Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin,
Nyt Suomen suureen oppisalihin!
Tääll' on jo sija suotu sinullenkin,
Vaikk' ennen vieras, outo olitkin,
On suotu sija yksin arvoin ollas
Kuin Muusain mainioiden muinaisten,
Ja istua sä täällä saat Shaskespearen
Ja Danten, Göthen runotarten luo.
Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään!
Sä tosin tottunut et seuroihin,
Joiss' askeleet on määrin mittailtavat,
Ja sanat, taitavasti tasoitut,
On kullanvaalla varoin punnittavat,
Ja puku höll' ei ole muiden mukainen.
Sä olet maalta, maalla kasvaellut,
Maankanteletta hiljaa soitellen:
Siell' ihaillut maailman ihanuutta
Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi
Taas hetken halaa Hämärikkää neittään,
Suut' antaa punastuin ja pakenee;
Tai hongikossa kankaan Kaiutarta
Huudellut, kiusannut ja kuunnellut;
Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut,
Kuun loistain, mesinukka-nurmilla;
Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa
Pimennoiss' ollut piiloisillakin;
Myös rannall' istunut ja ihmetellyt,
Kuin Sotkottaret kultakammoillaan
Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa,
On hivuksia taiten hiipoineet.
Tään verta on vaan oppia sinulla,
Tään verta vaan ja tämänkaltaista.
Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit
Nuo suuret virret Väinämöisestä
Ja Sammon synnynnän ja sortumisen;
Myös lauloit Lemminkäisen äidistä
Nuo lempeät ja liikuttavat laulut,
Ja kohtalot sä kerroit kauheat
Kalervon sankarpoian Kullervoisen:
Ja lauloitpa sä kanteleellasi
Tuon "isättömän pirtin pimeyden"
Ja "sulholtansa heitetyn" suruja
Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen
Ja "surujansa sukittelijan",
Ja monta muuta laulua murehen;
Sydämen särjetyn ja suruisen
Salaisimmatkin, syvimmätkin
Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.
Nää on sun suuret lauluansiosi;
Niit' oudoksua kyll' Apollo tais,
Ja Helikonin immet ehk' ei ensin
Säveltäs synkkää tainneet tajuta.
Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus,
Se ijäinen ja oikea, on yks',
Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen,
Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen
Sen sädestys käy eri karvoin silmään;
Ja Suomen virret voivat viehättää
Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel
Ei ole lyyra, torvi huilu ei.
Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi,
Ja käy vaan sisään, Suomen runotar!
Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura,
Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan
Sinua vielä talon tyttäreksi.
Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään!
Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat,
Ja ystäväsi nuoret, innokkaat,
Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla,
Ihaillen ottavat sun vastahan.
Franzénin runotar ja Runebergin,
Jotk' ennen tääll' on emännöinehet
Ja sua tänne kauan odotelleet,
Sun siirtyäkses heidän sijaansa,
Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa,
Vaikk' et sä lapsi heille olekaan;
Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla,
Yks' suru myhähtääpi suiltanne,
Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne,
Yks' lempi mieliänne lämmittää.
He ottavat sun lauluoppihinsa,
Sä heille istu jalkain juurehen,
Ja kuuntele ja ota oppiakses --
Sull' on viel' oppimista paljonkin!
Sun virtes vanhat eivät aina vastaa
Tään uuden aian tointa, toiveita;
Jo uusin kielin laajennella täytyy
Tuo kanteleesi viisikielinen,
Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna
Tään polven iloille ja suruille;
Sun Europalt' on oppi ottaminen,
Jos elämähän Europassa jäät;
Sen tapoihin sun taipuasi täytyy
Ja laulus, täällä alkamasikin,
Jos mieli mielet viehätellä,
Sun täällä soveltaa sen soittimiin.
Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret,
Franzénin, Runebergin runotar,
Ne voivat näitä sulle neuvoella,
Ne näitä neuvoa ja muutakin.
Sä kieles vaaraa ällös varaelko!
He eivät laulamasta kielelläs
Sun kiellä, vaikka itse vierahalla
Kielellä sua oppiin ohjaavat.
Vieraallako? Ei niinkään vierahalla!
Sit' on jo kauan täällä tunnettu,
Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;
Sit' olet oppimahan osaunut,
Ja onnekses sen saitkin opituksi,
Juur onnekses ja tueks', turvakses.
Kas surkeoita sukulaisiamme,
Kas Voguuleja ja Votjaakkeja
Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa,
Joidenka heimos Suomen kansa on:
He ovat omaa kieltään käyttää saaneet
Ja ominaisuuttansa muutakin:
Ei vieras ennen heille tungetellut
Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan;
Ja minkä saaliin näin he saavuttivat?
Juur ominainen heillä raakuuskin
On vallalla ja paksuks' pinttynynnä
Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois!
He pakanoina istuvat pimeinä,
Tai lunastuksen lempisanoma
On niin vaan käynyt heidän mielihinsä,
Kuin päivän valoa käy kirkasta
Hämärä haimi silmään sokealle.
Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen
He valon vaaroja kyll' eivät tunne,
Vaan eivät valon virvoitustakaan;
Ei taiteen lahjat lohduttele heitä,
Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä
He myrisevät mieletöintä, minkä
Suu sattumoilta saapi sanaksi.
Ja pian pilautuu ja mätäneepi
-- Ja on jo pilaunut ja mädännyt --
Se oma kielikin, kuin lammin vesi,
Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.
Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,
Jos onni ei ois toisin ohjaillut.
Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa
Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'
Jo käydä, mieli maata, maailmata
Sen teki kauempana katsomaan.
Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,
-- Saloja, sammalsoita samoten
Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen
Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,
Ei kirveen kolke koskaan kuulununna --
Siks' kunnes koitti hälle silmähän
Ja mielen ilahdutti, ihastutti
Germanian maailmasta valon koi.
Ja siitä päivin sinnepäin on silmät
Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen
Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,
Sen lämmintä ja loisto' isoten.
Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,
Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;
Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa
Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,
Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen
Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.
Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,
Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,
Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,
Varoja koonnuttain, ja kauppamies,
Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,
Nyt skandinavilaisten lakien
Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla
Jo Suomenlahta mielin purjehti.
Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa
Ja vaaroilla ja vetten vieremin
Puujumalallensa pakana lausi,
Kiviä kumartain ja kantoja,
Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,
Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!
Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,
Ja siitä syntyi taimi, taimesta
Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.
Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:
Vaan lajin kerran maassa omass' ollen
Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;
Kuin meidän virrat kyllin vettelevät
Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä
Saa kyllin lämmittää sen lehviä,
Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen
Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.
Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,
Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,
Suloisin Suomen sanoin painetahan
Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
Ja opinaika Suomen runottaren
Jo silloin täysi on ja ohitse,
Ja Suomen kieli silloin sujuvammin
Ja somemmin soi suusta laulajan,
Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:
_Täss' emäntän' on Suomen runotar._