"Ratsasta sinä edellä, niin saat sen nähdä", vastasi kuningatar
hymyillen.
Tytär kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenpäin hyvää vauhtia.
"Kas vain, sinä olet utelias", väitti kuningatar ja ratsasti yhtä
nopeasti, joten he pysyivät rinnatusten.
Pian he olivatkin perillä talon luona, jonka ympärillä oli taaja
aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan.
Siinähän nyt oli tuo matala mökki, murattiköynnösten verhossa,
valkoiseksi kalkittuna ja hauskan näköisenä. Mutta aivan sen lähellä
kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja
latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeissään. Silloin talon asukkaat
astuivat ulos ovesta ja tervehtivät iloisesti korkeita vieraitansa.
Etupäässä tulivat nuori isäntä ja hänen vaimonsa.
"Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti hämmästyen. "Äiti, miten
hauska yllätys!"
Hän tervehti sydämmellisesti tätä onnellista pariskuntaa, joka
kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut sievän kotinsa. Kohta
Jutta rouvan kuoleman jälkeen oli rakennustyö alotettu, mutta
murattiköynnöksen peittämä pieni mökki oli kuningattaren käskystä
Giselan suureksi iloksi jätetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob
ottanut Giselan vaimoksensa, eikä hän ketään parempaa eikä ahkerampaa
olisi voinut saada, sen hän kyllä tiesi. Kuningatar piti näin huolta
alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle.
Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdessä, lukien pyhää
raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli
tyttärensä kotiin tultua lahjoittanut hänelle latinalaisen raamatun,
jonka hän oli antanut Lausannen luostarissa munkkien jäljentää
Adelheidiä varten, jotta hän Italiassakin voisi viljellä kallista
Jumalan sanaa. Sillä Adelheid oli yhtä taitava latinankielessä
kuin äitinsäkin ja käänsi sitä saksaksi kumppanilleen. Sitten he
keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tytärtään,
ettei hän milloinkaan sallisi sydämmensä vieraantua Jumalan sanasta.
"Hädän tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi hän, "ja onnen päivinä opi
siitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, niinkuin Jeesus Kristus on
tehnyt. Sillä palvelemaan me olemme tänne maailmaan tulleet, etenkin me
ruhtinattaret."
Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa hänen hovinsa tätä
nykyä oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma
oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli
kovasti koskenut Otto kuninkaan sydämmeen. [Editha kuoli 946.] Joka
päivä hän kävi kirkossa sillä paikalla, jossa Edithan luut lepäsivät.
Hänen äitinsä Mathilda ja hänen veljensä, hurskas Bruno, koettivat
häntä lohduttaa, mutta hän ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan.
Kuitenkin oli hänelle mieluista saada pitää heitä läheisyydessään,
ja sydämmensurussaan hän kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista
sanaa, jota he hänelle lukivat, mieluimmin hänen Editha vainajansa
kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan
elämästä. Kaikesta tästä tuo kuljeksiva veli kertoi. Myöskin Konradista
hän toi tietoja, ja ne olivat hyviä. Hän oli kuninkaan suuressa
suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen
palvelija.
Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisiä. Hän oli tavannut veljensä
isoäitinsä Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli
muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa hän oli ahkerimpia ja
oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa nähdä hänet kerran Lausannen
piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.]
Viimein tuli myöskin tietoja Lotharista. Eräs kuljeksiva laulaja toi
niitä, laulaen odottavalle morsiamelle, miten hänen kihlattunsa sydän
kaipaili häntä ja miten hänen tarkoituksensa oli noutaa hänet jo pian.
Vähän surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mitä vaeltava laulaja
lauloi. Lothar oli hänelle kyllä rakas ja kallis, ja joka päivä hän vei
sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui hänestä
jättää äitinsä, jonka hän vasta nykyään oli saanut tavata ja jota hän
nyt oli oppinut vielä paremmin ymmärtämään ja hellemmin rakastamaan
kuin milloinkaan ennen. Äidille ei ollut vähemmän vaikeata eritä
tyttärestään, vaikka hän paremmin osasi tunteensa peittää. Lohdutuksena
oli heille molemmille se vakuutus, että heidän täällä maailmassa tuli
toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar päätti itsekseen, että hän
äitinsä esimerkkiä noudattaen myöskin kaukaisessa Italiassa eläisi
Herran palvelijattarena.