Produced by Tapio Riikonen
POHJAN-PILTTI
Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa
Kirj.
Yrjö-Koskinen
Werner Söderström, Porvoo, 1891.
POHJAN-PILTTI.
Jos otamme vanhat Klint'in merikartat katsellaksemme ja haemme sen
lehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme
pian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta
kohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: "Pohjanpiltti".
Olen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen
tämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi sanoa
sitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä kärkenä
ylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta. Vanhat
tietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa nuorella
iällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus, kun
syys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina
ikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin
kulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht'äkkiä törmänneet
tätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus
mahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä
Pohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella
loisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät
kaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät
kuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa
paikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo
oli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin
tapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja
haaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä:
"nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä". Mutta mistä sen suuttumus ja äreä
mieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet.
Saaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli
heille muukalainen.
Mutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon
aikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja
luodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat ja
koko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien
suurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja
kätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko
taittunut, sen voima ja viha särkynyt? --
* * * * *
Syyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella
Pietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja
muutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa
aluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin
hyvässä levossaan, sill'aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa.
Aluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään,
jotta helppo oli havaita, ett'ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu.
Tosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta
näitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska
jokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja
vuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa
säilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan
tarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa
nimen: "Pentti Pouttu", mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi,
jossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: "H. H. F.", ja tätä vastaan
nojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu.
Vahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki
seisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella
olevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän
nahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen
kinnas makasi miehen polvilla, joka par'aikaa perä-melaa hallitsi ja
veneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas
siintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin
aluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki
niinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta
lakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien
muitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten
siihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan
aatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja
mahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin isä
vainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja tässä
aatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni
aatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä
ollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä
tarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä.
Tämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät
päässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä
suku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.
-- "Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu", sanoi Pouttu, yhä luoden
terävät silmänsä perämieheen. "Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon
luota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä
pidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte
Pohjanmaan vapautta -- siihen teillä hyvät syyt on, -- mutta teiltä
puuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut,
me talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet".
-- "Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta", lisäsi Hannu
Hannunpoika, katsomatta toisen puoleen; "minä taidan vakuuttaa, Klaus
herralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.
Rautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennus
Hämäläisillä on".
-- "Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän
pestä", sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi:
"Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua
meille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköping'iin kutsuttu".
-- "Minä en luule", vastasi Fordeel, "että Hänen ruhtinaallisen armonsa
asiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja
minä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita.
Mutta katsokaatte vaan, ett'ette ennen aikoja mihinkään rupea".
-- "Vai Ruotsiin jäädä!" kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; "no, no,
kukin ihoansa arostaa".
-- "Pentti!" vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, "olen
jättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin
omaa ihoani".
Pentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.
-- "Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi".
Pouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. -- "Jos tätä
suuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa.
Olen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut".
"Olkaa vai!" vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht'äkkiä molemmat
säikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi
pilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat
kasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen
penikulmaa keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat
ja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin.
"Kääntää!" huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat
löyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt
etelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.
-- "Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna", arveli taas Hannu
Hannunpoika, kun kaikki oli suorassa. "Muutoin sen ei ole tapa
lähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan
loppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät
sen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen".
-- "Niin kyllä", vastasi Pouttu, -- "vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin
ystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme
pelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille
asian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan.
Mutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett'en minä muassa ole,
katsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti
onkaan?"
-- "Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne", arveli nimismies.
-- "Minä tiedän", sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän
alkoi jutella.
-- "Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat
yhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön
seurakunta. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä
rauhattomat ajat oli, jos nämätkin". -- --
-- "Vai rauhattomat!" keskeytti nimismies; "sitä ette sanoisi, jos
olisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka
hyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette,
olivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä
riimi-kronika lausuu:
Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,
Taitava mies ja varsin oikea.
Talonpojat, papit, ritarit ja herrat
Hänehen suostuivat kaiket kerrat.
Riemu ja tanssi ja ritari-painit
Hoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.
Viljaa ei puuttunut talonpojilta,
Pöydäss' oli kalaa ja lihaa joka ilta.
Eip' ollut hätää kellään koko maassa,
Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,
Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,
Sitä ei marski kärsinyt nähdä.
Sentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat
sanotte rauhattomiksi?"
-- "Sanon kun sanonkin", vastasi Pouttu; "minulla on toinen kronika
omassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille
vakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi
runon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse
meille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla
puvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin
linna ovat yht'-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko on
vanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta kymmenen
vuotta myöhemmin. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta on suuri ja
Kyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin oli kuin
valtakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot ja sydänmaat,
olivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat olivat kuin
ruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat
veron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät.
Silloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama Torkel
Knuutinpoika ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi
kääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään
tehtävän, -- eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos
sonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen
kiitos-puheen Klaus Fleming'istä". -- --
Näin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin
pilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat,
mutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen ajan
seikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen
kertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata
poikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa
vene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista
suuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.
Sille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon
säilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt,
kuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne
kokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle ja
lapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko'ota nuo
hajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani
niin mainion miehen alla.
Käräjät.
Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi
kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä
nykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset Lapinkävijät
Suupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä. Ne
olivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että
Peräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.],
jotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä
asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä, ja
kullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista, joitten
neuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset asiat
että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä
näädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki,
vaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin
eri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu
hienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten
varret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies,
joka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa
iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että
iho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää
ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,
koska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin
pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät
ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä
pystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja
oli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.
Vasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen
mies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat
jäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen
päänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten
istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti
hänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri. Tämä
joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä
viime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä,
sill'aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin
ensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.
Keskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo
pitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett'ei
koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä
otti puhuaksensa:
-- "Matti Kurki!" lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli,
kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, -- "Kurki! minä tahdon tässä
kaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet
poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet
lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa
sotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että
vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi
koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin
kannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä
meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme.
Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen
vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin, että
pitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä
päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen".
Se oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja
muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan
puhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka
levitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän
ei noussut eikä virkkanut mitään.
-- "Se on totta, minkä Pouttu puhuu", lausui toinen vanhimmista; "siitä
Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme
niinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun
vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos
annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän
vero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja
meidän-mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu".
"Pouttu päämieheksi", huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi
seisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon
meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.
Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.
Ikäänkuin itseksensä hän puhui:
-- "Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei ole
täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu te'imme
naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta.
Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria. Mutta ystävyys
on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi
veikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia veljiä saanut
Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. --
No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu
kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle herruuden
Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen
mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut,
niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki
lumituiskussa". -- Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän
jatkoi: "Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan
ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja
herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä
Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa
maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan
ostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä
taivaallisia eikä maallisia etujanne. No", hän lisäsi uhka-äänellä,
"minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne
kuluttanut!" -- Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin
sanoaksensa: "Niin maksakaatte, taikka!" --
Äänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta
uudestaan nousi.
-- "Jos tahdot meistä eron", sanoi hän, "niin kulutuksesi ja
vaivan-näkösi ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme
olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet
kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun
omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi
painaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt,
kun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton,
ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin
toisen, -- te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella.
Mitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne
entinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi?
Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit
entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä
enemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt,
niin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet
julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi
risti-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä
raatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne
häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. -- No, mekin tahdomme
sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin,
missä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin
jaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta
sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä".
Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli
hämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut.
Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli
Lapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.
Pohjan Neito.
Meidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli
Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä
hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa
aavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun
sai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi
häntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi.
Mutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus,
ja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli
laskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli
lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa
arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että
häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota
ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka joku
muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman
Kurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen
päämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen
yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän
tapauksen valtiollisia kohtia.
Mutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,
vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan
ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne,
he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä
käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä melkein
olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan
kuuluna, Pohjan kunniana.
Lyyli, lylyn lykyttäjä,
Kautokengän kuluttaja.
Hirven ahkion ajaja,
Pohjan neito pulskeainen,
Veikko viidan impilöille,
Suloisille, suike'ille,
Sisar Vellamon väelle,
Veen emännän tyttärille. --
Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja
kerskaus, "maan kuulu, veden valio"? -- Vanhat viisaat vastasivat,
vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin
tytär ainakin" -- --. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: "ei
suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" -- ja totta puhuen, eivät
vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut
Pohjanmaahan.
Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa,
ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti
Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon
alle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin
kiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy,
oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi
puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous
oli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne
muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko
mieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä hän
äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin
myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla
ja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa,
milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja
suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti
enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut hänen
neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan
vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi
suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli
enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui
kaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan
osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja
tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän
silmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä
lahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen
siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- "Pohjan neiti
käy", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja
Lappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka
näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse
Pohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.
Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa
vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja
mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.
Suurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo
muutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut
upean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja
morsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys
Pirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä tavoin
muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä saattoi:
pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi etevimmän
sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas asunto
määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat,
ritarilliset naimiset olivat tarjona.
Niinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli,
-- ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön
kuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen ukko
toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka sen
piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa Vesilahdella ja
tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman
kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä hauen pitäisi
milloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt elin-aikaansa
tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan aukeilla taikka
puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli. Koko Laukon
kartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi ajatella, siitä
ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi aiottu, ja kun
Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin tapa sanoa,
päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka sopisi muka
isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys
sisarellensa. "Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta,
milloin tyyntä", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat
muutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa
parastansa ymmärtävä.
Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei
ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen
muuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui
vanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta
tyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti
kadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa.
Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi
hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli,
vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä
noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan
oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi
pahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista oli
jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt
mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää
tehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä
pois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, -- lähteä
takaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa
vallanhimon tiellä.
Mutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan,
tietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi
hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos
olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi
tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä
epäilemättä ei olisi taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä neuvo
vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä
mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin
tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen
suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että
yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu viha
tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.
Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.
Vitjakka.
Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa. Tosin
Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,
mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että
Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa oli tyttö
näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina
ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kamoittanut se
ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla häntä kohdeltaisiin,
missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla.
Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä ajatus häntä
kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti kuitenkin
käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä sanomaan
viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujaimille.
Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen selässä. Matkansa
kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän muutamassa
uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki, sitä
enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke
haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti
Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.
-- "Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa
takaisin Pohjanmaahan. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?
Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta".
Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi
päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,
Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine
Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa
vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että
kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli
syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut
vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi. Mutta
kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen nimi
yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja tätä
nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:
"Pohjanpiltti", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys
maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille
asetettiin sen "piltin" kanssa, joka Betlehem'issä syntyi, se tosin
todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan
seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi
otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään
käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat
mielellänsä nimet: "Pohjanpiltti" ja "Pohjan neito" yhteen. Se oli niin
luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden
toivoja.
Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut
Lyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?
-- Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja -- tuttaville?
-- "Älä huoli kytkyttä laittaa?" sanoi vihdoin Vitjakka, -- "hirven
emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi
hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva
kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle".
Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen
jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli
tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja
lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:
-- "Te'et hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista
ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on
varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa".
-- "Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!" huusi Vitjakka riehahtaen.
"Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,
antaen isäsi lähteä? -- tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne
syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut? Etkös
olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten tyttöjen
tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on
pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!"
Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,
kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua
ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut
äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä
huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut
epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. Äiteä, _äiteä_ --
kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut
mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein
oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa. Ja
nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli päivänsä
lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi. Maailma oli
käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut
ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut, --
vieraantunut omasta isästänsä, -- murhaajasta.
Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä
kädellä pyhkeili? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen
kyynele-virtoihin?
Se oli Vitjakka Pouttu, "Pohjan-piltti". -- -- Sydämmen polttaviin
haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,
joka toi ruusut takaisin poskipäihin.
Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,
joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän
oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan
nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja
taipuvainen.
-- "Mitä mun pitää tekemän?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
-- "Jää minulle", vastasi Vitjakka; "tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa". -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän
tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- "Saammehan mennä
kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää
vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se
sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä
täällä pidä".
Se oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa
oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu
poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha
päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka
naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän
mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin
rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintö-oikeutensa nojassa.
Vanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen
herruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin
kädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka
unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä
silloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi
lukea omaksi syykseen.
-- "Kaitse tyystin tytärtäsi!" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; "jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä".
Sininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset
pois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas
hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.
Vuoden pisin yö.
Joulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla
juhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat
vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,
tuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman
karvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen
Pirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta, joka
oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla Englannin
veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja
villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui omiin
ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka
uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.
Lavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata
leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin
semmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat
Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.
-- "Mitäs te'et", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.
-- "Hää-ohjaksia sulholleni", vastasi tytär vakavasti.
-- "Se on oikein", jatkoi isä leppeämmin; "tänä ehtoona jo tulee Harald
ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa täällä
ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa
Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle
vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa
Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Harald'in
läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin
marskin omaa sukua" -- --
-- "Minä en tunne ritari Harald'ia, enkä tahdo häntä tuntea", lausui
neitto punastuen mieli-pahasta. "Olen sen jo usein Teille sanonut, olen
toisen oma, -- Pohjan-piltin".
Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät ja
salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton
maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.
-- "Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan
synkimpään nais-luostariin, -- taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua
varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää
riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti
Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä".
-- "Minä tiedän sen, enkä pelkää", vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen
sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,
että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut
hänen voimiansa.
Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa oli
tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva
mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä
ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen
seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin
toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä
seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi
tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut
meidän maan puhetta.
Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin
sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.
Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja
juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja
vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.
Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista oli
yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,
lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki
täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin
tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä
katselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella
ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa
havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä rekiä
oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki. Mutta
kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät,
pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista
teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa
taistelemista.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä
tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja
laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain
juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt
ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua
katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi
oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset
ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla
lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen
ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause
selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa
nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;
-- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut kuin
hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille
olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas palasivat
oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa vanhan
Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan
Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon
tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan
etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että
riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,
ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua, ja
Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä
jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.
Mutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä? --
Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja
luultavasti neidon hää-pukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritari-vitjat.
-- "Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!" lausui
Lappalainen jää-hyväisiksi, -- ja pian oli taas koko seura
paluu-matkalla.
Mutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon
olut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen
asiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan
Pohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli
tiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää
hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,
kun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten
joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.
-- "Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito", lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. -- "Se on oikein,
että olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on
vitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni". -- Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.
Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.
-- "Se on totta", hän lausui ylevästi, "vitjain omistaja ansaitsee
kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä
Teille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan". -- Näin sanoessaan
neito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain
juureen.
Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen
mieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,
lausuen:
-- "Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla".
Ritarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhla-salista.