lumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset
olivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä
heitti, -- ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen
miehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen
matkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet
olivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan.
Uusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli
saatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.
Salaisia juonia.
Muutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi
haaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta
tullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat
hopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä
kohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.
Haahden kannella oli kaikki hiljaista oloa. Perämies ja muu väki istui
äänetönnä paikoillaan torkuksissa; ainoastaan etukannella keulan
partaalla seisoi kaksi miestä puhumassa vilkkaalla, vaikka alhaisella
äänellä. Toinen näistä, joka avaran kappansa alla kantoi ritarillisen
puvun ja puhuessansa innollisesti kouristeli miekkansa tuppea, on
meille vanha tuttava, Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Hänen
kumppaniansa emme ole ennen nähneet; mutta pitkä hiallinen kauhtanansa,
jonka päähine oli vedetty otsan yli, osoitti, että kauhtanan kantaja
oli hengellinen mies, joka päinensä päivinensä pyrki piiloon tämän
maailman metelistä ja turhista menoista. Kuitenkin hänen silmänsä,
jotka levottomina päässä paloivat, näyttivät todistavan toista, kuin
kirkollinen takki. Hänen avarat sieramensa ja ryppyyn vedetyt huulensa
puhuivat kopeutta ja vallan-himoa. Hän oli nähtävästi niitä miehiä,
jotka harniskan ja kypärin sijasta olivat pukeuneet pyhän kirkon
sota-asuun, koska toivoivat paremmin hengen miekalla hallitsevansa
maailmaa kuin maallisilla aseilla. Hänen nimensä oli Ragvald, kanonikus
eli kaniikki Turun tuomiokirkossa ja syntyänsä Ruotsalainen Ahvenan
saaristosta.
-- "Minä en epäilekkään, että tuumamme vihdoin menestyvät; mutta sen
saatte lukeakkin minun ansiokseni", -- lausui vähän pistävällä äänellä
pappi ritarille.
-- "Saattaa se niin olla, vaikk'ette sillä ansiolla vielä kauas lennä",
vastasi ritari närkästyneenä. "Sillä totta puhuen saapi se panna-kirous
olla hyvin tulinen, joka ei jähtyisi, ennenkuin Kyrönkankaan yli on
päässyt Pohjan nevoille. Mutta jos koko Pohjanmaa palaisikin helvetin
liekeissä, ettepä te kuitenkaan ole tulleet Turun hiippaa lähemmäksi,
ellen minä ole mies täyttämään lupaustani". -- --
-- "Se on totta", Ragvald heti virkkoi, "me tarvitsemme toisiamme. Minä
en muuta tahtonut kuin muistuttaa, millä väsymättömällä uutteruudella
olen tehtäväni tehnyt. Mutta jos luulette, että työni on helppo ollut,
niin kuulkaatte itse. Niinkuin tiedätte, lähdin viime vuonna tätä aikaa
Gotlantilaisessa laivassa matkalle. Mutta tuskin olin Visbyy'hyn
tullut, ennenkuin sana levisi noista hirmuteoista, jotka Tanskan
kuningas Eerikki oli Lundissa harjoitellut, ja jotka ovat kauhulla
täyttäneet koko kristikunnan. Pohjoisten valtakuntain pyhä 'primas' ja
arkkipispa, Johannes Grand, sekä hänen tuomioprovastinsa olivat
vangiksi otetut omassa hiippa-kaupungissaan ja Lund'in kirkon tavarat
ja kalliit kirjoitukset olivat ryöstetyt ja hajoitetut. Minä en
säikähtänyt tästä, vaan lähdin Lund'iin. Mutta siellä ei kukaan vielä
tiennyt, mihinkä arkkipispa oli vietykään. Teidän täytyy rohkeuttani
tunnustaa, koska nyt uskalsin lähteä häntä hakemaan keskellä kirottua
maata, jota Jumala pian on etsiskelevä tuon jumalattoman kuninkaan
rikosten tähden. Mutta minä tapasin hänen vihdoinkin. Söeporin linnassa
luoteisella Seelannilla se marttiira istui kovassa vankeudessa, mutta
hyvässä luottamuksessa Pyhän Romalaisen isän apuun. Hän oli kohta
taipuvainen pyyntööni, ja nyt on minulla muassa hänen vakainen
manaus-kirjeensä Maunu pispalle, joka käsketään estämään kaikkia
pakanallisia menoja ja tapoja Suomessa, eikä sallimaan mitään naimista,
joka rikkoisi kanonisen la'in, vaan säästämättä rankaisemaan niitä,
jotka semmoisiin synteihin ovat langenneet. Eikä siinä kyllä; kirje
nimen-omaan käskee pannaan laskea Pohjanmaan asukkaat, jotka semmoisia
syntiä harjoittavat ja suosittelevat".
Ritari katseli ihmetellen toveriaan.
-- "Se on hyvä, se on enemmän kuin olen voinut toivoa. Mutta luvallanne
sanottu, minä pelkään, että tuo pyhä marttiira, tuo arvoisa arkkipispa
ja primas on oikea hirtehinen".
-- "Jumala armahtakoon! mitä uskallatte sanoa"! katkaisi pappi.
-- "No, no", jatkoi Harald, "se on yleinen luulo hänestä Ruotsissa;
eikä tuo olekkaan paljas luulo. Onpa hän ollut niiden joukossa, jotka
murhasivat Eerikki Glipping'in, tän-edellisen kuninkaan Tanskanmaalla,
eikäpä suotta siis häntä kurittele murhatun poika, tämä nykyinen
kuningas. Mutta tämäpä olisi yhtä-kaikki, jos ei siitä vain syntyisi
esteitä tuumillemme. Tiedätte itse, että nuoren kuninkaamme nuori
sisar, Ingeborg, on kihlattu Tanskan kuninkaalle, ja samate Tanskan
prinsessa Marketa meidän kuninkaalle. Tämän aiotun sukulaisuuden tähden
ovat molemmat kuninkaalliset huoneet jo niinkuin yhtä perhekuntaa, ja
Ruotsin hovissa on viha arkkipispa Grand'ia vastaan melkein yhtä suuri
kuin Tanskassa. Minä siis kovasti epäilen, että hänen kirjeensä
kelpaavat mihinkään tässä valtakunnassa. Mutta jos saammekin Maunu
pispamme tottelemaan arkkipispan käskyjä ja lausumaan omassa nimessään
panna-kirouksen Pohjanmiesten yli, ei ole sillä paljo voitettu. Torkel
Knuutinpoika ei ole papiston ystävä, vaan pelkää ja varoo kirkon liikaa
valtaa, ja tuskinpa hän siis taipunee käyttämään kirkon miekkaa saati
tämmöisessä asiassa. Hän on itse rakennellut naimis-kauppoja, jotka
ovat vastoin kanonista lakia; sillä molemmat kuninkaat ovat
morsiamillensa sukua neljännessä polvessa".
-- "Minun ajatukseni", sanoi Ragvald, "on päinvastoin se, että hän
juuri tästä syystä mieluisemmin palvelee kirkkoa. Kuningas Birgerin
naimisiin on jo aikaa pyydetty ja saatu lupa Romasta. Mutta Ingeborgin
naiminen on vielä paavin vallassa, ja marski on liian viisas, että hän
tahtoisi tehdä asian vaikeaksi, niinkuin se epäilemättä tulisi, jos
sanoma leviäisi Romaan saakka, että Ruotsin valtakunnassa orpanukset
omin luvin naivat ja yhdessä elävät. -- Mutta mitenkä omat asianne
muuten ovat Ruotsissa luonnistuneet"?
-- "Minä en saata kehua enkä myös moittiakkaan", vastasi Harald;
"marski ei ollut taipuvainen kovuutta käyttämään Pohjanmiehiä
vastaan, eikä hän sitä juuri minään pitänyt, että olivat tappaneet
vanhan Kurjen. Kun ehdottelin, että tarvitsisi Ruotsalaisilla
uutis-asutuksilla tukea Ruotsin valta näillä Pohjanperillä, hän
vakuutti, että kaikki valtakunnan voima vaadittiin Karjalan puolelle ja
että Pohjan Pirkkalaisille piti sallittaman heidän oma valtansa; heistä
muka ei koskaan saattaisi vahinko tulla valtakunnalle. Kuitenkin hän
käski minun tehdä mitä taitaisin, mutta rauhallisesti ja sovinnolla.
Ja minäpä jo olen pannut asian alkuun, jotta ennen syksyä toivon
Ruotsin miehiä asuskelevan meren partaalla Kokemäenjoesta ylöspäin
pohjaseen". --
-- "Mutta muut toimenne"? kysäili Ragvald levottomasti.
-- "Niihin", vastasi Harald, äänensä alentaen, "niihin tarvitaan aikaa
ja kärsimystä. Se on totta, niitä on monta, jotka odottelevat marskin
kaatumista. Mutta niin kauan kuin hän pystyssä on ja kuningas
veljinensä ovat lapsia, täytyy jokaisen pysyä alallansa. Mutta annappas
kuninkaan ja herttuain tulla lailliseen ikään, silloin on aika käydä
toimiin. Nuori kuningas on yksinkertainen, mutta Eerikki herttua
vilkas, järkevä ja levoton. Usko minua, se poika ei tydy alamaisena
elämään. Pahasti vain, että nuorin veljes, Valdemar, jolle isä vainaja
on tämän Suomen määrännyt, näyttää kaikin puolin mitättömältä, jos ei
marski olisi pappeudelle mieltymätön, tulisi varmaankin tästä kalpeasta
lapsesta kuori-pappi taikka arkki-teini, niinkuin hänen setä
vainajansa, pispa Pentti Linköpingissä, oli ja Suomi saisi vieläkin
kerran kirkollisen herran herttuaksensa. -- -- Mutta eipä tiedä, miksi
tämäkin vielä miehistyy. Niinkuin sanoin, meidän täytyy malttaa
mieltämme".
Molemmat keskustelijat vaipuivat ajatuksiinsa. Avarat tuumat ja
tulevaisuuden hankkeet, joita vallan-himo ohjasi, tuimistelivat heidän
mielissänsä. Kummallakin oli erityinen tarkoitus-peränsä, mutta
keskinäisellä avulla toivoivat pikemmin siihen pääsevänsä. Jos Ragvald
kerran olisi Suomen pispa ja Harald tämän maan mahtavin maallinen mies,
olkoonpa millä virka-nimellä hyvänsä, niin heidän yhdistetty valtansa
ei olisi muka halpa pohjoisen maailman asioissa. Haraldin silmä jo
tarkasteli Vironmaata, jonka veron-saaliit nyt menivät Tanskan
kuninkaan veljelle, tuolle kavala-mieliselle Kristopherille. Kuitenkin
hänen ajatuksensa purjehtelivat mahdollisuutten aavalla merellä, jossa
lukemattomat sattumukset saattaisi ajaa hänen tuumansa haaksi-rikkoon,
ellei äly ja tarkka varovaisuus perää pitäisi. Sen hän tiesi, ja päätti
siis olla varoillansa.
Hänen kumppaninsa taas nosti puheen:
-- "Tiedättekö viimeiset uutiset Karjalan puolelta"?
Ritari nosti silmänsä, mutta ei puhunut mitään. Kaniikki jatkoi:
"Lyybekiläinen laiva palasi eilen Viipurin uuden linnan paikoilta. Sen
tuomat tiedot ovat luotettavat, jos mitkään. Taidatte jo entiseltä
tietää, että Nougorodilaiset, nyt vuosi sitten, tiistaina viidennellä
viikolla paastossa karkasivat uutta linnaa vastaan, mutta lyötiin
takaisin. Suvella lähtivät linnan soturit syvemmälle Karjalaan ja
valloittivat siellä Karjalaisilta linnoituksen, joka on suuren joen
suussa ja kutsuttiin Käkisalmeksi. Mutta Karjalan miehet ovat pyytäneet
Venäjästä apua vanhoilta ystäviltänsä Nougorod'issa, ja aikaisin tänä
keväänä ovat Nougorodilaiset tulleet. Sigge Lake, urhokas mies, on
ollut Ruotsalaisten päämies, mutta nälkä ja puute ovat sotineet
Venäläisten apuna. Käkisalmi on valloitettu, ja -- kaikki Ruotsalaiset
ovat kaatuneet".
-- "Ne uutiset", ritari puhkesi, "eivät kenenkään mieltä ilahuta, saati
minun. Karjala tarvitsee siis Ruotsin kaikki voimat. Marski ehkä tekee
uuden retken sinne puolen ja -- Pohjan asiat jäävät syrjälle". -- --
-- "En ole vielä", katkaisi Ragvald, "kaikkia maininnut. Sigge Lake'n
seurassa oli nuori Kurki. Hänkin siis on kaatunut. Ja kaikki Kurjen
suvun tilukset -- mihinkä ne joutuvat? Jos Kurjen ainoa tytär lankee
pannakirouksen alle, niin ainoa perillinen -- la'illinen tai laiton --
on Kurjen ukon aiottu vävy, se joka nykyäänkin jo nämä tilukset pitää
hoidossansa, -- Harald ritari, Hämeenlinnan haltia. Tämä Harald on
tällä perinnöllä noussut maan rikkahimmaksi mieheksi. Hänen onnensa
aurinko on ylenemässä. Kohtapa jo on hänessä miehenvastus itse Ruotsin
valtakunnan valtikkaille. -- Mutta yksi ehto on tässä asiassa tärkeä;
panna on julistettava Pohjanmiesten yli, ennenkuin sana leviää nuoren
Kurjen kaatumisesta. Muutoin vanhan Kurjen tytär sulhonensa tulee
oikeudella Laukossa hallitsemaan".
Haraldin silmät iskivät tulta. Nostetulla nyrkällä hän puhui äkisti ja
jyrkästi:
-- "Jos ei Maunu pispa suosiolla taivu pyyntöömme, niin tämä käsi häntä
neuvoo".
-- "Hiljaa, hiljaa!" muistutti pappi, "jos ette mieltänne malta, niin
pilaatte pian koko asian. Ette oikein tunne Maunu pispaa. Hän on
hyvän-sävyinen ja suopea, hän on helppo taivuttaa suosiolla; mutta jos
väkinäisyyttä hänelle osoitetaan, silloin hänen suomen-sukuinen
kiinteytensä herää, ja pelkoa se mies ei tunne laisinkaan, niin
hiljainen kuin hän muutoin onkin. Ja erittäisin on tämä asia hänelle
arka. Hänen koko huolensa ja rakkautensa on kääntynyt näiden
Suomalaisten puolelle. Niitä hän suosittelee, niitä hän hyväilee, eikä
siinä pidä suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä pyhän kirkon eduista.
Antoipa pari vuotta sitten Hämäläisillenkin anteeksi neljännen nahan
omista pispansaatavistansa, siitäpä ainoasta syystä että nämä
puoli-pakanat olivat jotain kärsineet Venäläisten hävityksestä. Hänen
alinomainen lauseensa on, että tämä kansa tarvitsee leppeydellä ja
hellyydellä johdattaa kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä
sovi vaatia täydellistä katholista vanhurskautta. Mutta erinomattain
hän pelkää ja kammoo Ruotsin-väen muuttamista tähän maahan; siitä hän
pelkää tämän kansan muka sortuvan. Hän on salaisesti Ruotsin vallan
vihollinen, mutta paavillisen istuimen läheisyydessä on hänellä
puollustajia, jotka ajavat hänen asiaansa. Hän on Romassa tehnyt
muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menetyksestä sen maan
asukkaita kohtaan, ja Liivin herrat eivät kiitä hänen tointansa, vaikka
hän ei vielä viittä vuotta ole Turun hiippaa kantanut. Jos hänelle
näyttäisimme oikeat tarkoituksemme, hän tuosta vain tulisi entistänsä
vaikeammaksi taivuttaa. Uskokaa minua, ritari Harald, minä ymmärrän
nämä seikat parahiten, ja lupaan teille kuin mies, että ajan asiat
perille".
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:
-- "Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä
palaa"?
-- "Tilukset", vastasi pappi, "ovat kerran hallussanne". Naurahtaen hän
lisäsi: "harvoin härkä linnasta palaa".
Näissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön
rannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut
rakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi
pysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan
kanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä
pispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina
nautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä
harjoituksissa.
Kuusisto.
Vähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan
rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla
varoillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s.
Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin
asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka
monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin
palvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista
honka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli
porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä,
mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat
vieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka
etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan,
jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni
rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin linnun
muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua, johon
pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä.
Porstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta
alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat
talletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli
asuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta
myöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla
varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä
isompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen
ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä
lyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli
ainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla
peitettiin.
Tämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei
virka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta
jälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman
kivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin
vähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan
perusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,
hengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja
sivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän
tavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle,
ikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja
antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta
tulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan
ihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle,
jättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.
Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan
asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri
nimisen koululaisen eli "Scholarin" seurassa. Pispa itse oli vanhahko
harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät
siniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen
risti oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja
hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli
melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat
jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen
nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät
olkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin
sedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle
elämän-toimeksi aiottu.
-- "Omatuntoni minua vaivaa", lausui pispa alakuloisesti, "kun olen
tähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli
Unikankareita valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,
ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi".
-- "Isä", arveli nuorukainen nöyrästi, "eikö Jumala ja kaikki Pyhät
tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?"
-- "Siitäpä tarkoituksesta", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, "olen
juuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle
Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen
turva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,
jota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin
vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla
esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut --
Jumalan minua armahtakoon -- asettaa tässä syrjäisessä paikassa
jokapäiväiset messut Lallin sielua varten". -- --
-- "Lallia varten sielun-messuja"? virkkoi säikähtyen nuorukainen;
"Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja"!
-- "Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki", vastasi leppeällä
vakavaisuudella vanhus. "Kaikki olemme synnillämme Kristuksen
surmanneet ristin hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin
ihminen: hän oli omaa vertasi, -- -- minun ja sinun sukua. -- -- Hänen
sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä
vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras
valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin
vielä eduksensa ymmärtäneet".
Pispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin,
missä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla.
Eivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä
viidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä
tulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä,
ritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa,
johon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.
-- "Se on oikein, arvoisa isä", lausui Ragvald tervehdykseksi, -- "se
on oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat; minä
olen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta
rääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti
Jumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina
kanssanne olkoon".
-- "Suustanne Jumalan korviin"! vastasi ystävällisesti pispa. "Mutta
Jumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea
suojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi
semmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grand'in. Kun kirkon omat miehet
vastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan,
silloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi,
missä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee".
-- "Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lund'in arkkipispa
on kuningas Glipping'in murhaajia", lausui kiivaasti kaniikki.
Mieltänsä malttaen hän lisäsi: "Jättäkäämme se siksensä, kutka ne
olivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas
Eerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat
Finnerup'in maja-ladossa, oli saanut 'Glipping' nimen siitä, että
hänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin
primas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle
kyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin
huolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa,
ja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten
kanssa". Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen
pispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:
-- "Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa
tutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella".
Kaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa
porstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä
käskystä toimittamaan vieraille "suun-avausta". Myös pidettiin huolta,
että haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja muutamat
heistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa
hyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka ennen
tapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen välillä
näytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet
ystävällisiin juttuihin keskenänsä.
-- "Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa
kauhtanansa alla", puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa oluen
ääressä. "Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni
silmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani
totteli, vaikka te'in ristinmerkit ja lu'in 'ave-marjat' ja muut
rukoukset, mitä muistin".
-- "Ohho!" sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen
katsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, "sepä nyt oli turha vaiva,
jollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole
mikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon
innosta".
-- "Olkoon mikä hyvänsä", vastasi Suurpää, "mutta lempo hänessä asuu ja
sen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä
täällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain
haistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin
puolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka
vannoa, ett'ei oikeita asioita käydä".
Näin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle
vaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma
olo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista
varten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli
jäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.