Neljän vahdin seurassa, jotka tekivät tietä läpi ihmisjoukon, riensi
van Baerle kohden tulpaania, luoden siihen aina kiihkeämpiä katseita,
mitä lähemmäksi tuli.
Vihdoin hän sen näki, tuon kukan ainokaisen, jonka lämmön, kylmän,
varjon ja valon tuntematon yhteisvaikutus oli luonut, -- kukoistamaan
päivän ja katoamaan ainiaaksi. Hän näki sen kuuden askeleen päästä, hän
nautti sen täydellisyydestä ja viehkeydestä, hän näki sen nuorten
tyttöjen takaa, jotka muodostivat tämän ylväyden ja puhtauden
kuningattaren kunniavartion. Mutta kuta varmemman vakaumuksen hän omin
silmin sai sen täydellisyydestä, sitä tulisemmin vihloi tuska hänen
sydäntänsä. Hän silmäili ympärilleen, voisiko kenellekään tehdä
kysymyksen, ainoan vain. Mutta hän näki vain tuntemattomia kasvoja, ja
kaikkien huomio oli kiintynyt kultatuoliin, johon maaherra juuri oli
käynyt istumaan.
Vilhelm nousi paikaltaan, silmäili rauhallisesti ihastunutta
kansanjoukkoa ja kiinnitti läpitunkevan katseensa havaitsemaansa
kolmioon, jonka kussakin kulmassa oli nähtävänä eri tunnelman
aikaansaama näytelmä.
Yhdessä kulmassa seisoi Boxtel, vavisten kärsimättömyydestä ja luoden
kiihkeitä katseita prinssiin ja floriineihin, mustaan tulpaaniin ja
ihmisjoukkoon.
Toisessa kulmassa katseli Kornelius huohottaen, sanatonna, mustaa
tulpaania, tytärtään, näkemättä, huomaamatta muuta, välittämättä
mistään muusta.
Kolmannessa nähtiin korokkeella Haarlemin neitosten parissa kaunis
friisitär, yllään hieno hopeakirjainen punainen villapuku ja päässään
runsain pitsein koristettu kultakypäri.
Puoleksi tiedotonna ja kyynelsilmin nojasi Rosa erään Vilhelmin
upseerin käsivarteen.
Nähtyään kaikki tarpeelliset henkilöt koolla avasi Vilhelm hitaasti
pergamenttilevynsä, ja tyynesti ja pontevasti hän lausui äänellä, joka
tosin tuntui heikolta, mutta kumminkin tunki hartaan hiljaisuuden
lävitse kaikkialle tuohon viisikymmentuhantiseen katsojajoukkoon,
saattaen kunkin pidättämään hengitystään:
-- Te tiedätte, mitä tarkoitusta varten olette tänne kokoontuneet.
Sadantuhannen floriinin palkinto on luvattu sille, jonka onnistuisi
kasvattaa musta tulpaani. Nyt on tuo Hollannin tuottama ihme nähtävänä
silmienne edessä. On saatu kehitetyksi musta tulpaani, joka täyttää
kaikki Haarlemin puutarhayhdistyksen asettamat ehdot.
-- Kertomus mustan tulpaanin synnystä ja sen henkilön nimi, jota meidän
on kiittäminen tämän luonnon ihmetuotteen kasvattamisesta, on
merkittävä kaupungin kunniakasten muistojen kirjaan.
-- Hän, jonka oma musta tulpaani on, astukoon eteeni!
Lausuessaan viime sanat loi prinssi, tarkatakseen niiden vaikutusta,
katseen kolmion kuhunkin kulmaan.
Hän näki Boxtelin syöksähtävän eteenpäin korokkeelta, jolla seisoi.
Hän näki Korneliuksen tekevän ehdottoman liikkeen.
Hän näki upseerin, jonka suojaan Rosa oli ollut uskottuna, taluttavan
tai pikemmin työntävän hänet hänen istuimensa eteen.
Kaksinkertainen huuto kajahti yhtaikaa prinssiä oikealta ja vasemmalta
puolen.
Kauhusta typertynyt Boxtel, ilon huumaama Kornelius olivat molemmat
huutaneet: -- Rosa! Rosa!
-- Tämä tulpaani on teidän, eikö niin, tyttöseni? lausui prinssi.
-- On kyllä, teidän ylhäisyytenne, sopersi Rosa, jonka liikuttava
kauneus saattoi kansanjoukon muminalla ilmaisemaan ihastuksensa.
-- Oi! mumisi Kornelius, -- hän valhetteli siis sanoessaan, että tämä
kukka oli varastettu häneltä! Sentähden hän siis läksi Loewesteinistä!
Oi hän, hän, jota luulin paraimmaksi ystäväkseni, on unohtanut,
pettänyt minut!
-- Voi minua kurjaa, vaikeroi Boxtel, -- olen hukassa!
-- Tämä tulpaani, jatkoi prinssi, -- on siis nimitettävä kasvattajansa
mukaan, on merkittävä kukkasluetteloihin nimellä _Tulipa nigra Rosa
Barlaensis_, siksi että tämän nuoren tytön nimi hänen mentyään
naimisiin on oleva van Baerle.
Ja Vilhelm otti Rosan käden ja laski sen erään kalpean miehen käteen.
Huumaantuneena, mieletönnä ilosta oli tämä vaipunut maaherran
valtaistuimen juurelle ja kiitti vuoroin prinssiä, morsiantaan ja
Jumalaa, joka sinitaivaalta hymyillen katseli kahta onnellista sydäntä.
Samassa vaipui puheenjohtaja van Systensin jalkojen juureen eräs toinen
mies, mutta peräti toisenlaisten tunteiden vallassa.
Nähdessään toiveensa tuhotuiksi, oli Boxtel mennyt tainnoksiin.
Hänet nostettiin maasta ja hänen valtasuontaan ja sydäntään tutkittiin.
Hän oli kuollut.
Muutoin ei tuo tapahtuma liioin häirinnyt juhlaa, kun ei
puutarhayhdistyksen puheenjohtaja enempää kuin prinssikään kiinnittänyt
siihen mitään huomiota.
Kornelius peräytyi kauhistuneena. Hän oli tuntenut tuon varkaan,
vale-Jakobin, naapuriksensa Isak Boxteliksi, jota ei viattomuudessaan
ollut hetkeäkään epäillyt vikapääksi niin katalaan tekoon.
Muutoin oli Boxtelille onneksi, että Jumala salli halvauksen kohdata
häntä niin oikeaan aikaan, vapauttaen hänet siten näkemästä lisää
tuollaisia hänen ylpeydelleen ja ahneudelleen tuskallisia seikkoja.
Torvien soidessa läksi kulkue jälleen liikkeelle, muutoin ennallaan,
paitsi että Boxtel siitä puuttui ja että Kornelius ja Rosa riemukkaina
kulkivat siinä rinnan, käsi kädessä.
Kaupungintalolle saavuttua lausui prinssi Korneliukselle, viitaten
tuohon satatuhatta floriinia sisältävään kukkaroon:
-- On vaikea sanoa, kumpi oikeastaan on voittanut nämä rahat, tekö vai
Rosa, sillä joskin sipuli oli teidän kasvattamanne, niin on hän
puolestaan kasvattanut itse kukan. Näin ollen on siis oikein ja
kohtuullista, että hän lahjoittaa ne teille myötäjäisinään.
-- Nuo rahat on Haarlemin kaupunki lahjoittanut tulpaanin hyväksi.
Kornelius kuunteli, odottaen mitä prinssi oikeastaan halusi saada
lausutuksi, ja tämä jatkoi:
-- Minä puolestani lahjoitan Rosalle satatuhatta floriinia, jotka hän
on rehellisesti ansainnut ja voi tarjota teille huomenlahjaksi. Ne ovat
hänen rakkautensa, rohkeutensa ja rehellisyytensä palkka.
-- Mitä teihin itseenne tulee, on Rosan onnistunut näyttää toteen
teidän viattomuutenne. On käynyt ilmi, että teidät on vangittu rikoksen
takia, jota ette ole tehnyt.
Näin sanoen prinssi ojensi Korneliukselle tuon raamatunlehden, jolle
Kornelius de Witt oli kirjoittanut kirjeensä ja johon kolmas sipuli oli
ollut käärittynä.
-- Minun on ilmoittaminen teille, jatkoi hän, -- että vapautenne ohella
saatte myöskin varallisuutenne takaisin, sillä viattoman miehen
omaisuutta ei käy ottaminen takavarikkoon.
-- Herra van Baerle, te olette Kornelius de Wittin kummipoika, Jan de
Wittin ystävä. Osottakaa ansainneenne tuo kunnia, jonka toinen on
teille osottanut suomalla teille kasteessa nimensä ja toinen
lahjoittamalla teille ystävyytensä. Kunnioittakaa heidän muistoansa
yhdistämällä omassa itsessänne molempain avut, sillä de Witt veljekset,
jotka väärin tuomittuina onnettomana hetkenä joutuivat harhaanjohdetun
kansanjoukon uhriksi, olivat yleviä kansalaisia, joista Hollanti tänään
ylpeilee.
Lausuttuaan nuo sanat hänessä harvinaisen liikutuksen vallassa, prinssi
ojensi kätensä eteensä polvistuneen morsiusparin suudeltaviksi.
Huoaten sitten syvään hän lausui:
-- Onnelliset te, joiden voittaaksenne Hollannille mainetta ja ennen
kaikkea todellista onnea vain tarvitsee pyrkiä rikastuttamaan sen
tulpaaneja yhä uusin värein!
Ja kääntäen katseensa Ranskaan päin, ikäänkuin uhkaavia pilviä
tarkaten, hän nousi vaunuihinsa ja ajoi pois.
* * * * *
Kornelius matkusti samana päivänä Rosan kanssa Dordrechtiin, ja vanha
hoitajatar lähetettiin viemään Gryphukselle sanaa kaikesta mitä oli
tapahtunut.
Ne, jotka suomamme kuvauksen perusteella tuntevat Gryphus vanhuksen
luonteen, käsittävät ettei hän hevillä suostunut sopimaan vävynsä
kanssa. Hänen mielensä oli karvas saatujen kepiniskujen takia, joiden
luvun hän, mustelmien mukaan laskien, arveli olleen yksiviidettä. Mutta
lopuksi hän kumminkin lauhtui, sanoen tahtovansa olla yhtä jalomielinen
kuin hänen ylhäisyytensäkin.
Ryhdyttyään vartioimaan ihmisten asemesta tulpaaneja, hänestä tuli
ankarin kukkasvartija mitä Flanderissa konsanaan on nähty. Häntä
kannatti katsella hänen metsästäessään peltohiiriä, karkottaessaan pois
vaarallisia perhosia ja ylen ahnaita mehiläisiä.
Kuultuaan kertomuksen Boxtelista hän raivostuneena vale-Jakobin
vehkeistä hävitti tuon viikunapuun suojaaman näkötornin, josta käsin
Boxtel oli tehnyt havaintojaan. Boxtelin talo oli nimittäin myyty
huutokaupalla, ja liittämällä hänen omistamansa maa-alueen omaansa oli
Kornelius saanut sarkansa suojaan kaikilta Dordrechtin kaukoputkilta.
Rosa, joka kaunistui kaunistumistaan, kävi myöskin aina oppineemmaksi,
ja oltuaan pari vuotta naimisissa hän osasi jo lukea ja kirjoittaa niin
hyvin, että voi omin neuvoin kasvattaa molemmat kauniit lapsensa, jotka
vuosina 1674 ja 1675 olivat tulleet maailmaan tulpaanien tavoin
toukokuussa ja tuottaneet hänelle paljoa vähemmän tuskaa kuin tuo
kuuluisa kukka, jota hänen oli niistä kiittäminen.
Van Baerle pysyi uskollisena Rosalle, kuten tulpaaneilleenkin. Vaimonsa
onni ja tulpaanien hoito oli hänelle tärkeintä elämässä, ja hän kehitti
lukuisan määrän muunnoksia, jotka ovat mainitut hollantilaisissa
kukkasluetteloissa.
Hänen vierashuoneensa paraina koristeina oli kaksi kultakehyksiin
pantua lehteä Kornelius de Wittin raamatusta.
Toiselle näistä oli, kuten muistettaneen, hänen kumminsa kirjoittanut
pyynnön, että hän hävittäisi markiisi Louvois'n kirjeet.
Toiselle oli hän itse kirjoittanut testamenttinsa, jolla lahjoitti
Rosalle mustan tulpaanin sipulin, ehdolla että tämä saatuaan
satatuhatta floriinia myötäjäisiä menisi naimisiin kauniin
kuusikolmatta tai kahdeksankolmatta vuotta vanhan nuoren miehen kanssa,
jota rakastaisi ja joka rakastaisi häntä.
Ehto oli täytetty tarkoin, vaikka Kornelius ei ollutkaan kuollut, ja
juuri siksi, ettei hän ollut kuollut.
Suojatakseen itseään kadehtijoilta, ellei kaitselmus enää toiste
joutaisi häntä niistä vapauttamaan, kuten oli tehnyt herra Isak
Boxteliin nähden, hän kirjoitti ovensa yläpuolelle samat sanat, jotka
Grotius oli kaivertanut vankilansa muuriin sinä päivänä, jolloin sieltä
pakeni:
»On ihmisiä, jotka ovat kärsineet siksi paljon, ettei heidän koskaan
tarvitse sanoa: -- Minä olen liian onnellinen!»