Hoitajansa taluttamana tulla sipsutti sisään pieni tyttönen. Vähän
ujostellen, kun näki noin monta vierasta, hän suoraapäätä juoksi
Berthan luo ja tarttui hänen hameeseensa sanoen: "Isoäiti!"
Bertha otti lapsen syliinsä ja näytti häntä tyttärelleen. "Tunnetko
hänet vielä, Adelheid?"
Lapsi katsoi suurin silmin Adelheidiin. Sitten hän Bertha rouvan
kehoituksesta sanoi: "Äiti!" ja kurotti kätensä häntä kohti.
"Lotharin silmät!" sanoi Adelheid, otti lapsen syliinsä ja suuteli
häntä äidillisellä hellyydellä. [Emma tuli 18 vuotiaana Ranskan
kuninkaan Lotharin puolisoksi.] Myöskin veljeänsä Konradia sai Adelheid
tervehtiä. Hän oli Oton käskystä noutanut äitinsä ja pikku Emman
Vaudinmaasta ja saattanut heidät Quedlinburgiin, jotta Adelheid heti
uudessa kodissaan saisi nähdä kaikki entiset rakkaimpansa.
"Vielä yksi jälleennäkeminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa
Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa ystäväsi linnanpihaan, ja hänen
mukanaan on paljo jaloja ritareita."
Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada tänä ilopäivänä luokseen läheinen
ystävänsä, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja väsymättömästi
oli hän taistellut herransa puolesta ja pitänyt viholliset loitolla
pohjoiselta ja itäiseltä rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut
hänet tulemaan Quedlinburgiin.
Suurella ilolla tervehti häntä myöskin nuori kuningatar, sillä hänen
puolisonsa oli paljon kertonut hänelle Hermannin ystävyydestä ja
kiintymyksestä. Hän tunsi hänet siis ja kunnioitti häntä.
Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui
vieressä, kuunnellen mielellään hänen ymmärtäväistä ja luotettavaa
puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan hänen
kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myöskin Bertha rouva istui
tyttärensä luona, ja kaikki he tunsivat itsensä onnellisiksi tässä
kotoisessa perhepiirissä.
"Missä on Waltrud?" kysyi Adelheid. Hän oli hienotunteisesti vetäytynyt
pois, mutta tuli kuningattaren pyynnöstä sisälle, ja kreivi Hermann
tervehti häntä myöskin ystävällisesti.
"Sinä olet sachsenilaisen tytön näköinen", sanoi hän hymyillen.
"Sachsenista hän onkin", sanoi Adelheid. "Kylä, josta hän on kotoisin,
sijaitsee Weserjoen rannalla."
"Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta
katsettansa tytöstä. "Minä näin sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat
minua eräästä miehestä, jonka tunsin."
Hehkuva puna kohosi tytön poskille, ja hän kysyi: "Kuka se oli? Oi
herra, sano se minulle, lausu hänen nimensä!"
"Hän etsii kadonnutta veljeänsä", selitti kuningatar. "Onko hän elossa
vai ei, se on hänelle tietämätöntä."
"Mikä on veljesi nimi? Kuinka pitkä aika on siitä kuin hänet näit?"
kysyi kreivi vilkkaasti.
"Hänen nimensä on Bertram, enkä ole nähnyt häntä vuosikausiin. Kuulin
eräältä vanhalta juutalaiselta, että hän Merseburgin taistelussa
soti Henrik keisarin joukossa. Siihen aikaan hän vasta oli nuori
poika, seitsemän- tai kahdeksantoista ikäinen. Hän jäi haavoittuneena
makaamaan taistelukentälle. Herra, tiedätkö hänestä jotakin?"
"Erään Bertramin minä tunsin", sanoi kreivi, "ja hän kyliä otti
osaa taisteluun unkarilaisia vastaan. Mutta monta sen nimellistä
oli mukana siinä taistelussa ja monta sen nimellistä nuo hurjat
joukot karkoittivat kodeistaan. Hänkin, jota tarkoitan, haavoittui
Merseburgissa. Hänen haavansa parantuivat."
Kovassa jännityksessä kuunteli Waltrud, "Ja sitten?" kysyi hän,
"Sitten hän jäi Mersehurgiin ja teki työtä asesepän pajassa. Seppä
piti hänestä, sillä hän oli harvinaisen väkevä ja uskollinen. Mutta
muutaman vuoden kuluttua hän lähti sieltä. Hänestä kaupungin muurit
tuntuivat liian ahtailta. Weserjoen varrella minä hänet näin ensi
kerran; silloin oli talvisaika. Seudussa oli kovin paljo susia.
Tottuneitten ratsumiesten kera lähdin metsään petoja kaatamaan. Muuan
nuori poika joutui vaaraan suuren väkevän suden ahdistaessa. Silloin
ryntäsi pensastosta esiin outo mies, joka ainoalla iskulla löi pedon
kuoliaaksi. Tämä minua miellytti. Otin hänet mukaani, ja hän tuli
asemiehekseni."
Kaikkien katseet olivat jännityksellä kiintyneet puhujaan.
"Ja sitten?" kysyi Waltrud jälleen.
"Hän jäi sitten edelleen minun palvelukseeni ja seurasi minua sekä
metsästysmatkoilleni että taisteluihin. Aina hän oli urhoollisimpien
joukossa. Hänellä oli jättiläisvoimat. Kerran, kun viholliset olivat
minut saartaneet, hän raivasi tien heidän rivinsä lävitse ja pelasti
henkeni."
"Ja hän elää?" kysyi tyttö kiihtynein mielin.
"Elää kyllä", vastasi Hermann hymyillen. "Mutta onko hän sinun veljesi,
kukapa sen tietää? Sinun olisi vaikea häntä tuntea, sillä monta vuotta
on kulunut siitä kuin hänet näit. Luonnollisesti olit silloin lapsi
vielä."
Waltrud irroitti käsivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin
käsin kreiville, sanoen rukoilevasti: "Näytä tämä hänelle, oi herra! Se
on ollut äitini oma. Jos hän on veljeni, niin hän sen tuntee."
Sitten hän kääntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytön kättä
omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en epäile ensinkään. Hän se on!"
"Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta."
He eivät kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat
merkitseviä silmäyksiä, ja miten kuningas kuiskasi eräälle palvelijalle
jotakin, jonka jälkeen tämä kohta katosi.
Hetken perästä astui sisälle pitkävartaloinen, voimakkaan näköinen
mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sekä kreivi
Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni hänen luokseen ja
ojensi hänelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko tämän, Bertram?"
Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka hänen kätensä värisi.
Tutkistellen hän katseli sitä ulko- ja sisäpuolelta ja sanoi sitten:
"Tunnen sen hyvinkin. Äidilläni oli sellainen, ja minun käsittääkseni
tämä on sama. Sisäreunaan oli piirretty risti, -- kas tässä se onkin."
Hän näytti sen kreiville. Tämä nyökäytti päätänsä ja jatkoi: "Sinä olet
kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat
tai ryöstivät. Mikä hänen nimensä oli?"
"Waltrud!" kuului miehen suusta.
Silloin kajahti läpi huoneen väräjävä huudahdus, puoleksi riemuitseva,
puoleksi tuskainen. Tyttö oli hypännyt pystyyn. Hermann tarttui hänen
käteensä ja vei hänet hämmästyneen nuorukaisen luo. "Katsoppas tässä,
Bertram", sanoi hän, "on rannerenkaan oikea omistaja. Tässä on sisaresi
Waltrud!"
Seuraavassa hetkessä lepäsi Waltrud kadonneen ja löydetyn veljensä
sylissä. Kaikki läsnäolijat tunsivat syvää liikutusta; ei yksikään
silmä ollut kostumatta.
Hermann oli astunut syrjemmälle kuningas Oton viereen. Molempien kasvot
loistivat ilosta.
"Että kadonnut oli sinua näin lähellä, sitä en aavistanut", sanoi
kuningas.
Ja Adelheid, joka oli tarkannut puolisonsa kasvojen ilmettä, meni
hänen luokseen ja sanoi lämpimimmällä kiitollisuudella: "Tämä on sinun
tointasi, Otto! Minä näen sen kasvoistasi."
Hän hymyili. "Olinhan sen sinulle luvannut. Minä lähetin Italiasta
sanan Hermann ystävälleni, että hän rupeaisi asiata kuulustelemaan
ja tutkimaan. En olisi voinut keksiä sopivampaa miestä tähän
tarkoitukseen."
"Tämä on ihanin jälleennäkeminen, jonka minä eläessäni olen nähnyt!"
sanoi Luitprand merkitsevästi, ja Martti lisäsi hiljaa: "Ihanaan
päätökseen on Herra saattanut kaikki myöskin tuolle uskolliselle
tytölle. Hän ansaitsee tosiaan sellaisen onnen!"
Sitten puhui kuningas: "Samoin kuin olen korottanut sisaresi
jalosukuisten joukkoon, korotan minä nyt sinut, Bertram, jalosukuiseksi
ja ritariksi. Siihen paikkaan, jossa vanhempaisi koti on ollut, saat
rakentaa itsellesi asunnon. Varoja saat nostaa kuninkaallisesta
rahastostani, ja Hermann", nyt hän kääntyi ystävänsä puoleen --
"kun sinä tulet herttuaksi, lähtee hän sinun lippuasi seuraten ulos
maailmaan, taistellaksensa sinun kanssasi kuninkaansa puolesta. Sillä
vaikeita taisteluita on edessämme vielä!" [Ystävällensä Hermann
Billungille antoi Otto sittemmin oman herttuakuntansa Sachsenin.]
"Niin", myönsi Hermann, "mutta älkäämme tänä onnellisena hetkenä sitä
ajatelko!" Ja Adelheid lisäsi: "Sanokaamme ennemmin veli Martin kanssa:
'Ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta hän vie ne ihanaan päätökseen!'"
* * * * *
Meidän kertomuksemme on loppunut. Kuninkaantyttären seuraavista
kohtaloista kertoo maailmanhistoria. Pitkät vuodet, aina vanhuutensa
päiviin saakka, eli Adelheid Saksan ja Italian kuningaskunnissa,
toimien lempeydellä ja viisaudella, siunaukseksi sekä hallitsijalle
että maalle ja kansalle. Hänen aikalaisensa pitivät häntä suuressa
arvossa. Vielä suurempi kunnia tuli hänen osakseen, kun hän ja hänen
puolisonsa Roomassa keisarinkruunulla kruunattiin. Hänen ihanimpana
kunnianaan oli kuitenkin se, että hän elämänsä loppuun asti vaelsi
nöyränä Jeesuksen Kristuksen palvelijattarena.