Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt,
sen alla nukkui virta, järvi, pellot,
valveilla joskus ihmiset vain liikkui.
He kyhnöttivät tuvan lämpimissä
ja tungeksivat liki toisiansa
luo lieden, vaieten ja tuijotellen.
Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki
ne lumikatoin kirkon ympärille
kyyrylleen olisivat painautuneet
kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen,
etsien turvaa, yksin peljäten
talvisen lakeuden autiutta.
Ne palmikoivat yhteen sauhujansa
kuin vakuuttautuen ja julistaen:
on meitä monta, lämpöä myös paljon.
Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin
puhuri pohjan lietsoi kylää kohden
kuin huokauksin raskain manan mailta.
Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa,
kohottain siunaavasti kukkoansa
pilviä kohden, jotka pimittäen
ylitse lakeuden purjehtivat.
Raskaassa hämärässä illoin istui
uneliaina miehet, tuprutellen
haikuja takkaan, lasten, vaimojen
ja palkollisten hiljaa kuunnellessa,
erottikohan korva ulkoisalta
jotakin kummempaa kuin tuulen kohun.
Harvakseen putoilivat jäykät sanat
kuin jäästä vaikeasti sulaen.
Lausuttiin ehkä sana rengistäkin,
aamulla joka niiton päätyttyä
karkasi metsiin, jääden sille tielle.
Hän majailee nyt vuorten korpimailla
tuon tukkilaisten mustan joukon luona,
keväällä joka täällä jälleen reuhaa.
Kerranpa hänet näki Kalson ukko,
kun metsissänsä siellä liikuskeli.
Se oli ollut hurjaa joukkiota,
ja renki oletteko kuulleet — sanoi:
»Terveiset Pankarille sano, että
on renki hälle velkaa kiitokset
olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen
pakanan suulas päissään, tuumi ukko,
se oli päivänselvää niinkuin viina.
Hän juovan kuului heistä hurjimmin,
hän, joka ennen oli itse kunto,
niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi.
Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies
tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko,
— sepähän saadaan nähdä kevään tullen.
Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta
joesta vettä sakeampaa silloin.
Ken tänä vuonna tytöt pelastaa
ja turvaa vallesmannin kunnian,
kun itse pöpö vaihtanut on puolta.
Mahtaapa tästä nousta moinen melske,
ettei sen vertaa ole nähty ennen.
En silloin, totta vie, kun hän on täällä,
saappaissa vallesmannin mieli käydä.
Siasta maksun varmasti hän vaatii.»
Niin haastoi miehet iltain ankeudessa,
ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin;
haikuja tuleen puhalsivat miehet
juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan.
Ja rengin varjo kasvoi pimennossa,
osaksi peikkomaisen uhkaavana,
osaksi sankaruuden hohtehessa —
se painostaen seudun yllä viipyi
kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi
aikuisten mieliin, lasten unikuviin.
Pankariin hiukan kieroon katsottiin
jo, pahan alkuun, mutta enimmälti
taloista virran vastakkaisen puolen.
Niin joutui joulu viikon valaisten
ja loppiainen, jolloin ruudut kielii:
nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin.
Niin kaikui tervetullut kellonsoitto
kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen,
ylemmä joka yhä valaistui.
Heräsi eloon koko kylä taas;
karisti kaikki yltään talven horteen,
ja miehen luonto nousi toimintaan.
Taas katot erkanivat auringossa,
jokainen pirtti erillänsä seisoi,
omine sauhuineen ja torvilleen.
Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka
lumella, pakkasella, auringolla
mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme,
kun lapset vapauteen laskettiin.
Rannoille satapäinen pilttijoukko
pyrähti hyörimään kuin mettisparvi;
suin päin he kelkoillansa alas syöksi
äyräiltä kahta puolta, kohdaten
keskellä jäätä toisensa ja käyden
käsiksi hanakasti toisihinsa,
niin että lumipilvet tuprahteli.
Kulkuset kilisivät pakkasessa,
jalakset kaiken päivää natisivat,
pelloille suuntasivat lantareet,
vuorilta liukui alas tukkikuormat,
hevoset höyrysivät, miehet lauloi,
ja jokaisella tuima taskumatti
huurteisen turkin rintaa pullistutti.
Lakeus sarastuksen kirkkaudessa
levisi vielä niinkuin valkoarkki
kirjoittamaton, ensin punertuen
ja sitten valkoisena kimmeltäen.
Vain tuolla täällä joku lantakasa
kuin mustetahra, joku aidanseiväs
kuin huutomerkki nousi hangen alta.
Vaan kohta kylän keskipistehestä
säteittäin piirtyi hieno kirjoitus
laduista metsiin, suolle, järven jäälle.
Tuo kirjoitus se monet ilot kätki.
Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin
tuoreita vinkuroita metsän reunaan
risukkojen ja kaatopuiden sekaan.
Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin
salainen makuupaikka, kiertäin kehää,
vireessä hana, tarkkaan tähystellen,
näkyikö jossain pitkä korvapari
tai silmä pelokas — ja laukaus
pamahti, kaiun kauan kiiriessä
vuorilla, joilta viime ääni saapui,
kun saalis oli saatu kuopastansa.
Vaan suolla oli vielä kauniimpaa!
Reunoilla kimalteli joka oksa,
jäähileissänsä männyn rungot loisti
kuin tulenkulta alla pakkastaivaan.
Ja vielä pehmeällä hankisella
näkyivät riekon kirjaellut jäljet,
ja siivet nousi hohtain pensaikosta.
Ansoja viritettiin ovelasti
ja entisiä koettiin, kun niihin
langennut oli riista siellä täällä.
Ja juuri laskiessa auringon
ja kylmän puraistessa palailtiin
hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä,
kun kaikkialla hyinen pakkasilta
tervehdyslaukauksiansa ampui.
Ehkäpä syttyi tänään revontulet,
ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi
tulessa taivaanlaki leimahteli.
Vaan harvoin oli liian valoisata
lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.
* * *
Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara
synketen yhä valon karttuessa,
kalveten yhä joka aamuruskoon.
Hän oli jäykennyt ja kuihtunut
kesästä lähtein, jotta kävi sääli.
Tuvassa Vanhantalon ommeltiin,
häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä,
vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa.
Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen,
tuhansin talven värein jotka hohti.
_Hän_ tuonne kauas oli kadonnut,
ei hyvästiä heittänyt hän ollut.
Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki
tie ajatusten eestaas ilmain halki.
Ne purjehti kuin pilvet talviset,
valoisin toivein, synkän toivotonna,
ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta,
palaten jälleen, painuin niiden taakse.
Välistä kietoi usvat tummanraskaat
päivästä päivään metsät kaukaiset
kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään.
Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi.
Välistä syttyi siellä kumma hohde:
valoa yliluonnollista loistain
lepäsi metsät, laet lumivaipat,
henkien mailma, puhtaampi kuin mainen,
häipyen valkopilviin, siintoon taivaan.
Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna
hän horjui, täynnä valkeutta rinta.
Laella korkeimmalla silloin luuli
hän näkevänsä jonkun olennon
avoimin sylin laaksoon katsovan.
Ja käsivarsin ojennetuin Klaara
vuoria kohden kauan kurkotteli
kuin vastaukseksi, kunnes havahtui
hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.
»Sinervä vallan olet», sanoi maammo,
»kai suret tässä järjen itseltäsi
mokoman juoppolallin rengin tähden.
Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni,
ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —
* * *
Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat,
se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt,
kylässä vaikka tavat salli paljon.
Entistä jurompi ja suljetumpi
hän oli, jotain harkitsevan näytti,
aamusta iltaan kaikkialla raatoi,
kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti.
Talvisen valon vuoksi ehkä hohti
enemmän harmahtavaa ohimoilla,
kuin hänkin äkin oisi vanhentunut.
Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki,
saas nähdä, saako tyttö asuskella
takana virran vielä vihittynä?
Vaan kerran tuli kylään hauska laulu,
ei tietty mistä; sitä lauloi ensin
vain harvat, mutta kohta joka talo.
Aikansa renkuteltiin laulunpätkää
hölkässä tukkikuorman, luona kehdon
seudulla laajalti. Se kuului näin:
Emäsika on Pankarissa
kuin tynnöri mahdoton.
Ja renki virkkoi: sika tuo
sydänkäpyseni on.
Sioista, viinast' auta meitä, Herra.
Näät lemmittynsä luota
mies karkasi metsihin,
ja pääsiäiseksi lahdataan
sika paksu Pankarin.
Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.
Vuorilla murheissansa
nyt istuu renki tuo
ja hioo pitkää puukkoaan
ja viinaa, villi, juo.
Puukosta auta Pankaria, Herra.
Niin kertoo meille laulu,
opin minkä siitä saa?
Pankari ehkä sikoineen
hautaansa taivaltaa.
Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.
Profeetan runotaidon arveltiin
versovan jälleen parran kasvaessa.
Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli
laulannan lopettikin huhun vuoksi.
Ei ollut arkalasta lautamies,
hän joka toinen viikko hakkuumailleen
vuorille lähti, usein aivan yksin.
Niin joutui muuan aamu pilvinen.
Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida,
ja väleen yltyi pyry sankeaksi,
vapaaksi päivän tehden ajotöistä.
Vaan Pankari ei välittänyt säästä,
hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi
ja ajoi talvitietä ylös virtaa.
Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri
vaiheilla muurin harmaakivisen
ja nietoksia nosti hautuumaalle,
hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle
ja tietä eelleen kohden vuorimaita
Hän kohta joutui metsän reunaan,
sai tuulensuojan sekä kelpo kelin,
tie joskin alkoi vähitellen nousta.