Vielä oli alppimaa lumen ja jään peitossa, kun kuninkaallinen matkue
liikkui eteenpäin pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritietä, joka
johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi
kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Zürichin
järvelle, ja Uffnaun saaresta näkyivät sen linnan huiput, missä hän
lapsena oli oleskellut isoäitinsä luona. Rakkaat muistot siitä ajasta
heräsivät hänen mielessään. Hänen sydämmensä kaipasi äidinkotiin
Genèvejärven rannalle, mutta Otto ei voinut enää viivyttää paluutansa.
Tärkeät asiat odottivat häntä kotona. Hän kyllä havaitsi Adelheidin
kaipauksen, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, joista hän ei mitään
kertonut. Myöskin oli päätetty, että kuningas hovinensa viettäisi
lähestyvää pääsiäistä Quedlinburgissa.
Zürichinjärveltä matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen päin,
Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin.
Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka
vaihtelivat hänen silmiensä edessä.
Kevät oli aivan varhainen, sillä Maaliskuu ei vielä ollut lopussa,
mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen
rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja metsäisiä kumpuja peitti
nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta
Adelheidistä tämä luonto näytti paljon ihanammalta alkuperäisessä
koskemattomuudessaan.
Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittihän
hän kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja
kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heidän matkansa johti,
näyttivät hänestä vanhoilta tutuilta. Entistä asuntopaikkaansa hän
ei tarkoin tietänyt, sillä hän oli matkustanut monen maan läpi
unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein hän ajatteli, kun joku
laakso levisi hänen silmiensä eteen, että tässä varmaankin hänen
vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenpäin kuljettaessa taas
tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui hänestä, ikäänkuin siinä olisikin
ollut hänen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi täällä", huokasi hän
usein, "niin hän osaisi sanoa minulle, missä vanhempieni koti on ollut.
Mutta kuka sen tietää, onko hän elossa vai kuollut?"
Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi etäältä.
"Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto säteilevin silmin nuorelle
puolisolleen.
Hänkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niistä hiljaisista
päivistä, joita he toivoivat saavansa viettää Quedlinburgissa. Sillä
kuningas oli usein huolestuneella mielellä, varsinkin kun hänen oma
poikansa uhkasi nousta häntä vastustamaan. Kuningas oli uskonut
Adelheidille huolensa, ja hän koetti rakkaalla kohtelullaan ja
viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niitä kantamaan. Mutta nyt piti
kaikkien hallitushuolten levätä, kunnes pääsiäinen oli ohitse.
He olivat nyt määrän päässä.
Henrik, Baijerin herttua, ratsasti veljeänsä vastaan, seurassansa
joukko loistavia ritareita. Bruno otti hänet vastaan kaupungissa.
Veljien ystävällinen käytös teki hänelle hyvää. Bruno oli jo
varhaisesta asti ollut hänelle enemmänkin kuin pelkkä veli, -- myöskin
ystävä ja neuvonantaja. Nykyään hän tiesi voivansa täysin luottaa myös
Henrikin uskollisuuteen.
Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa.
Oton silmät loistivat onnesta, kun hän tervetuliaishuutojen kaikuessa
talutti nuoren uuden kuningattarensa ylös portaita, ja liikutettuna hän
sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!"
Hänet ohjattiin sitten Waltrudin kanssa omiin huoneisiinsa.
Yksinkertaisilta, mutta kodikkailta ne näyttivät hänestä. Tuntui kuin
Edithan hengen tuulahdus olisi niissä väreillyt, sillä hän oli asunut
samoissa huoneissa.
Kun he väsyneinä matkan jälkeen olivat kyllin levänneet ja nauttineet
virvokkeita, kutsutti kuningas puolisonsa luokseen suureen
perhehuoneeseen. Pitkävartaloinen, ylimyksellinen naishenkilö astui
Oton taluttamana häntä vastaan, ja kuningas sanoi: "Tässä on minun
äitini." Nämä molemmat naiset olivat kuulleet paljon kiitettävää
toisistaan; he jo tunsivat toisensa, vaikka nyt kohtasivat ensi kerran,
ja heidän tervehdyksensä oli mitä sydämmellisin. Mutta Otto kävi
malttamattomaksi ja sanoi naurahtaen:
"Arvoisa äitini, sinä tiedät, että on vielä muitakin, jotka odottavat
saavansa tervehtiä Vaudinmaan kuninkaantytärtä."
Luoden kuninkaaseen katseen, joka osotti yhteisymmärtämystä, siirtyi
Mathilda rouva syrjään, ja toinen naishenkilö astui Adelheidin eteen.
Nuori kuningatar seisoi kuin pilvistä pudonneena -- sitten hän äkkiä
huudahti: "Oi, äiti, äiti!" ja syöksyi Bertha rouvan syliin. Kauan
he syleilivät toisiansa, ja ympärillä olevien silmät kyyneltyivät.
Paljonhan olivatkin äiti ja tytär saaneet kokea, sitten kuin viimeksi
näkivät toisensa!