
saattamana meni alas portaista, heitti hän salaisen silmäyksen tuskin
sormenpituiseen paperiliuskaan, pisti sen sitte huomaamatta suuhunsa ja
nielaisi sen alas, suuresti peloissaan että joku tempaisisi häneltä
pois sen sisällön. Vartija ei ollut mitään nähnyt.
Paperilipussa seisoi Ramsay'n sievällä käsialalla kirjoitettuna:
"Kauravakassa tallini ylisellä on vaate kalliilla kivillä, kumminkin
kahden ritarihovin arvoiset. Puoli on sinun omasi, jos pelastat kivet
minulle."
Vielä samana yönä hiipi Amos talliin; kenenkään huomaamatta tuli hän
yliselle, jossa vanha kauravakka seisoi. Hyvin tuntien paikan oli hänen
helppo pimeässä löytää vakka ja vaate, sekä tästä leikata pois kaikki
kivet. Vapisevin polvin tuli hän taas ulkoilmaan ja makuusijalleen.
Vaate oli ollut Saksanritarimestarin iso juhlapuku, saalis
Meizentheim'istä, jonka Ramsay oli pitänyt itsellensä ja kohta
Hanau'in päällekarkauksen jälkeen antanut kätkeä kauravakkaan. Tämän
historiallisen loistoteoksen viisi suurta jalokiveä laskettiin
kahdentoista tuhannen guldenin arvoisiksi, ja koska siihen aikaan yksi
morgeni hyvää peltomaata oli kuudesta guldenista, jopa välistä kuudesta
leipäkyrsästäkin kaupaksi, niin olisi Ramsay huoleti voinut kirjoittaa
että kalleukset olivat kahdentoista ritarihovin arvoiset.
Jo varhain aamulla käydä nilkutti Amos Hafelborn kalliit kivet taskussa
ulos porttiin päin, arasti silmäillen ympärillensä kuin varas.
Peloissaan ponnisti hän vielä heikkoja voimiansa niin paljon, että
hänen seuraavana päivänä täytyi jäädä sairaana lepäämään erääsen
kylään, jotenka hän siis sai lepoa ajatellaksensa, mihin oikeastaan oli
menevä. Sillä eilen oli hän vaan, niinkuin on tapa sanoa, käynyt
nenänsä perässä; nenä tosin osoitti niinkuin kompassi pohjaista ja
pohjaisessa oli Weilburg. Vaan nyt vastentahtoisesti levähtäessään
polttivat häntä kivet taskussa, hänellä ei ollut yöllä eikä päivällä
mitään rauhaa pelosta että ne keksittäisiin tai varastettaisiin, ja hän
päätti ennen kaikkia laittaa aarteen luotettavaan paikkaan taikka vielä
paremmin Ramsay'n käsiin. Hanau'issa oli näet jo hänen tiedoksi tullut,
että haavotettu kenraali ennen pitkää oli vietävä Dillenburg'iin
Hanau'in valloittajan Nassau-Dillenburg'in kreivin Lutvikki Henrikin
vuorilinnaan, joka ennen oli ollut Ruotsin puolella, vaan nyt seisoi
keisarin palveluksessa. Jokainen odotti, että Ramsay tulisi jäämään
sinne helppoon vankeuteen kunniasanaansa vastaan, ja Amos laski, ettei
hän varovasti vaeltaen hävitetyssä maassa suinkaan tulisi joutuisammin
sauvainsa nojassa Dillenburg'iin kuin kenraali kantotuolissa. Mutta hän
laski väärin, Sillä viikkokausia retosteli hän yhdestä kylästä toiseen
monenpäiväisillä tuskallisilla levähdyksillä, joita hänen täytyi suoda
runneltuneelle ruumiilleen; sotajoukkojen ristimarssit, joita hän
hädissänsä väisti, ajoivat häntä aina taas suoralta tieltä takaisin, ja
niin tuli huhtikuu eikä Amos vielä ollut Dillenburg'issa. Ryysyisissä
vaatteissa, jotka hänestä nyt näyttivät turvallisemmalta kuin
haarniska, kerjäili hän Taunus'essa, sillä hän ei uskaltanut ottaa
esiin lahjoitettuja kultakappaleita pelosta, että silloin myös
voitaisiin nuuskia esiin hänen timanttejansa. Tällä tavoin parani
kumminkin vähitellen hänen haavoitettu jalkansa parempaan käytäntöön.
Tähän aikaan kuuli hän mitä ristiriitaisimpia huhuja Ramsay'sta. Toiset
sanoivat hänen elävän Dillenburg'issa vapaana ja kunnioitettuna,
enemmän kreivin vieraana kuin vankina, toiset taas että häntä siellä
pidettiin kovassa vankeudessa. Molemmat olivat oikeassa, sillä
itsepäisyytensä kautta oli Ramsay antanut kreiville syytä muutamiksi
päiviksi osoittaa itseään ankarana vanginvartijana ystävällisen isännän
sijasta. Mutta Amos ajatteli: toisessa tapauksessa voi kenraali nyt
vaatia juvelinsa, toisessa tapauksessa tarvitsee hän niitä vaatimatta
välttämättömästi. Ja kun hänen kunniansa uskollisena sotamiehenä
hänestä oli näissä kivissä pantiksi pantu, päätti hän nyt heti paikalla
mennä Dillenburg'iin, maksakoon se vaikka hänen kaulansa.
Mutta Weilburg oli hänen tiellänsä sinne. Hän vannoi kuitenkin
itsekseen ennemmin käydä puolen päivämatkaa väärään kuin nähdä
syntymäkaupunkiansa ennenkuin oli Dillenburg'issa käynyt. "Hyttysen
tulee välttää liekkiä", sanoi hän itsekseen, "ja ken ensiksi kolkuttaa
rakkauden ja sitte kunnian luona ei ole mikään hyvä sotamies. Ensin
täytyy Dillenburg'issa tulla selville, voitanko ritarihovin vaiko
köyden. Jos minulla on ritarihovi, niin menen takaisin palatessani
Weilburg'iin ja kysyn Marthalta, tahtooko hän jakaa tavaran kanssani,
ja vanhemmiltani, tahtovatko he siellä rauhassa viettää vanhat
päivänsä". Paljaasta ystävyydestä ei hän enää ensinkään puhunut, ja
arveli että jos vaan ensiksi kolme pientä epäilystä on tyhjäksi tehty,
nimittäin jos Martha vielä elää, jos hän ei ole mennyt naimisiin jonkun
muun kanssa ja jos hän ylipäänsä huolisi hänestä, silloin ei muka olisi
vähintäkään estettä pikaisille häille. Mutta tietäen ei enää olevansa
kaunis luotti hän näistä kolmesta epäilyksestä huolimatta onneensa.
Rohkeana lähti hän nyt kulkemaan tietä Dillenburg'iin, vaikka se vilisi
partiojoukkoja, sotarosvoja ja roskaväkeä. Eräässä kyläkapakassa juuri
aamiaista syödessään, istui hänen viereensä eräs aseisin puettu mies,
joka oli puoleksi sotamiehen puoleksi maankuleksijan näköinen. Mies
tuli Dill'istä, ja Amos koetti sentähden hyvin varovasti kääntää
puhetta niin, että vieras itsestänsä rupesi kenraali Ramsay'sta
puhumaan. Kenraali olisi pian pulaan joutuva, arveli tämä; keisari
ahdisti Dillenburg'in kreiviä tekemään asiasta pikaisen lopun, jo oli
yksi Ramsay'n sihteereistä ja muita hänen uskotuitansa vangittu ja
keisarin käskystä kiristyspenkille laskettu. Tahdottiin saada
tunnustuksia Ramsay'n salaisesta kirjevaihdosta Hanau'issa,
asiakirjoista, jotka todistaisivat häntä vastaan, niinkuin myös
kaikenlaisista kalleuksista, joita tuo älykäs skottilainen oli
ymmärtänyt salata.
Amos pelästyi kovin ja päätti olla kahdenkertaisesti varovainen.
"Muuten", jatkoi vieras, "eivät he kuitenkaan voi Ramsay'lle tehdä
mitään, sillä hän on noituri. Kun hän eräänä iltana yksin käveli
Hanau'in porttien edustalla, karkasivat talonpojat hänen päällensä ja
tahtoivat hänet kuolijaksi lyödä, mutta samassa silmänräpäyksessä teki
Ramsay itsensä näkymättömäksi ja lykkäsi toisen miehen talonpoikain
kirvesten alle, ja kun he olivat kaataneet tämän ja luulivat
kauniin skottilaisen nyt kuolijaana maassa makaavan, oli se vaan
variksenpeljätys ilkeällä marakatinnaamalla!"
Tämä hänen oman itsensä mythillinen kirkastus oli liiaksi paljo Amos
paralle. "Jospa se olisikin ollut variksenpeljätys", huusi hän
kiukustuneena, "niin oli se kuitenkin vähintään yhtä kaunis kuin Ramsay
eikä mikään ilkeä marakatinnaama!"
"Vai niin? Tiedättekö sen tarkoin?" kysyi vieras.
"Totta mar ma sen tiedän, sillä olenhan minäkin ollut siinä läsnä!
-- -- se on talonpoikain puolella, jotka antoivat iskuja".
"Oh veikkoni", vastasi pilkallisesti toinen ja katsoi häntä terävästi
raadeltuihin kasvoihin, "jos te olitte siinä, silloin näytätte kuin
olisitte saaneet iskut, ettekä antanut".
Amos olisi tahtonut lyödä itselleen korvapuustin ja pelästys
varomattomasta sanastaan lensi hänen jäseniensä läpi. Olipa hän nyt
taas kauneuden kautta, jota hänellä ei enää ensinkään ollut, antanut
houkutella itseään tyhminpään itse-tunnustukseen! Viikkokausia oli hän
kaikkialla mitä taitavimmasti voinut salata tuttavuuttansa Ramsay'n
kanssa ja kuitenkin hankkinut itselleen tietoja kenraalista;
ainoastaan tuo "ilkein marakatinnaama" paljasti äkki-arvaamatta hänen
salaisuutensa. Kauneuden kirous kesti kauemmin kuin kauneus itse.
Hän katkaisi äkkiä kanssapuheen, lähti joutuisasti matkaansa ja astui
erästä syrjäpolkua pitkin Lahn'iin päin.
Vaan hän ei vielä ollut ehtinyt kauas, kuin jo näki joukon aseellisia
miehiä ajavan itseään takaa; hän yritti paeta, mutta hänen heikko
jalkansa esti sen, ja takaa-ajajat viittasivat uhaten pistooleilla ja
musketeilla. Ne olivat sotilaita erilaisista sotajoukon-osista, ystäviä
ja vihollisia sekaisin, jotka vaan omalla uhallaan kävivät ryöstösotaa,
ja vieras kyläkapakasta näkyi olevan tämän vorojoukon päämiehenä. Pian
olivat he saaneet Amoksen kiinni ja keskeensä. Aluksi pitkitti
päällikkö pisteleväisellä kohteliaisuudella keskeytettyä kanssapuhetta,
ja käski vihdoin aivan höylisti vastustelevaa Amosta tunnustamaan
olevansa Ramsay'n lahkolainen. Siitä ei hänelle muka heidän seurassaan
olisi vähintäkään haittaa, sillä heille oli keisari ja ruotsalainen
yhtä rakkaat, mutta molempia paljoa rakkaampi kuitenkin hyvä rahasumma.
Nyt oli korkeita hintoja luvattu Ramsay'n ympäri kuleksivista
uskotuista, joilla oli muassaan joko papereja tai kalleuksia Hanau'in
peruista, ja hän näytti aivan senkaltaiselta linnulta ja oli
ryysyistään ja arpisesta naamastaan huolimatta liiaksi hieno
tavalliseksi kerjäläiseksi. He eivät tahtoneet saattaa häntä keisarin
kiristyspenkille, mutta hyvät lunnaat täytyi hänen maksaa ja heti
paikalla.
"Yhä vieläkin on siis minun kiroukseni, että olen liian hieno", huokasi
Amos itsekseen ja vakuutti sitte kiven kovaan, että hänen suhteensa oli
erehdytty ja että hänen oli aivan mahdoton maksaa mitään lunastusrahaa.
Hänen vangitsijansa antoivat hänen vielä hyvästi vartijoittuna
rauhallisesti marssia keskessään pari tuntia. Mutta tultuansa metsän
kautta alas Lahn'ille, siihen missä virta noin tunnin matkaa
Weilburg'ista niin kutsutun "noitaläven" kohdalla soukkenee kahden
jyrkän kallioseinän välillä, pysähtyivät he. Oikealla rannalla ulottui
kallio aina veteen asti, ja suuria kivilohkareita löytyi vielä sen
edessä itse virrassakin. Kapea polku, vaan matalan veden aikana
käytävä, vei kallioseinän ohitse; oikealla ja vasemmalla oli jylhä
metsä. Noitaläpi oli mitä oivallisin paikka murhaan ja rosvoomiseen.
Tässä ilmoitti nyt päämies vangitulle Hafelborn'ille, että leikki oli
loppunut ja hänen seuransa alkoi käydä heille ikäväksi; hän antakoon
siis pois, mitä hänellä oli hallussaan, papereja tai rahaa tai mitä
hyvänsä. Ja yhtä aikaa tarttuivat useat rotevat miehet Amokseen,
tyhjentääksensä hänen taskunsa ja repiäksensä pois vaatteet hänen
päältään. Nähdessänsä, että kaikki salaaminen nyt enää oli mahdoton,
veti hän itse äkisti kulta- ja juvelikukkaronsa taskusta ja heitti sen
kauas virtailevaan veteen. Nyt eivät kumminkaan kivet voineet todistaa
häntä ja Ramsay'ta vastaan.
Rosvot, jotka tällä tavoin näkivät varman saaliin käsistään
luikahtavan, tahtoivat ensin heittää Amoksen hänen kukkaronsa perään,
mutta päämies esti sen ja sanoi: "Nyt tiedämme aivan varmaan, että tämä
poika on yksi Ramsay'n epäluulonalaisia ystäviä. Vartioitkaa häntä
tarkasti, jotta voimme antaa hänet keisarillisille ja hänen
vihollisiltansa saada sen hinnan, jota hän ei itse tahtonut maksaa;
kiristyspenkki on sitte pusertava ulos, mitä hän nyt Lahn'iin viskasi".
Kiukuissaan rääkkäsivät he Amosta vähän aikaa ja veivät hänet
sitte mukaansa Lahn'ia ylöspäin Weilburg'ia kohti. Päästyänsä
kuolonkauhistuksista ajatteli Amos itsekseen: "Tuolla vaipuu kaksi
ritarihovia ja vähän enemmänkin Lahn'in pyörteihin! Jos ei tuo kirottu
kauneudenylpeyteni olisi ilmaissut mua ja jos en yhä vielä olisi liian
hieno kerjäläiseksi, niin olisin jo tulevalla kuulla voinut viettää
häitäni koulumestarin Marthan kanssa toisessa noissa ritarihoveissa".
Muutaman kummun luona, noin puolen tunnin päässä Weilburg'ista,
pysähtyi joukko lepäämään. Sen päältä voi nähdä kaupungin, joka
muurineen ja tornineen kohosi eräällä vuoriselänteellä, melkein joka
taholta Lahn'in ympäröimänä. Syvästi murehtuneena katseli Amos tuota
kaunista, hänelle niin kotoista ja kuitenkin nyt taas eriskummaisen
oudonlaista kuvaa. Sillä kovin paljo näkyi kaupungin ympäristössä
olevan muuttunut siitä ajasta, kuin nuori vastavärvätty sotamies sen
oli jättänyt. Viimeisinä vuosina väkirynnäköllä valloitettu, ryöstetty,
poltolla hävitetty, ei se Weilburg, joka tänään oli hänen edessään,
tahtonut oikein soveltua yhteen sen kanssa, jota hän kymmenen vuotta
oli niin uskollisesti muistossaan säilyttänyt. Tuossa puuttui torni,
tässä oli aukkoja huoneriveissä, linna, silloin vielä uusi ja kaunis,
näytti nyt vanhalta ja hävinneeltä. -- "Suuri Jumala!" ajatteli Amos,
"jos lujat muurit noin horjuivat ja kaatuivat, mitenkä lie heikkojen
ihmisraukkain käynyt!" Ja häntä alkoi kovin huolestuttaa, että ne
rakkaat, joita hän nyt jo useita kuukausia niin hellästi ja innokkaasti
oli muistellut, olivat otetut pois, niinkuin tornit ja huoneet.