Elämä.
(Kreikasta.)
Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,
Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;
Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,
Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;
Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,
Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!
Epäilijä.
Minä etsin ja etsin jo kauvan --
Ilon polvuilta poiketen pois --
Sitä lähdettä, jostapa rauhan
Sydänparkani siemata vois.
Elon vimmahan heitimme hurjaan,
Olin maailman markkinamies;
Minä arvelin: mielehen' kurjaan
Tämä lohtua tuo kukaties.
Nepä, hekkuman hehku ja huiske,
Pian tuhkalta tuntuivat vaan,
Sulonaisenki suutelot, kuiske
Rupes' kohta jo inhoittamaan.
Ja ma istuimme viisasten luokse
Sekä juurehen tietojen-puun:
Muka tästä se neste nyt juoksee,
Joka jäähtää mun polttavan suun'!
Ja he ottivat omenan puustaan,
Ja mun syödäni antoivat sen.
Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',
Siten jäähdintä saanut ma en.
Jopa selvemmän vastauksen, luulin,
Toki taitehen hengeltä saan;
Mut vaan kantelon kaikua kuulin
Kysymykseeni polttelevaan.
Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,
Läpi etsien taivahan, maan,
Mitä vaivainen muuta ma voitin:
Epätoivon ja epäilyn vaan!
Kohtalon ivaus.
Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,
Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;
Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa
On Tuonen hääpuvussa arkussaan!
Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa
Kalliita kasvoja sen nähdä saa;
Ah, tummennut on, sammunut se silmä,
Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!
Täss' ompi murtua jo miehen mieli;
Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:
Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta
Nuorinta äitin arkun luokse tuo.
Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,
Ei tunne Tuonen tässä käynehen,
Ei Manalaan menoa, luulee äitin
Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!
Herättää tahtoo äitin, tapailevi
Sen kääriliinasia kädellään,
Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,
Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!
Koston päivä.
(Dies irae, dies illa.)
Koston päiv' on julma, suuri,
Silloin murtuu luonnon muuri,
Tietäjät näin lausuu juuri.
Silloin kaikki hämmästyvi,
Luodut kaikki peljästyvi,
Tuomari kuin lähestyvi.
Enkelit ne torvillansa
Kutsuu kuolleet haudoistansa
Saamaan palkan Luojaltansa.
Luonto, kuolo kauhistuvi,
Syntis-parka surkastuvi,
Tuomari kuin julmistuvi.
Luku silloin lasketahan,
Teot tarkoin tutkitahan,
Kaikki kyllin kostetahan.
Ja kuin päätös annetahan,
Pahat silloin rangaistahan,
Hurskahat ne armaitahan.
Kuinkas, kurjat, vastannemme,
Kuinka puoltamme pidämme,
Ken on puolusmiehenämme?
Herra suuri, voimallinen,
Ole mulle armollinen,
Tuomarini turvallinen!
Jesus armias, tuskallasi
Ostit mun ja vaivallasi,
Ota siis nyt kansanasi!
Verta tähteni hikosit,
Jumaluudestas erosit,
Kuoleman väen kirosit.
Vaikk' on kaikki kirjassasi,
Kuitenkin sä armostasi
Armahtele lapsiasi!
Sydäntäni synnin vaiva
Niinkuin Tuonen toukka kaivaa,
Parane ei tunnon haava.
Keksithän Marian huolen,
Muistit ryövärinkin puolen,
Muista muakin, kuin kuolen!
Ansiot' ei ole mulla,
Vaan on laupeutta Sulla,
Anna mun tyköösi tulla!
Äl' eroita karjastasi,
Laske lammaslaumanasi
Oikealla puolellasi!
Erotuit' ei vihas säästä
Ijankaiken itkemästä;
Mua lastes joukkoon päästä!
Sulle huokaan hartahasti,
Anon, että armiaasti
Suot mun kuolla autuaasti!
Murheen hedelmä.
(Mukaelma.)
Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin,
Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees;
Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee,
Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!
Rangaistuksen kovuus.
(Mukaelma.)
Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi,
Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!
Nosta silmäsi.
Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit,
Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit,
Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä
Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä:
Nosta silmäsi!
Koska tauti, taittanut sun vuotehelle,
Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle,
Elohon ei, eikä kuolemahan päästä,
Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää:
Nosta silmäsi!
Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää,
Talosi ja tavarasi sulta kettää,
Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi
Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi:
Nosta silmäsi!
Nosta silmäsi,
Ajatukses anna lentää liitäellä
Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain;
Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä
Oleminen täällä ainoa ja parhain,
Että rientos, riehus, riitas on vaan retki,
Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen,
Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki,
Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!
Marian murhe.
(Stabat mater dolorosa.)
Murehella haikealla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon poika naulitaan.
Sydän sykki surkeasti,
Kyyneleitä katkerasti
Silmä vuosi tulvanaan.
Voi sen tuskaa verratointa
Vaivattaissa viatointa
Ainokaista poikaansa!
Voipa määrää huokausten,
Kuin hän seisoi rinnatusten
Ristin kanssa rakkaansa!
Ken ei itkun pisaroita
Vuodattaisi katkeroita
Tätä huolta nähdessään!
Kuinpa äitin neidellisen
Poika hurskas, taivaallinen
Käytetähän kärsimään!
Jesust' äiti pilkattavan
Näki, ynnä kiusattavan
Synnin tähden maailman;
Kuuli hänen ristin alla
Riutuenkin siunaamalla
Kiusaajansa kostavan.
Voi sit' äitin kärsimystä!
Hänen kanssans' yhdistystä
Mun pitävi etsiä;
Palavalla sydämellä
Kyyneleillä kylvetellä
Herran ruumista pyhää.
Poveheni, äiti, paina
Haavat vuotamahan aina,
Joita vuosi poikasi,
Vuosi ruoskin suomittaissa
Sekä ristinnaulittaissa
Tähden suurten syntini!
Häntä tahdon katsastella,
Hartahasti huokaella
Päivieni päätteesen.
Kyyneltesi kumppaliksi
Ja surusi toveriksi
Jään mä ristin juurehen.
Mua ellys eroittako,
Luotasi pois luovuttako,
Pyhä, puhdas impyinen.
Veisata valitusvirttä
Tahdon, ja syleillä hirttä,
Joll' on poikas ainoinen.
Mua hänen haavoissansa
Hautele ja vaivallansa
Poies päästä synnistä,
Häntä kuulemaan kehoita,
Taivahan taloon osoita
Viimeisenä päivänä!
Ristinsä tukeni olkoon,
Kuolostansa mulle tulkoon
Turva vahva Tuonelaan,
Että Luoja armahtaisi,
Sielu kurja onnen saisi,
Käydessäni kuolemaan!
Kaste.
(Saksasta.)
Arapian erämaan rajalla
Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan
Entiseen erokas Eukaristo.
Kaikille hän lauha ol' ja tyyni,
Tutuille ja tuntemattomille,
Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt.
Ja sentähden nöyrä nuhteissansa,
Lempeäinen lohdutuksissansa:
Josta kansa häntä kuulemassa
Läheltä kävi usein, kenenkä
Mieltä murhe liioin ahdisteli.
Tulipa hänen tyköönsä kerran
Vaimo vastasyntynyttä lasta
Käsivarrellansa kantavainen;
Kalveat ol' kasvot kantajalla,
Kahta kalveamp' ol' kannettava.
"Isäni", hän itkusilmin lausui,
"Mistähän nyt löydän lohdutuksen?
Tämä lapsi kurja kuoli multa
Kastehen vedessä käyttämättä,
Eikä taida tulla tuomiolla
Ikuisen ilon perilliseksi".
Silloin lausui nuhdellen erokas:
"Minkätähden, vaimo, lapsen laskit
Kuolemaan pyhättä kastehetta,
Hätäkastehettakin, poloinen?"
Valittaen vaimoparka virkkoi:
"Erämaass', isäni, aukeassa,
Joss' ei vettä ollut kasteheksi,
Tuli mulle synnytyksen tunti.
Päivä poltti päätäni tulinen,
Hieta poltti jalkopohjiani,
Muut' ei mulla ollut kastetta kuin
Huokauksia ja kyyneleitä".
Tämä liikutti ukon sydäntä,
Ja hän arveli asian juonta,
Hetken mielessänsä mietiskellen,
Ja hänessä vahvistui va'aksi
Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt
Lauhasti ja lempeästi lausui:
"Vesi ei sitä tee itsestänsä,
Mutta sen tekevi Herran henki,
Joka veden kanss' on yhdistetty.
Ole vaimo vahvassa varassa,
Ett' on lapsesi lunastettuna!
Hietakankaan kuumalla kedolla
Herran henki on sen kastanunna
Huokauksillas ja itkullasi."
Kuolettaminen ja eläväksi-teko.
(Saksasta.)
"Kuolettaa tuon villihärjän voin ma
Yhden vaan sanan suhahtamalla
Sille korvahan." Näin lausui kerskuin
Taikur' Jambres tuomarin edessä;
"Todistukseksi se tuomarille
Olkoon oikeasta uskostani
Tätä väärää viettelystä vastaan!"
Sanoi näin, ja sarvista talutti
Härjän, sinne tänne töytäilevän,
Tuomarin etehen. Hiljallehen
Sille sitte korvahan suhahti;
Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.
Kristittypä, jota taikur' tahtoi
Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa:
"Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin.
Mutta voitkos kerran kuolenutta
Eläväksi tehdä uudellensa?
Sillä siitä, jonka mull' on usko,
Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja
Eläväksi jälleen taidan tehdä;'
Vieläpä enemmänkin: hän voipi
Villin luonnon lempeäksi saada,"
Ja hän painoinen nyt polvillensa
Ja rukoili rinnasta pyhästä:
"Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä,
Eikä uskosi edistykseksi
Taikurin tekoja tarvitakaan;
Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta
Sisällistä merkkiä anoisin,
Missä ja mitenkä uskosi on
Tehollinen totta puoltamahan;
Sitä merkkiä anon rukoillen,
Anna armollisesti se mulle!"
Näin rukoiltuaan ylös hän nousi
Ilolla ja mielellä hyvällä.
Ja kovasti lausui kaikkein kuulla
Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän
Härjän kuollehen ylitse. Ja se
Liikahti. Ja liukkahasti lensi
Elämän kipuna uudellensa
Lihan, suonien ja luun läpitse.
Härkä, hallita kamala ennen,
Kesynä kohosi ylös maasta,
Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.
Sitten läheni se lempeästi
Kristittyä ja keralla kulki,
Ikäskuin isäntänsä keralla.
Kukistaa ei, eikä kuolettoa
Pidä uskon oikean, sen pitää
Kuolluista herättää ja kesyksi
Rajuluontoisia lemmitellä.
Tämä on sen taivaallisen juuren
Ainoa, totinen tunnusmerkki.
Jodokon leipä.
(Saksasta.)
Palveljansa mieltä koitellakseen
Tuli Herra kerran kerjäläisen
Halvassa ja huonossa asussa
Jodokon luo, almua anoen.
"Anna köyhälle palanen!" lausui
Jodoko taloudenvartijalle.
"Isä", vastais vartija sanoen,
"Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;
Jos nyt siitäi vielä antanemme,
Niin ei jää palaista suuhun panna
Sulle, mulle eikä koirallemme."
"Anna vaan!" apotti häntä käski,
"Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Niin taloudenvartija se otti
Veitsensä, visusti sillä viilsi
Neljähän osahan leivän yhden,
Ja osan osottavi ukolle,
Vielä virkkaen vähän vihassa:
"Tuossa on nyt sulle leivän lohko,
Apotin osaksi jääpi toinen,
Kolmas mun ja neljäs koirallemme."
Ja apotti naurahtaa myhähti,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, -- kuin toisen kerran
Vielä vaivaisempana jo Herra
Tulla horjui almua anoen.
"Anna hälle!" niin apotti lausui,
"Anna hälle nyt minun osani!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, -- jo kolmannesti
Kahta kurjemman näköisnä Herra
Tulla horjui almua anoen.
"Anna hälle!" niin apotti lausui,
"Anna hälle nyt oma osasi!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, alastomana,
Sokeana sekä sauvatoinna,
Heikkona, vähissä hengin Herra
Tulla horjui, almua anoen.
"Anna hälle", niin apotti lausui,
"Anna hälle koiramme palanen!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Mutta silloin kuului heille ääni:
"Vahva on ja suuri sulla usko,
Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"
Niin taloudenvartija ulos luo
Ikkunasta silmänsä, ja katso!
Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä
Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.
Tuo taloudenvartijapa kohta
Rientää rantahan hyvillä mielin.
Laivamiehiä hän ei havaitse,
Mutta rannan hietikolla heiluu
Tuulessa nyt valkeainen vaate,
Johon kullalla on kirjoitettu:
"Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,
Apotille neljä laivaa laittaa,
Yhden laivan itselleen hänelle,
Toisenpa taloudenvartijalle,
Laivan kolmannen on koirallenne,
Mutta neljännen jaeltavaksi
Lähettäjän köyhälle suvulle."
Hevosen kenkä.
(Saksasta,)
Tällä maalla vielä ollessansa,
Ulkoarvoltansa alhaisena,
Herramme Vapahtaja rakasti
Autuudesta kansansa keralla
Teillä ja turuilla tutkistella,
Sillä taivahan avaran alla
Väljä on ja kaunis keskustella.
Missä hän pyhiltä huuliltansa
Vuodatti suloisia sanoja,
Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän
Teki temppelin joka turusta.
Vaan opetuslapsistai ol' monta,
Jotka ei alussa voineet aina
Tajuta sanojen tarkoitusta;
Tällöin hän opetti osviitoilla,
Esimerkeillä ja vertauksilla.
Näin vaeltaissansa heidän kanssa
Kerran pientä kaupunkia kohti
Vilahti hänelle tieltä silmään
Poikkikatkennut hevosen kenkä.
Ja hän sanoi siinä Pietarille:
"Ota ylös, Pietari, tuo rauta."
Pietari, ajatuksissaan astuin
Maallisesta vallan voitannasta,
Halvaksi hevosen kengän katsoi,
Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut
Eikä voiman valtikka, niin ei hän
Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,
Astui vaan eteenpäin, eikä ollut
Käskemistä kuulevinansakaan.
Pitkämielisyydessään hänehen
Herra ei vihastunut, vaan itse
Ylös kengän kappaleen kohotti,
Eikä sen enempätä sanonut.
Sitten kaupunkihin tultuansa
Poikkesi hän seppien pajahan
Ja sepille sinne möi sen raudan
Kolmesta kuparipenningistä.
Sivu kauppiasten kulkeissansa
Osti siit' omenankauppiaalta
Kirsikoita kypsiä sen verran,
Minkä kolmella rahalla saapi,
Ja heti hihansa pohjukkahan
Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.
Siitä pois nyt toisen portin kautta
Läksi hän opetuslapsinensa
Talotointa tietä kankahalla
Aukealla astumahan, joss' ei
Pientäkään pimentopuuta ollut.
Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,
Ja janossaan oisi paljonkin nyt
Maksanut vedestä matkalainen.
Toisia edellä astuissansa
Herra heittävi salaa hihastaan
Tällä tiellä kirsimarjan maahan.
Pietaripa, marjan nähtyänsä,
Nöyrästi kumartui, nokkasi sen
Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.
Vähän matkan päässä laski Herra
Toisen kirsikan kädestään maahan,
Jonka taas kumartuin Pietar' otti.
Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra
Kumarrutti kirsimarjain tähden,
Ja myhähtämällä viimein virkkoi:
"Aioissa jos oisit valpas ollut,
Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;
Ken vähää hyvää vähäksynevi,
Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."
Huokaus työtä aljettaessa.
(Mukaelma.)
Herra, Luoja taivasten,
Isä armas ihmisen,
Tukemme ja turvamme,
Edessäs nyt nöyrrymme.
Taivahan Sä tähtineen,
Maan ja ilman täytehen
Ihmehiä kaikki loit,
Kaikki lahjat meille soit.
Sult' on päivän kirkkaus,
Kukkasenkin kauneus,
Sulta ihmisjärki myös,
Kaikki, Herra, on Sun työs.
Suo siis, että voisimme
Hyvin käyttää oppimme,
Työllemme suo siunaus,
Toivollemme tointumus!
Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on
Ja kalvamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli.
Jot' oikeast' ei luovuttaa,
Ei väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on,
Ja otsa puhdas hohtaa,
Povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen
Ja luojahansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan yön unittoman lepää
Ja riemullisesti herää
Hyvien töiden toimeen.
Jos korvensyöntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee,
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevätaamu,
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
-- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,
Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
Betlehemin tähti.
(Mukaelma.)
Kuin Betlehemiss' itse Herra
Neitseessä otti miehuuden,
Ja Maria kuin ensi kerran
Lapsensa laski seimehen;
Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,
Yön loistollansa valaisten,
Ja tietäjät nuo kaukaa johti
Jesuksen jalkain juurehen.
Se tähti kirkas vielä koittaa
Polvesta polveen maailmaan;
Se pimeyden vallan voittaa,
Elohon johtaa taivahan.
Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,
On Herran sana harhaton.
Se valheen, synnin, kuolon poistaa.
Ja meille tuki, turva on.
Jouluaamuna.
(Saksalaisen mukaan.)
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Nyt raukimmankin rinta
Iloiten riemahtaa,
Kuin loistot öisell' aikaa
Kirkolta heijastaa,
Ja kelloin ääni kaikaa
Ja kirkkoon kuljetaan,
Kuin juhlavirttä sääntäin
Vanhukset, nuoremmat
Nyt kaikki yhteen ääntäin
Vahvasti veisaavat:
Jumalalle kunnia
Korkeudessa!
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Iloa rauhansinta
Nyt kaikin nautitaan.
Pois pannaan päivän vaiva
Pois kiistat, riitaisuus,
Ei mieltä saa nyt kaivaa
Kateus, katkeruus.
Nyt kohtaa lempein mielin
Jokainen toistansa,
Kuin enkelien kielin:
Ään' ompi kuuluva:
Rauha maassa!
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Valoa kirkkahinta
Nyt yö on loistava:
Poikansa maailmalle
Suo Herra Jumala,
Köyhälle, rikkahalle
Autuudeks' armosta.
Siis uusi mieli tulkoon
Nyt meihin nuhteeton,
Elomme uusi olkoon,
Ja todeks' tulkohon,
Ihmisille hyvä tahto!
Hautausvirsi.
(Käännös.)
Mä kuljen kohti kuolemaa,
Jos kunne tien' lie käätty,
Jos kuin se olkoon vaikeaa,
Mun matkan' hautaan päättyy,
En sitä välttää voi;
Jos täällä riemu soi,
Tai mua murhe rasittaa,
Mä kuljen kohti kuolemaa.
Mä kuljen kohti taivasta,
Jos Jesusta en heitä;
Mun sielun' silloin elon saa,
Kuin ruumiin' multa peittää.
Mä itse päättää saan:
Jos kautta kuolon maan
Mä seuraan Jesus Kristusta,
Niin kuljen kohti taivasta.
Joulun merkitys.
Kas, luonto kaikki kuollut on
Ja lehto paljas, verhoton;
Ja pohjan talvi peittää maan,
Yö synkkä täyttää taivahan.
Vaan iloissaan on ihminen,
Tuo synnin orja vaivainen:
Jo syntyi Jesus maailmaan,
Valaisemaan, vapahtamaan.
Nyt hengen valo, vapaus
On tullut, armo, pelastus;
Pahuuden valt' on vaipunut,
Ja kuolon kauhu haipunut!