Silloin tyttö lankesi polvilleen hänen eteensä, katsoi kyynelsilmin
häneen ja rukoili palavalla sieluntuskalla: "Salli kehoitustemme
vaikuttaa sinuun, oi kuningatar! Älä usko, että nuo jumalattomat sinua
säästävät, koska he eivät säästäneet kuningastakaan. Ajattele äitiäsi,
ajattele tytärtäsi!"
Nyyhkyttäen hän syleili hallitsijattaren polvia, ja tytön
mielenliikutus koski voimakkaasti kuningattaren sydämmeen.
Lähimmässä huoneessa aatelismiehet odottelivat kuiskaten keskenään,
kunnes kammariherra pyysi päästä kuningattaren puheille. Hänkin
innokkaasti kehoitti kuningatarta jättämään kaupungin. "Ei kuitenkaan
ennen yön aikaa", varoitti hän. "Me koetamme kaikki valmistautua, rouva
kuningatar. Älä pelkää. Luotettava joukko on sinua seuraava. Mutta
paeta sinun täytyy, pois Italiasta!"
Silloin Adelheid ymmärsi, että vaara oli suuri, ja myöntyi. Kaikessa
hiljaisuudessa valmisteltiin matkaa. Yön tultua vaunut ajoivat
ulos Pavian porteista. Niissä istui kaksi hunnutettua naista, ja
edelläratsastaja ohjasi kulun sille tielle, joka vei alppimaata kohti.
Aina tuon tuostakin tuli metsästä esiin joku ratsastaja, joka liittyi
seurueeseen aivan hiljaa. Heidän hevostensa kaviot olivat pehmeään
kääreeseen kiedotut, jotta ei kapsetta kuuluisi.
Näin he siis kulkivat äänettömästi ja kiireesti eteenpäin yöllä.
Adelheid nojautui Waltrudiin niin kiinteästi kuin suinkin. Oi miten
hänen väsynyt sydämmensä halasi hänen rakastetun puolisonsa luo!
Ylhäällä kaareutui ihmeellisessä kirkkaudessaan pilvetön tähtitaivas,
ja hän katseli lakkaamatta korkeuteen. Siellä Lothar nyt oli, missä
kaikki suru ja tuska on lopussa. Onnellinen hän! Ah, jospa hänkin,
yksin jäänyt Adelheid, pian pääsisi sinne!
Hänen ajatuksensa lensivät takaisin hänen lapsuudenpäiviinsä, jolloin
hän istui äitinsä jalkain juuressa kuunnellen hänen kertomuksiansa
taivaan ihanuudesta, niinkuin pyhä kirja sitä kuvaa. Sitten hän
ajatteli Vapahtajan elämää ja muisteli miten suloisesti hän oli
lohduttanut murheellisia. Adelheid tunsi, että häneltä kaikki rohkeus
oli ollut poissa, että hän näinä viime aikoina oli ollut toivoton,
ja kaikki oli näyttänyt pimeältä. Nyt kun hän ajoi eteenpäin,
yläpuolellaan tähtikirkas taivas, avautui hänen sielunsa taas näkemään
taivaallista valoa, ja hiljaa ja lempeästi laskeutui lohdutus hänen
särjettyyn sydämmeensä. Tuntui ikäänkuin hän olisi kuullut äänen
sanovan: "Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi!"
Jää oli murtunut. Adelheid saattoi taas lapsellisesti rukoilla Jumalaa,
joka häntä oli koetellut, ja uskolla ja luottamuksella puhutella
taivaallista Isäänsä.
Tämä oli se siunaus, jonka tuo pitkä levoton yö hänelle tuotti, ja
se pysyi yhä tallella, kun uudet kärsimykset häntä kohtasivat. Se
tapahtui piankin. Pakolaiset eivät vielä olleet ennättäneet rajalle,
kun Berengarin takaa-ajajat saavuttivat heidät ja veivät Veronaan,
miehet kahlehdittuina ja naiset vaunuissa ankarasti vartioituina.
Ainoastaan esiratsastaja pääsi pakoon ja kiirehti rajan yli viemään
sanaa kuningatar Berthalle hänen tyttärensä kohtalosta.
Näin loppui kuninkaantyttären ensimmäinen pakenemisen yritys.
* * * * *
Berengarin linnassa Veronassa pidettiin molempia naisia vangittuina
Willan silmälläpidon alaisina. Muutama niukasti varustettu huone
osotettiin heille asunnoksi. Vangitut miehet oli pantu telkien taakse.
Ei kukaan tietänyt mitään kuningattaren kohtalosta. Hänen uskolliset
ystävänsä Paviassa luulivat hänen päässeen rajan yli onnellisesti ja
toivoivat, että hän jonkun ajan kuluttua palaisi takaisin Italiaan.
Ainoastaan pakoon päässyt etuvartija olisi voinut kertoa Berengarin
yöllisestä hyökkäyksestä, mutta missähän hän nyt olikaan? Olikohan hän
terveenä saavuttanut päämaalinsa, Burgundin kuningattaren hovin? Tämä
oli kysymys, jota Waltrud usein mietti.
Adelheid oli tullut ihmeellisen levolliseksi. Nyt, kun hän itse
oli joutunut vihan ja vainon esineeksi, oli kalvava suru hänen
puolisonsa kuolemasta vähän hälvennyt. Rohkeasti hän vastusti häijyjen
hyökkäyksiä. Joka päivä Willa koetti suostuttaa häntä menemään
poikansa kanssa naimisiin ja siten ostamaan itsellensä vapauden.
Mutta kuningatar tiesi ja uskoi, että hänen henkensä ja vapautensa
oli korkeamman johtajan käsissä. Hän, joka hänet sisällisesti oli
vapauttanut pelosta ja epätoivosta, oli myöskin ulkonaisesti hänet
vapauttava, kun hänen aikansa oli tullut, sitä hän toivoi ja siihen hän
luotti.
Hänen luottamuksensa joutui kovalle koetukselle. Kun Willa näki,
etteivät mielistelyt eivätkä uhkaukset mitään vaikuttaneet, rupesi tuo
jumalaton nainen ruumiillisesti häntä kiusaamaan. Hän riisti häneltä
kaikki kalleudet, jotka hän oli ottanut mukaansa paetessaan, mutta kun
ei sekään auttanut, yltyi hän eräänä päivänä niin vihansa vimmaan, että
antoi kuningattarelle nyrkiniskun vasten kasvoja ja sen jälkeen vihasta
puhkuen riensi huoneesta pois.
Waltrud tuli sisälle ja näki hallitsijattarensa kuolonkalpeana.
Pelästyneenä kyseli hän syytä tähän, mutta Adelheid ei kertonut.
Silloin tyttö päätti, ettei hän milloinkaan eriäisi kauas
kuningattaresta, vaan pysyisi aina häntä kyllin lähellä, joutuakseen
avuksi, jos tarve vaatisi.
Jota levollisemmaksi ja järkähtämättömämmäksi Adelheid tuli, sitä
raivoisammaksi kävi häijyn Willan viha. Palvelijattariensa joukossa
oli hänellä yksi, joka pahuudessa oli melkein hänen oma veroisensa ja
joka suorastaan nautti kuningattaren kärsimyksistä. Eräänä aamuna nuo
molemmat naiset tulivat hiljaa kuningattaren kammioon, ja pitääksensä
Waltrudin loitolla, salpasi palvelijatar hänen huoneeseensa vievän
oven. Tänään nyt oli asia ratkaistava, niin oli Willa päättänyt. Hän
alkoi puhua:
"Poikani Adalbert on tullut tänne viettämään häitänsä. Hän on väsynyt
pitkälliseen odotukseen. Ylhäällä salissa hän odottaa papin kanssa,
joka teidän liittonne siunaa. Alistu siis tähän, sillä vastustus ei
mitään hyödytä, se olisi suoraa tyhmyyttä. Anna myöntävä vastaus, niin
elämä täynnä iloa ja riemua on edessäsi."
"Vastaukseni tunnet", sanoi kuningatar levollisesti. "Et sinä eikä
poikasi voi minun mieltäni muuttaa. Minä pyydän sinua jättämään minut
rauhaan, sillä vaivasi ovat ihan turhia."
"Sinulla on täällä aivan liian hyvä olla", sanoi tuo häijy nainen.
"Luuletko, ettei meillä ole ahtaita vankilakomeroita, joihin ei
aurinkoa eikä kuuta näy? Semmoisissa kaikkein kovimmatkin pehmenevät.
Moni on siellä yhdellä tai toisella tavalla parantunut ynseydestään."
Kamalasti hänen silmänsä paloivat. Mutta Adelheid sanoi: "Sinä et tee
minulle mitään pahaa. Olethan sinä puoliso ja äiti, ja minä ajattelen,
että sinunkin sydämmessäsi on parempia tunteita. Anna niiden tekojasi
johtaa." Sanat kuuluivat rukoilevilta, mutta tuo jumalaton nainen
vastasi niihin pilkallisella naurulla. Sähisten hän työnsi huuliltaan:
"Kunigunda, ota hänet kiinni!"
Silmänräpäyksessä oli palvelijatar tarttunut turvattomaan Adelheidiin
ja viskannut hänet lattialle kumoon. Kuningatar päästi äänekkään
hätähuudon, ja sen kuuli Waltrud. Hän syöksähti oven luo, mutta se
oli salvattu. Ikäänkuin kuoleman tuskassa voimakas tyttö ryntäsi ovea
vasten ja se avautui, sillä ruostunut salpa katkesi. -- Minkälainen
näky olikaan hänen edessään!
Lattialla makasi hänen hallitsijattarensa hajalle revityin hiuksin.
Hänen päällään oli polvillaan häijy Kunigunda, joka veti häntä tukasta,
ja Willa sotki onnetonta jaloillaan. Yhdellä hyppäyksellä oli Waltrud
kuningattaren vieressä ja iski voimakkaalla nyrkillään Willaa kasvoihin
niin ankarasti, että tämä lensi vasten seinää. Senjälkeen hän lujin
kourin tarttui palvelijattareen ja heitti hänet menemään kauas luotaan
kuten myrkyllisen käärmeen. Sitten hän lempeästi nosti lattialta
kuningattaren ja piti hänet syliinsä suljettuna, samalla korottaen
uhkaavasti oikean kätensä.
"Älkää koettakokaan enää toiste koskea häneen! Kuninkaalle olet antanut
kuoleman kalkin, sinä kelvoton; tahdotko myöskin murhata kuningattaren?
Pysykää loitolla hänestä, jos henkenne on teille kallis! Minun
käsivarteni on kyllin voimallinen lyömään teidät maahan."
Sankarittarena hän siinä seisoi, tuo kookasvartaloinen tyttö vihasta
säihkyvin silmin, uhkaavin liikkein ja kohotetuin käsivarsin.
Kuullessaan hänen sanansa oli Willa käynyt tuhkanharmaaksi. Miten oli
tuo vieras saanut tietää totuuden? Vauhkona hän väistyi, sillä Waltrud
näytti hänestä yliluonnolliselta olennolta. Kostoa puhkuen hän jätti
huoneen, ja Kunigunda seurasi häntä.
Silloin Waltrud yhä hellemmin painoi kuningattaren syliinsä ja
lohdutteli häntä lempein sanoin, kuten äiti lastaan. Molemmat he
odottivat kovia aikoja, eikä yhtään suojelijaa eikä auttajaa ollut
lähellä. Mutta yksi, joka kaitsee omiaan kuten silmäteräänsä, vartioi
myöskin näitä turvattomia naisia, ja häneen he hädässään luottivat.