Pyydetty pyytäjä.
Mikä lie minulle tullut,
Kumma kurjoa kohannut?
Kovan on ikävä eloni,
Toimehen tulo tukala;
En tunne omia maita,
En omoa itseäni,
Enkä mieleni menoa,
Arvelujeni ajoa.
Ilo on entinen eronnut,
Lepo luopunut minusta,
Syän on saanut sykkämähän,
Rintani rajuamahan,
Tulena povi palavi,
Veri vierren valkeana.
Mikä lie minulle tullut,
Kumma kurjoa kohannut?
Työn' unehtuvi usein,
Askareet alinomoa,
Kirves liiaksi lepäävi,
Hakko haihtuvi ajusta,
Välehen käsi väsyvi,
Sormet suoniset sujuvat.
Minne on väkeni mennyt,
Minne muinainen neroni,
Kunne toimi kulkenunna,
Kunne kuntoni kaonnut?
Kuin ennen saloa luihin,
Asettelin ansojani,
Pyysin pyyn, tapasin teiren,
Osasin oravan saaha.
Suotta nyt suorin sankojani,
Suotta rihmoja ripustan,
Ei puutu pätöistäkänä,
Käy ei kunkahan ko'oista;
Omanahan, onnenahan
Susi syöpi syötteheni;
Huviksehen, hyödyksehen
Jänö juoksi langoitseni.
Jo taisin poloinen poika,
Pyytäjä polonalainen,
Itse ansahan osata,
Itse tarttua toenkin,
Taisin pauloihin paneta,
Saaha sankojen sisähän!
Oli pantuna pahasti
Sinisilmät syötikseni,
Sangoiksipa suoritettu
Sylet surkean-suloiset,
Rakennettu rihmaiseksi
Kätöset kovan keveät;
Paulat ol' punomat Lemmen,
Sukkamielyen sukimat;
Pyytäjä on piika pieni,
Saaja suu sulasimainen,
Tytti taivon tuuittama,
Tähtien emittelemä;
Tuollap' on joen takana,
Kosken kuohuvan kylellä,
Ahon armahan ohessa,
Lehtovaaran liepehellä.
Etelälle.
Tuuli, joka kohti kuljet
Suloisata Savoa,
Joka jok' aholla muistat
Suudella sen kukkia!
Sinulle mä viestin viedä
Annan armahalleni,
Viestin viedä, toisen tuoda
Sieltä liekkuessasi.
Jos sen siellä, jossa ennen,
Lähtehellämme tapaat,
Niin hänelle hellimmästi
Suuta annella sä saat.
Kosken kunnahall' omani
Astuis askelin aroin,
Varo siinä vienoistani,
Varo kuin minä varoin!
Jos tuo lahta soutamassa
Oisi pursin pienoisin.
Souda häntä, tuuittele,
Kuin mie sousin, tuuitin.
Vaan astuisko vastahasi,
Niinkuin aina astui mun.
Sylit hälle suorittaasi
Vastahan pitäisi sun.
Vaan jos hänt' et kohtaella
Paikoilla tutuilla vois,
Jos jo turve tyynelläni
Peittehenä päällä ois;
Heitä kukka kunnahalle,
Hiljaa kuiskaa hautahan:
"Tulemass' on kultasikin
Jälestäsi Tuonelaan!"
Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.
(Osiksi mukaelma.)
Kesk'yöllä ypö-yksinän'
Kuin astun vahti' ees ja taas,
Niin muistelen mä mielellän'
Erottaessa rakkauttas.
Kuin meille lähdön hetki tul',
Kuin rumpu käski joutumaan,
Ja miehuus kaikki maahan sul'
Käydessä kättä antamaan;
Mu' itkusuin sä suutelit,
Puristit helläst' kättäni,
Ja sulkkunauhan solmisit
Rintaani lemmen muistoksi.
Siis luule en unohtanees
Lupauksiamme vieläkään,
Ja enpä usko mieltynees
Sun vielä toiseen ystävään.
Ja senpä tähden mieleni
On kuin keväinen lämpimyys,
Keveesti käy sydämeni,
Vaikk' ympärin' on yö ja syys.
Sä näillä aioin astelet
Tuvassas tyynin askelin,
Ja Herran puoleen huokailet
Edest' etäisen kullankin.
Vaan se jos mielees lennähtäis:
Mun miekan alle joutuvan',
Jos kyynel silmääs vierähtäis,
Äl' ole, lapsen', milläiskään!
Sodankin pauhu ääretöin
Kädess' on Kaikkivaltaisen,
Ja sotamiesi vilpitöin
On Luojallen otollinen.
Vaan viimeinkin jo kello lyö,
Ja täys' on vahtivuoroni:
Lepää levossa armas yö,
Ja muista mu' unissasi!
Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.
Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,
Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.
Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;
Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!
Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,
Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.
Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:
Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.
Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!