Ylhäällä metsän katvehessa kiersi
savua tukkikämppäin seutuvilla,
»uoreine hirsinensä jotka hohti
äärellä torpan, mustan, ränstyneen.
Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä
raosta oven tunki pihkan tuoksu;
sisälle lattiasta kattoon saakka
ladottu oli nuorta kuusipuuta
ja niitä kuumennettiin pehmeäksi.
Ja sitten torpanakka nokinaama
ne ulos hankeen höyryisinä heitti.
Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta
jykevää, kuorittua paalupuuta;
jokaista kiersi ympyrässä mies
kuin sirkushevonen, vaan raskahammin.
Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon,
hän painoi latvapuolen paalun koloon
ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin
useaan kertaan paalun ympärille;
nykäisten kiinnitti hän tyvipään,
ja nyt se oli valmis tukkipuomiin.
Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti
sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.
Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin,
kun jokin juuttui, mutta muuten rehki
äkäisen äänetönnä joka mies.
Viinakset näet loppuun juotiin eilen
lauluin ja kortein, eikä tässä säässä
tuo matkain takaa uutta pirukaan.
Hongikko kohisi, ja kohta alkoi
pyryttää lunta läpi kämpänsauhun,
se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret,
ja laaksoon päin jos alas katseen loit,
sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.
»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii,
kortteja käydään pirttiin läiskimään
tytön ja eukon luo — hei, kellä on
pelata ryyppy onko sulia, Markus?» —
Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta
jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi:
»Jos keltään hitolta ei heru viinaa,
niin pannaan peliin, että hävinneen
on hankittava juomaa ennen iltaa.»
Se tuuma hyväksyttiin hälisten.
Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa,
ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan,
teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.»
Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään
tusinan verran poimi olallensa.
Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn,
leveä hattu reilun kallellansa,
ja hapset tuulen myötä heilahdellen.
Silmissä vilahteli lakkaamatta
lomitse puiden, joissa tuuli viuhui;
kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä
kuin rantakuohut ohi saappaanvartten.
Nyt valtatielle juuri harjanteella
hän joutui, jolta selkeällä säällä
sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään
nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran
erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot
vaipuivat umpimereen valkoiseen
ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois.
Kirottu tie, se johti alas tuonne
häpeän, muistojen ja tuskan kylään!
Hän seisoi hetken raskain aatoksin,
ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.
Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista
sukelsi esiin piste, joka kasvoi.
Ensinnä erotti hän hevonpään
ja sitten vähitellen reen ja reessä
lumisen miehen koiraturkit yllä.
Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi
keskellä tietä jäykkänä kuin louhi.
Seivästä piti vasen käsi, toinen
väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni.
Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin,
turkeista jotka esiin pilkistivät
kerällä kalpenevain kasvojen.
»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies,
»eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!»
Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn.
Vaan Markus painoi jälleen maahan sen,
ja reki seisoi hankeen naulittuna.
Pankari silloin suuttui tosissaan.
Hän uhkaavana kömpi ylös reestä,
pois heitti turkit sekä mörähdellen
hyökkäsi kimppuun rengin entisen.
He yhteen iskivät, nuo jättiläiset,
pidempi toinen, toinen leveämpi.
He karjuivat kuin ärsytetyt karhut,
ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan.
He lunta pöllytellen vierähtivät
maantieltä metsään, nietosten ja puiden
keskellä kamppaillen ja karjahdellen
yhä ja kieriskellen kallioilla.
Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten
on alla Pankari ja päällä renki,
painaen tämän rintaa polvellansa.
»Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan...!»
Hän veti puukon, nosti käsivarren,
vaan hämmästyen pidättikin iskun;
hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt.
»Rohkea olet saatanasti, mies,
et silmää räpäytä — säästän puukon!»
Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi
pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin
kolhittu, senkin karju, niinpä sitten
vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»
Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka
loukkaantuneelta näytti, joka ähki
ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi.
Hevosen sitten ojasta hän auttoi,
toi kiekkonsa ja turkit Pankarin
ja sovitti ne rekeen huolitellen.
Viimeksi isännän hän perään nosti
ja viereen istahti ja ohjiin tarttui.
»Naisesi luokse ajan sinut nyt...
Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»
Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi
pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä,
vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki,
ja metsät vilahteli usvain lailla.
Alaspäin aina, alas painui tie,
ja ohjat kireällä Markus hihkui
ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.
Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui,
ja lakeuden tasahanki alkoi.
Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa
ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut
ja portti kullattuine silmineen,
nyt ruosteessa — se oli varmaan auki...
Hän hiljensi, hän käänsi oikealle,
sivalsi orhia — ja sisään mentiin
aukosta muurin keskeen ristien,
kummulle lumiselle kunnes resla
komean rautaristin viereen juuttui.
»Naisesi luokse jätän sinut nyt...»
Hän nosti lautamiehen ylös reestä
ja pani hänet varovasti hankeen,
ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen
hän otti närekiekon, aukoi sen
ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä
kuin häpeällisesti kahleisiin.
»Rauhassa istu, senkin kesy karju,
ja varro, kunnes apu ehtii tulla
kylästä, toivon että viihdyt tässä...»
Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle,
ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui
ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.
* * *
Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui
valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja,
ankarat piiskanjäljet pakaroissa.
Havaittiin heti tapahtuneen jotain.
Väkeä lähti etsimään ja orhi
opasti heidät kirkkomaalle. Portin
keskellä seisoi tyhjä reki siellä,
sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta
keskeltä hautain vihdoin löydettiin.
Vaimonsa hautakummun päällä istui
Pankari ristiin kytkettynä kiinni,
lumettuneena koiraturkeissansa.
Murtunut oli pari kylkiluuta
ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.
Varoen kuljetettiin hänet kylään,
lääkäri kaupungista noudettiin.
Ja viikkokaudet kuumetta hän poti,
kevääksi vasta toipuin ennalleen.
Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää,
sai äitimuori siirtää kesään saakka. —
Ja vallesmanni tuli rautoinensa,
ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo.
Useat päivät metsää samoiltiin,
vaan intoa ei tainnut oikein olla,
näät vaikka raakaa työtä moitittiin,
niin rengin puoleen mieliala kääntyi.
Hän pahemminkin kostaa oisi voinut
tytön ja sian vuoksi, tuumi moni.
Ja rengin maine kasvoi edelleen.
Mieliä hämmästytti myöskin tieto,
Pankari että syytteeseen ei vaadi
renkiä teostansa. Ehkä mietti
hän niinkin, että varmempaa on juttu
kuitata tasan sekä päättää leikki,
tai ehkä jalomielisyyttä näytti
hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan.
Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään
istua saa hän, sanoi vallesmanni.
Ja viimein hänet vuorten metsiköistä
vangiksi saatiin villin nälkäisenä.
Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin
ja reki lähti kirkon ahtehelta,
hurrasi puoli kylää sillan luona.
Ja Vanhantalon vinninikkunasta
esille pisti jotain hohtavaista:
tuo vanha, uskollinen puinen rengas.
Ja ikkunassa huiski silkkihuivi,
vielä kun reki mutkan taakse peittyi.