Lotharin maalliset jäännökset oli palsamoittu ja pantu Mailandin
kirkkoholviin. Maassa vallitsi kaikkialla syvä suru rakastetun
kuninkaan kuoleman vuoksi, ja yleisesti kovin säälittiin nuorta leskeä,
joka nyt oli yksin ilman turvaa vieraassa maassa. Tätä asian puolta hän
itse ei alussa ajatellut; koko hänen mielensä oli vain kiintynyt siihen
katkeraan murheeseen, joka häntä oli kohdannut. Waltrud ja lääkäri
katselivat häntä levottomina. "Jospa hän edes saattaisi itkeä!" sanoi
lääkäri. "Tuo äänetön jäykkä suru kuluttaa hänen elinvoimaansa. Meidän
täytyy toimittaa hänet pian kotiinsa Paviaan."
Ja kyyneleet tulivat, kun hän jälleen oli kotona ja ensi kerran astui
rakkaan vainajan työhuoneeseen. Kaikki oli siellä samassa kunnossa,
mihin hän oli sen jättänyt. Silloin tuli lesken mieleen muisto
entisistä onnellisista ajoista. Hän vaipui siihen tuoliin, jossa hänen
puolisonsa tavallisesti oli levähtänyt, nojasi päänsä uskollisen
Waltrudin rintaa vasten ja itki kauan kuten lapsi. Hän oli nyt päässyt
jäykkyydestään ja virkosi elämään jälleen, joskin hän vielä muutamia
viikkoja oli avuton ja uupunut.
Nyt hän saattoi puhua Waltrudin ja lääkärin kanssa vainajasta ja ottaa
lohdutusta vastaan Jumalan kalliista sanasta. Nyt hän jo myöskin voi
kiittää uskollisiansa siitä rakkaudesta, jota he olivat osottaneet
kuninkaalle, ja ajatella miten hän heitä palkitsisi ja ilahduttaisi.
Mutta vielä hän ei voinut Jumalan voimallisessa kädessä nähdä
rakastavan Isän kättä. Tosin hän kyllä koetti unhottaa itsensä ja
surunsa voidaksensa palvella muita. Näin oli hän nähnyt äitinsä
tekevän, kun isä kuoli. Mutta olihan tämä tapaus toisenlainen. Äidin
suru ei ollut niin katkeraa, sillä isää ei temmattu pois nuoruuden
kukoistuksessa, eikä kateellisten kavaluus häntä vienyt ennenaikaiseen
hautaan. Juuri tämä seikka, että vainaja pahojen ihmisten kautta
menetti henkensä, oli katkerin pisara hänen kärsimyksensä kalkissa,
ja nyt hän käsitti, kuinka sanomattoman vaikeata oli antaa anteeksi
vihollisillensa. Vielä hän ei voinut sanoa: "Isä, anna heille anteeksi."
Sitä ei myöskään Waltrud voinut. Niitä kohtaan, jotka pahuudessaan
olivat tuottaneet rakastetulle kuningattarelle syvintä sydänsurua,
tunsi hän suurempaa katkeruutta kuin konsanaan omia vihollisiansa
kohtaan. Adelheid ja Waltrud eivät keskenään paljon puhuneet näistä
asioista; he tahtoivat säästää toistensa sisimpiä tunteita, eivätkä
sentähden koskeneet kipeään haavaan. Uskollisesti he täyttivät
velvollisuuksiaan ja rukoilivat Herraa, jota he molemmat tahtoivat
palvella, että hän opettaisi heitä käymään hänen teitään.
Adelheid rupesi taas ajattelemaan alamaisiaan ja neuvottelemaan
uskottujensa kanssa. Silloin vasta hänelle selveni, mikä raskas taakka
painoi kansaa. Sellainen huhu levisi, että Berengar kruunauttaisi
itsensä kuninkaaksi. Hovin jalosukuiset ylimykset olivat jo varhemmin
kuulleet siitä, mutta he niin säälivät nuorta leskeä hänen surussaan,
etteivät siitä mitään maininneet. He luulivat sitäpaitsi, ettei
Berengar uskaltaisi näin tehdä, kun Lothar vielä tuskin oli ennätetty
haudata, ja kun vielä lisäksi kansa suosi hänen puolisoansa. Ei
myöskään Adelheid, asiasta kuultuansa, pitänyt mahdollisena tällaista
hävytöntä menettelyä rajakreivin puolelta.
Mutta he erehtyivät. Äkkiarvaamatta nähtiin Berengar ja joukko
asestettuja miehiä Pavian porttien edustalla. Hän pyysi vaativalla ja
uhkaavalla tavalla, että hänelle portit avattaisiin, ja ellei sitä
hyvällä tehtäisi, niin hän tulisi väkisin ja ankarasti rankaisisi
tottelematonta kaupunkia, sillä nyt oli hän muka ainoana hallitsijana
ja valtijaana.
Hämmästyneinä ylimykset tämän kuulivat ja kerääntyivät kuningattarensa
ympärille neuvottelemaan. Vastustamisesta ei ollut mitään hyötyä, sen
he kaikin käsittivät. Myöskin oli Berengarilla kuninkaallisen vallan
toimeenpanijana oikeus käydä kaupunkeja katsomassa, ja ennen kaikkea
tahtoi kuningatar välttää verenvuodatusta. Senvuoksi hän lähetti
Berengarille sellaiset terveiset, että kuningatar käskee avata hänelle
kaupungin portit ja pyytää häntä tulemaan sinne vieraana, mutta itse
hän ei syvän surunsa vuoksi voi ottaa häntä vastaan.
Riemukulussa Berengar nyt ajoi kaupunkiin ja käyttäytyi siellä
itsevaltiaan tavoin, ilmoitti teeskennellyn valittelunsa kuninkaan
kuoleman johdosta ja selitti, että hän ainoastaan maan parhaaksi
tahtoi kruunauttaa itsensä kuninkaaksi niin pian kuin mahdollista.
Maan korkea-arvoisimmat henkilöt eivät olleet hänen kanssaan yhtä
mieltä. He arvelivat, että ensin tuli kysyä ja ottaa huomioon, mitä
kuningatar ajatteli asiasta. Mutta juuri tätä tahtoi rajakreivi
välttää. Sen vuoksi hän ilman pitkiä mutkia lähti Willansa ja
poikansa Adalbertin kanssa pyhän Mikaelin kirkkoon. Siellä hänen
käskystään eräs mukana tuotu piispa juhlallisesti pani hänen päähänsä
sen kuuluisan rautakruunun, jonka hurskas kuningatar Theodolinda
yli kolmesataa vuotta takaperin oli antanut valmistaa. Hän oli
viekkaudella ja vilpillä hankkinut kruunun Monzan luostarista, jossa
se säilytettiin, siten että ei Adelheidillä eikä hänen uskotuillaan
ollut siitä vähintäkään aavistusta. Samalla kertaa myöskin Berengarin
puoliso Willa kruunattiin kuningattareksi ja heidän poikansa Adalbert
hallitsijakumppaniksi.
Tällä tavoin olivat nuo kunnianhimoiset ihmiset saavuttaneet
päämääränsä, ja kuningaskunnan kohtalo oli ratkaistu. Adelheid ei
salannut mielipahaansa, ja myöskin korkeat viranomaiset lausuivat
ilmi tyytymättömyytensä; vieläpä uhkauksiakin kuului noita röyhkeitä
valtaistuimen kaappaajia vastaan. Tämä tuli Berengarin korviin. Arka
ja pelkuri kuin oli, kuten kaikki salakavalat, säikähtyi hän tästä
puheesta. Willa koetti häntä lohduttaa. Lothar ei ollut jättänyt
mitään testamenttia jälkeensä, ja Lombardiassa ei kuninkaan arvo
ollut laillisesti perinnöllinen. Muuten Adelheid kyllä olisi vaatinut
perintöoikeutta hänen ja Lotharin tyttärelle. Tämä oli kyllä osaltaan
rauhoittavaa tuolle jumalattomalle miehelle, mutta myöskin pelottavaa,
sillä kansa rakasti Lotharin leskeä, jollei hän edes ulkonaisen
oikeuden varjoa saanut toimilleen, niin saattoi vaara häntä uhata.
Taaskin hänen puolisonsa tähän tiesi neuvon. Jos heidän poikansa
Adalbert ottaisi puolisokseen nuoren lesken, silloin ei kukaan voisi
estää häntä omistamasta kuninkaan arvoa.
Tällä välin eleli Adelheid linnassa hiljaisuudessa itsekseen.
Hiljakseen hän myöskin hoiti velvollisuuksiansa, sillä vielä oli
hänen sydämmensä surua täynnä kaivatun vainajan tähden, eikä hänellä
ollut vähääkään aavistusta niistä juonista, joita hänen vahingokseen
punottiin.
Silloin tuli uusi kuningas eräänä päivänä, viikkokausia pääkaupungissa
oleskeltuaan, suuren seurueen saattamana linnaan ja pyysi kohteliain
sanoin pääsyä kuningattaren puheille. Hänellä oli muka tärkeitä asioita
esitettävänä ennen lähtöänsä. Vastenmielisesti Adelheid suostui
pyyntöön; hän tiesi hyvin, ettei Berengar olisi kieltoa totellut.
Tottunut kuin hän oli hillitsemään itseänsä, otti hän muutamien
jalosukuisten henkilöiden läsnäollessa epämieluisan vieraansa vastaan.
Teeskennellyin sanoin puhui Berengar ensin osanotostaan kuningattaren
suureen suruun. Mutta Adelheid keskeytti hänet heti.
"Mitä minusta tahdotte? Minä toivon, että puhutte asianne lyhyesti!"
"Pyydän vain, että autatte meitä tekemään kansan levolliseksi ja
onnelliseksi. Te seisotte yksinänne ilman suojaa. Lesken asema on
vaikea. Tahdotteko ottaa avioksenne poikani Adalbertin? Silloin tulee
rauha maahan ja te olette turvattu."
Adelheid oli kohoutunut pystyyn kuninkaalliselta valtaistuimeltaan.
Uljaana ja suorana seisoi hän siinä, suuttumuksen puna hehkui hänen
kasvoillaan, silmät säkenöivät tulta, ja hän ojensi käskevästi oikean
kätensä. Hän oli näöltään kuin koston jumalatar, ja tuo pelkuri mies
vapisi.
"Sellaista sinä uskallat minulle esittää! Lähde täältä! En koskaan
rupea sinun perheesi kanssa mihinkään liittoon! Kuuletko, en
milloinkaan! Sen tässä pyhästi lupaan uskollisteni läsnäollessa."
Sitten hän käänsi selkänsä Berengarille ja lähti ylevänä pää pystyssä
ulos salista.
Berengarin katse, täynnä myrkyllisintä vihaa, seurasi häntä.
"Minä pakotan sinut taipumaan", ähkyi hän hampaitaan purren.
Kumartamatta hän poistui, koston tuumat mielessään.
Kuningattaren uskolliset ylimykset pelkäsivät Berengarin kamalaa
katsetta. Hetken he seisoivat liikkumattomina ja ääneti; vihdoin eräs
heistä sanoi hiljaa: "Tässä ei ole muuta pelastusta kuin kiireinen
pako."
Kuningatar oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja kertoi siellä
Waltrudille, niitä oli tapahtunut.
"Se hävytön!" huudahti uskollinen tyttö suuttuneena. "Mutta
hallitsijatar, sinun täytyy lähteä pois täältä. Nuo jumalattomat
ihmiset eivät kammo mitään pahojatekoja. Et ole koskaan hengestäsi
varma, niin kauan kuin asut Italiassa."