ja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa oli, että
Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi
vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin oli hänen nuoruudessansa
ollut Suomen miehillä tavallista, että kosija maksoi morsiamen
sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ellei nähnyt soveliaammaksi
ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltansa morsiamen
sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin
halveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko kauppa olisi rikkunut.
Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että myötäjäiset, olivat
morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle, ja että jälkimäisen
piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen huomenlahja
maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi ja lupasi
semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli
morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt
kaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä
taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten
viljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita
kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.
Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella
yötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta
vasten.
-- "Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan
pihalla hevosten toimissa.
-- "Ritari, eikä meikäläisiä!" vastasi toinen, "puhutpa toisia!
Luuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet".
-- "Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin
kulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen
yhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun
nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät -- --?"
-- "Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä karkaavan
päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yö-untamme.
Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien
kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit
uudestakastettuna oluella".
Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat
ja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.
Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka
pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan, kuin
ensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa
laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni;
tämä Laukko olkoon", oli tämä avara rotko ruvettu kellarina
käyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa
säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt
siihen ko'ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli nyt
luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas
avaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin
tietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara
kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin
lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän
koko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin
veron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot
astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle
muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten
häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, jotka
läjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja
sota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, -- kaikilla oli jotakin
juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen
kuluneen elämänsä kerrasta.
Soihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui
perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi
ruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs
vielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja
sekin verellä soaistu! -- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen
eteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se oli
hänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet
surma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto
antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.
-- "Olenko koskaan vaimoja pelännyt?" hän jupisteli, vihaisesti
kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka
yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi
hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli
selvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään
hän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa
ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta
luultavasti Totkikin yhtä läisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä
outo ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.
Tuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun
Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin
kiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu
kädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota
tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven
ja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.
Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa
häntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa
nuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren
luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän
kyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi
yltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin
hävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei
päässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt
muka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten,
hyökkäsi silmättömästi portaita alas. -- Ainoa isku olisi epäilemättä
lopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen olisi
paennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin. Ikäänkuin
kaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi rautaisella
kädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä yhä
syvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin
tasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun
Kurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa
ajoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi
viisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän
käytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän siis
astui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen
askeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt'-ympäri, ja vielä
kuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina,
kuinka
"Kurjen ukko rauta-kenkä
Astuupi kivistä vuorta,
Kivi-vuorta vangottaapi".
[Ks: Suomen kans. arvoit.]
Mutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat
tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet
hämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita.
Pimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä
eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi
kuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja
lukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi
näitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo
syttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat
jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin
Laukon isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka
tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin
kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin
tytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? -- ja mihinkä pakoon?
-- Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä
palon loisteessa Laukon pihalla.
Mutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki,
kaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka
"vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille
rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi
syntymämailleen.
Lyylin matka.
Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
Muista, kun kirmasit ennenkin piennä
Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.
Sinnehän minäkin, iioa lyöden,
Kiidähdän talvista tannerta myöden;
Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,
Siipensä kohotti tienoille tähtein.
Tuolla on tulena taattoni talo,
Takaani loistaa sen ruskea palo;
Edestä viittaa Pohjasen tähti. -- -- --
Voi sitä, voi! joka isältä lähti,
Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,
Pakonsa öisehen pimeään peitti.
Isä, oi isäni! -- -- Isäkös lietkään?
Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?
Surmasit äitini lempeän, jalon,
Multahan minulta hautasit valon,
Heitit mun portaille emottomille,
Oloille viskasit armottomille.
Oisit jo antanut alttiiksi munkin
Kauppojes' väliksi, valtoihin kunkin. --
Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä:
Pohjolan neittä ei kaupalla viedä,
Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään;
Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.
Silläpä pakenen sulhoni suojaan,
Taivahan turvissa, luottaen Luojaan,
Lähden kuin lähdenkin omille teille,
Rakkahan syntymämaan alanteille.
Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
Muista kuin kirmailit ennenkin piennä
Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
Sinneppäs rientäös kirmailla nytkin.
Hämärä ja hämmennykset.
Nihkeä, tympistynyt ilma maan-alaisessa käytävässä pöyristytti Kurjen
ukon jäseniä, hänen astuessaan yhä eteenpäin Totki toverinsa jäljissä.
Pihka-köytinen soihtu hänen kädessänsä oli tuolloin tällöin
tukehtumaisillaan tässä paksussa, kosteassa kaasussa, ja itse vanhuksen
rinta kohosi raskailla hengen-vedoilla. Hän oli tuntikauden ravakkaasti
kulkenut, kun vihdoin pysähtyi miettimään erinomaista tilaansa. Soihtu
virisi kirkkaammaksi ja muutamat hellän-kirjavat sisiliskot, jotka
hämmästyivät tätä outoa valoa, pakenivat kiireesti vuoren rakoihin.
Käytävä oli yhä yhtäläinen kuin alustakin, milloin jokseenkin kaita,
ett'ei kaksi henkeä olisi hyvin mahtunut rinnatusten käymään milloin
taas ankeampi, tehden ikäänkuin pihoja ja avarampia tarhoja, jotka
nähtävästi lähettivät syrjäteitänsä tietämättömiin. Olisi ollut
mahdotonta Kurjen ukon osata näitten harha-teitten lävitse, ellei
tarkka tottunut silmänsä olisi tuolla täällä keksinyt Totkin jälkiä
pehmoisessa sammaleessa, joka paikottain peitti maan. Muutoin oli
havaittava, että ura oli tähän saakka ollut viettoinen ja vieläkin
näytti vajoovan yhä syvempään. Mihinkä tämä matka vihdoinkin veisi, oli
ajatus, joka pakoittamalla tunkeusi maan-alaisen kulkijan mieleen.
Tuonelan talo, missä Tuoni itse tylynä isäntänä hallitsi vainajien yli,
ja missä Manalatar, vanha vaimo, tarjosi vieraillensa sammakkaisen
oluen -- tämä kamala muinais-uskon kuva nousi hänen sielunsa silmille,
ja tuskin hän enää epäilikään, että matkansa sinne kulki. Hänen olisi
melkein tehnyt mielensä kääntyä palaamaan, mutta vanha jähmittynyt
yksipintaisuutensa esti hänen peräytymästä mistäkään aloittamastansa
yrityksestä, jos kohta tämä olisikin Tuonen tietä astuminen. Hän siis
uudestaan jatkoi kolkon matkansa, Totkin jälkiä seuraten. Aika kului,
hetki vieri. Yhä syvemmälle saattoi maan-alainen polku. Nääntymys jo
alkoi livahtaa vanhan miehen jäseniin. Silloin alkoi kuulua kosken
kohina. Kurki joudutti askeleensa, ja pian hän seisoi avaramman luolan
suussa, josta putoovan veden loiske ennätti hänen korviinsa. Himmeä
päivänvalo pääsi jostakin tietymättömästä, keksimättömästä aukosta
selittämään luolan perää, missä pieni vaahtoava puronen, pimeästä
rotkosta tullen, vilahti silmien ohitse ja taas katosi vuoren
sisuksiin. Puron ääressä seisoi Totki latkimassa vuoren raikasta vettä,
mutta lähti kohta taas vinkuen pakoon eteenpäin, kun isännän
julmistuneet silmät hänen saavuttivat. Kurki meni veden reunalle ja
seuraten Totkin esimerkkiä hän särpi vuoren nestettä kuumettuneen
verensä virvoitukseksi. Ilma oli tässä paikassa raittiimpi, soihtu
paloi kirkkaammin, ja vanhus istuutui levähtämään eräälle istuimen
tapaiselle kivelle, joka oli veden partaalla. Ajatuksensa kiertyivät
takaperin viime illan tapauksiin. Kuka oli kellarin oven salvannut? oli
arvoitus, jonka selitystä ei Kurki ollut mies löytämään. Hänen
mietteensä lensivät sinne tänne eikä asia tahtonut selitä. Kerran
ajatus vivahti Pohjanmaahan ja Pouttulaisiin, ja koura likisti lujemmin
miekan kahvaa. Mutta viimein hän päätyi ensimäiseen päätökseen, että
Harald miehinensä oli tehnyt tämän rikoksen vieraan-varaisuuden lakeja
vastaan. Se oli muka kyllä uskottavaa, että Hämeenlinnan isäntä ei
toivonut saavansa täyttä valtaa Pohjanmaitten yli, ennenkuin vanha
Pirkkalais-päällikkö oli tieltä tullut, ja että hän sen vuoksi oli
salaiseen kuolemaan teljennyt vanhuksen, jota hän ei uskaltanut
julkisesti tappaa. Mutta näyttihän tämäkin kummalliselta. Olihan juuri
se ollutkin Kurjen omaa tointa ja tarkoitusta, että Harald pääsisi
Lyylin miehenä perimään Pirkkalais-päällikön oikeuksia ja valtaa. Ja
voisiko hän Matti Kurjen avutta ollenkaan näille perille päästä? -- --
Vai oliko Ruotsin hallitus pitänyt Kurjen pilkkanansa? -- Hän pudisti
päätänsä epä-arvioissaan.
Silmänsä suihkaisivat kuohuvaa veden pintaa, jota soihdun valo
kummallisesti kirkasti. Tästä kääntyivät katsastamaan luolan seinuksia.
Äkisti ukko hämmästyneenä hyppäsi seisoalle. Vähän ylhäällä maasta oli
muutamassa kohden vuoteen tapainen kolo, josta kirkkaat valkoiset
hampaat loistivat vastaan. Kurki meni vakavilla askeleilla sinne ja
näki luu-rangon pitkällään. Suuret tukevat raajat sekä kiviset kirveet
ja muut aseet vieressä, -- kaikki todisti, että tämä vainaja oli ollut
sitä muinois-kansaa, joka tarinoissa nimitetään Hiiden kansaksi,
Jättiläisiksi ja Piruiksi. Kun ensimäiset kirkot Suomessa rakennettiin,
oli pyhien kellojen sointu vaivannut tämän vuori-väen korvia, ja
vihoissansa olivat viskanneet hirmuisen suuria kallionlohkareita
musertaaksensa uuden uskon komeat rakennukset. Mutta kun kaikki
semmoiset yritykset olivat turhaa, oli Pirun-väki tuskillansa paennut
syvimpiin vuorenloukkoihin, pyytäen kuollaksensa pois maailman uusista
menoista. -- Se tuntui Kurjen ukolle, ikäänkuin hänkin olisi jo saman
onnen oma kuin tuo vaipunut Jättiläinen. Hänen mieleen nousi ajatus,
eikö hänenkin olisi ollut parempi tehdä uudelle uskolle ja uudelle
vieraalle vallalle vastarintaa, kuin antauda sen sovintoon ja
palvelijaksi, milt'ei välikappaleeksi! -- Mutta jos hairahtunutkin
lienee, hänpä ei suinkaan mielinyt lannistua onnensa alaiseksi. Hän
tahtoi vielä ulos maailmaan, elämään, kostamaan.
Soihtunsa pitkä karsi ja kulunut runko muistutti hänelle, että oli
rientäminen. Kiireellä siis jätti Jättiläisen asumuksen hyvästi ja
seurasi taas Totkin jälkiä. Käytävä jo oli muuttunut tasaisemmaksi,
mutta kulki yhä alaspäin kunnes yht'äkkiä muuttui kivisiksi portaiksi,
joiden avarat asteet veivät yhtä-mittaa ylös korkealle. Soihdun liekki
jo alkoi lämmittää Kurjen rauta-kinnasta, eikä vielä näkynyt matkan
loppua. Vai joko vähäinen valon loiste vilahti? Ukko joudutti
askeleensa -- ja nytpä jo soihtunsa viimeinen pätkä kähisi sammuen
lumessa. Kurjen ukko oli ilmoihin päässyt.
Oli kirkas ja kaunis joulu-aamun puhde, ja Matti Kurki seisoi
Pirunvuoren kukkulalla, keskellä kapeata Kulovettä, jonka laineet
tuolla täällä mustina virtailivat jäisten, lumisten reunojen välissä.
Vähän matkan päässä, järven toisella puolella loisti Sastamalan kirkko
juhlakomeudessaan, ja Pyhän Maarian kello soi harvaan, mutta heleästi.
Vanhuksen sydäntä täristytti; silmänsä tapasivat paljaan miekan, joka
vielä kädessään heilui. Miksikä tämä näin tällä Jumalan-rauhan
hetkellä? -- Hän pisti sen takaisin tuppeensa, ja alkoi kävellä vuoren
rinnettä alas kirkkoa kohden. Totkin jäljet olivat jo hävinneet, eikä
Kurki tätä seikkaa enää huomannutkaan; hän ainoastaan seurasi sitä
valoa, mikä temppelin ikkunoista häntä vastaan loisti. Jota lähemmäksi
tuli, sitä vilkkaampi liike havaittiin joka haaralta. Himmeitä varjoja
nähtiin liikkuilevan valkoisen lumi-hangen yli ja solina kuului
hevosilta ja ihmisiltä. Se oli kirkkoväkeä, joka koko Ylisatakunnasta
tulvaili kirkon-menollensa Sastamalaan.
Tässä sumeassa väki-joukossa ei voinut Kurki ketään eroitella, vaan
kulki äänetönnä matkaansa eteenpäin. Hän tuli kirkon ovelle, missä
jokaisen jos mahtavimmankin oli velvollisuus riisua sotaiset aseet
yltänsä, ennenkuin astuisi Herran, sen Korkeimman, huoneesen. Niin
Kurkikin oli tehdä, kun läheltä kuului tuttava ääni ruotsiksi:
-- "No, Hintsa Suurpää, sinä joka tätä kirottua kieltä osaat, laitas,
että pääsemme johonkin selkoon".
-- "Kirous palatkoon päänne päälle", vastasi toinen ääni, joka ei
myöskään ollut vallan vieras; -- "se on minun äitini kieli, ja joka
sitä kiroo, pääsee minun miekkani terää maistamaan, olkoonpa hän vaikka
ritari Harald".
-- "No, no", kuului Harald'in sanat, "ei riitaa nyt. Nyt
kuulustelkaatte tältä kokoontuneelta kansalta, ovatko kirkkotiellään
missään tavanneet pakenijamme".
Puhujat lähenivät ovea. Kurjen ukko oli vetänyt miekan tupesta ja otti
askeleen Harald'ia vastaan. Ritari hämmästyi ja veti miekkansa hänkin.
-- "Missä on tyttäreni?" -- "Missä on morsiameni?" -- nämät kysymykset
lensivät vastatusten niinkuin kaksi miekan-lapetta.
Häly syntyi kansassa ja useat äänet huusivat: "Pois, miehet,
miekkoinenne; tässä on jumalan rauha". Samassa kirkon ovet avattiin,
latinainen kuori-virsi Kristuksen syntymisestä oli alkanut ja pappi
loistavassa kasukassa tuli ovesta ulos, huutaen korkealla äänellä.
"Kristus on syntynyt Betlehem'issä; tulkaatte lahjoja kantamaan äsken
syntyneelle Juutaan kuninkaalle, tulkaatte häntä kumartamaan, tulkaatte
tuomaan kultaa, suitsutusta ja mirhamia".
Kansa kumartui nöyryydessä; ainoastaan Matti Kurki ja Harald ritari
miehineen seisoivat jänkeinä toisiansa vastassa.
-- "Keitä te olette?" huusi innossaan pappi, heitä havaitessansa; --
"keitä te olette, jotka täällä miekkoja paljastatte taivaallisen
kuninkaan läsnä ollessa? Oletteko jumalattoman Herodeksen palvelijoita,
jotka tulette tappamaan poika-lapset Betlehem'issä? Pimeyden ruhtinas
on kahleisin sidottu ja hänen palvelijansa hukkukoot helvetissä".
-- "Minä olen ritari", lausui Harald juhlallisesti, mutta kopeastikin,
"miekkani on vihitty pyhän kirkon palvelukseen. Mutta tämä kurja on
petollisesti minulta morsiamen varastanut; tyttärensä, jonka hän ensin
lupasi minun viedä tänä pyhänä aamuna tälle pyhälle alttarille, on hän
viime yönä vienyt pakoon mukahansa ja tahtonut paloon hukuttaa
häävieraansa. Ritarin tavalla tahdon antaa asiani Jumalan tuomion alle
ja sen tähden, pyhä isä, olen miekkani paljastanut". Näin sanoen Harald
käänsi kalpansa kärjen maata kohden.
-- "Sinä rietas valehtelija"! huusi Kurki vihan vimmassa: "sinäpä juuri
olet tyttäreni varastanut, taloni polttanut ja ryöstänyt, vieläpä
minun itseni salvannut kellariluolaan, koska pelkäsit vanhan Kurjen
siiven-kyniä. Mutta näetkös, minä olen maan povesta sukeltanut
ylös sinulle kostajaksi, ja nyt olen riisuva sulta ritariutesi
vale-vaatteet. Etpä tainnut arvata, että kosto niin likeltä seuraisi
ilkeätä tekoa; sinä hämmästyit ja hädissäsi sepitit tämän kehnon
valeen, joka sopisi liehakoitsevan orjan tekemäksi".
-- "Tuomitkoon Jumala", sanoi pappi. "Hän puuduttaa valehtelijalta
voiman ja jäntevyyden; Hän vaivuttaa miekan ilkiön kädestä ja peittää
sen silmät pimeydellä".
Katsojat, jotka seisoivat ihmettelemässä näitä kummallisia tapauksia,
alkoivat ymmärtää, mitä oli tekeillä. "Se on Matti Kurki Laukon ukko,
ja toinen Ruotsin ritari Harald, Hämeenlinnan haltia", levisi humina
väki-joukossa. "Mistä on riita? -- Kurjen tyttärestä, Pohjan neidestä".
Väkeä yhä enemmin kokoontui ja asettui vahvaksi kehäksi riita-veljesten
ympäri, jotka valmistuivat käymään Jumalan-oikeutta miekalla. Se oli
la'in-käytöksen tapa, jonka kristin-usko ja pappeus oli mukaansa tuonut
ja sen perustuksena oli vahva luottamus, että Jumala itse tahtoisi
väkevällä kädellään saattaa ylpeilevän vääryyden häpeään. Kirkon ovet
olivat taas suljetut ja jumalanpalvelus hetkeksi pidätetty. Olihan
Jumalan-tuomio muka yhtä juhlallinen asia kuin kirkonmeno. -- Ensinnä
Harald korkealla äänellä sanoi nimensä ja asiansa, syyttäen Kurjen
ukkoa petollisuudesta ja itsellensä rukoellen taivaan kirousta, jos oli
valetta puhunut. Nyt Kurjen piti samaten asiansa sanoman.
-- -- "Minä olen Matti Kurki, Pohjan Pirkkalaisten päämies" -- -- --
Tätä edemmäksi ei ukko ennättänyt puhua, kun roteva ääni joukosta soi:
-- "Sen valehtelit, Matti Kurki; sinä et ole Pohjan Pirkkalaisten
päämies".
Kaikkien silmät kääntyivät puhujaa kohden. Se oli äsken tullut vieras,
oudossa puvussa, ja seurassansa näkyi olevan useita samannäköisiä.
Näädän-nahkaiset reunukset lakeissa ja turkeissa ilmoittivat mahtavia
miehiä olevan, ja koko heidän varustuksensa todisti, että olivat
matkalaisia. Mutta puhujan ko'okas varsi ja jalo katsanto osoitti
hänelle ensimäisen sijan heidän joukossansa. Helposti kansa hänelle
sijaa antoi, kun hän tukevilla askeleilla astui kirkon-ovelle saakka,
lausuen papille:
-- "Tämä mies jo valehtelee ensi sanoissa, ja tahdon estää häntä
kutsumasta Jumalaa kostajaksi. Hän on Matti Kurki, mutta Matti Kurki ei
ole enää Pirkkalaisseuran päämies. Minä, Viljakka Pouttu, olen Pohjan
Pirkkalaisten päämies, itse Lapinkävijäin valitsema ja Ruotsin
hallituksen vahvistama".
Näin sanoen hän otti povestansa nahkaisen kirjoituksen, josta killui
iso vahainen sinetti. Kirkonpalvelija näytti kynttilällä valkean ja
pappi levitettyänsä kirjoituksen alkoi lukea latinaksi: "Universis
praesentes literas inspecturis Tyrgillus Knuzs sun, marscalkus, salutem
in Domino sempiternam". -- -- Tästä hän rupesi suomeksi selittämään,
mitä kirjoitus tarkoitti. Torkel Knuutinpoika, Ruotsin marski, oli muka
palkinnoksi Pohjan Pirkkalaisten uskollisesta palveluksesta heidän
saattaessansa tuon siirteleväisen Lapin kansan Ruotsin kruunun
alamaiseksi, tahtonut heille vahvistaa ja myöntää heidän vaalinsa,
jolla päämieheksi oli otettu tuo rohkea mies "Viljakka de Pouttu".
Kuitenkin piti heidän kaikissa muissa asioissa, jotka eivät suorastaan
kuuluneet heidän Lapinkäyntiinsä, totteleman Hämeen hallitus-miehen,
ritari Harald'in, käskyjä.
Kirja pantiin kokoon ja annettiin takaisin Poutulle, joka virkkoi: