Tuona juhlallisena hetkenä, jolloin ihastuksenhuudot kohosivat
ilmoille, tuli puiston viereistä tietä pitkin vaunut, hiljentäen
vauhtiaan tielle kokoontuneiden lapsilaumojen takia, jotka aikuiset
innoissaan olivat työntäneet pois puiston käytäviltä.
Noissa tomuisissa, vinkuvin pyörin laiskasti lähestyvissä vaunuissa
saapui onneton van Baerle Haarlemiin. Avoimesta vaununovesta alkoi
hänelle esiintyä tuo näytelmä, jota olemme pyrkineet kuvaamaan
lukijalle, vaikkakin vaillinaisesti.
Tuo kansanpaljous, melu, luonnon ja ihmiskäden aikaansaama komeus
huumasi vankia kuin salama, joka olisi kirkastanut hänen vankikoppinsa.
Vaikkei Korneliuksen liioin ollut onnistunut saada matkatoveriltaan
omaa kohtaloaan koskevia selityksiä, rohkeni hän kumminkin vielä
tiedustella häneltä tuon tungoksen syytä, kun hän ei tiennyt eikä
voinut tietää tämän asian mitenkään koskevan häntä itseään.
-- Pyytäisin saada kysyä, mitä täällä on tekeillä, herra luutnantti?
lausui hän seuralaiselleen.
-- Kuten näette, hyvä herra, vietetään täällä juhlaa, vastasi toinen.
-- Vai juhlaa! lausui Kornelius synkän välinpitämättömästi kuten se,
joka jo aikoja on vieraantunut kaikesta maallisesta ilosta.
Vaiettuaan hetken ajopelien ehtiessä hiukan eteenpäin, hän kysyi:
-- Varmaan suurtakin juhlaa, koska kaikkialla on niin paljon kukkasia?
-- Niin kyllä, juhlaa, jossa kukat ovat pääasia.
-- Oi, mitä sulotuoksuja! Mitä ihania värejä! huudahti Kornelius.
-- Pysähdyttäkää, että herra saa katsella! sanoi upseeri tuollaisen
sotureille ominaisen lempeän säälintunteen valtaamana sotamiehelle,
joka oli ajajan toimessa.
-- Oi kiitoksia, herra, ystävällisyydestänne, kiiruhti van Baerle
surumielisesti vastaamaan, -- mutta toisten ilon näkeminen tuottaa
minulle vain tuskaa. Rukoilen teitä siis säästämään minua tuosta
kärsimyksestä.
-- Kuten tahdotte. Jatkakaamme siis matkaamme. Käskin pysähdyttämään,
koska pyysitte tietoja tästä juhlasta ja koska teitä pidetään kukkasten
ihailijana, ja erittäinkin niiden, joiden kunniaksi tämänpäiväistä
juhlaa vietetään.
-- Minkä kukkasten juhla tämä siis on? kysy Kornelius.
-- Tulpaanien juhla.
-- Tulpaanien! huudahti van Baerle. -- Vietetäänkö nyt tulpaanien
juhlaa?
-- Vietetään, hyvä herra. -- Mutta koska tämän näytelmän katseleminen
teistä tuntuu vastenmieliseltä, niin kiiruhtakaamme eteenpäin.
Ja upseeri yritti antaa käskyn jatkaa matkaa.
Mutta Kornelius pidätti häntä. Hänen mielessään oli herännyt
tuskallinen epäilys.
-- Hyvä herra, kysyi hän vapisevalla äänellä, -- annetaanko tuo
palkinto ehkä tänään?
-- Palkinto mustasta tulpaanista, te tarkoitatte. Annetaan kyllä.
Korneliuksen poskille kohosi puna, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa,
hiki helmeili hänen otsallaan.
Ajatellen sitten että juhla hänen ja hänen tulpaaninsa poissaolon
johdosta oli epäonnistuva, kun ei ollut palkittavaa ihmistä eikä
kukkaa, hän lausui:
-- Kaikki nuo kunnon ihmiset tulevat olemaan yhtä onnettomia kuin
minäkin, kun eivät saa nähdä tuota ihmettä, jonka takia ovat tulleet,
ainakaan muutoin kuin varsin vaillinaisessa muodossa.
-- Mitä te tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, lausui Kornelius, heittäytyen taapäin vaunuissa, --
ettei mustaa tulpaania saa kasvatetuksi kukaan muu kuin eräs, jonka
tunnen.
-- Silloin on tuo eräs, jonka te tunnette, jo kasvattanut sen, sillä
tänä hetkenä on koko Haarlem kokoontunut katselemaan tuota kukkaa,
jonka kehittämisen te arvelette jäävän ainiaan suorittamatta.
-- Mustaa tulpaaniako? huudahti van Baerle, kumartuen puolta ruumistaan
myöten ulos vaununovesta. -- Missä se on, missä?
-- Tuolla kaukana, valtaistuimella, ettekö näe!
-- Näen sen nyt!
-- Lähtekäämme, hyvä herra, sanoi upseeri, -- meidän täytyy jo jatkaa
matkaamme.
-- Oi säälikää, armahtakaa minua, hyvä herra, sanoi van Baerle, --
elkää viekö minua vielä pois, antakaa minun katsoa sitä! Kuinka, onko
tuo kukka, jonka tuolla näen, musta tulpaani, ... aivan musta, -- voiko
se todella olla mahdollista! Oi herra, oletteko te nähnyt sen? Siinä on
varmaankin pilkkuja tai jokin muu virhe, tai kenties se on värjätty.
Oi, jospa minä saisin katsoa sitä, niin tietäisin sen kyllä sanoa!
Päästäkää minut vaunuista, antakaa minun mennä katsomaan sitä läheltä,
-- rukoilen teitä tekemään sen!
-- Oletteko te mieletön, hyvä herra, kuinka voisin sallia sen!
-- Rukoilen teitä suostumaan.
-- Mutta te unohdatte että olette vanki!
-- Olen kyllä, se on totta, mutta voitte silti luottaa kunniaani. En
yritäkään paeta! Antakaa minun vain katsella tuota kukkaa!
-- Mutta minun on noudattaminen saamiani määräyksiä, hyvä herra.
Ja upseeri teki uudelleen liikkeen, antaakseen sotamiehelle määräyksen
ajaa eteenpäin.
Kornelius pidätti häntä vielä kerran.
-- Oi, olkaa kärsivällinen, olkaa ylevämielinen, rukoili hän. -- Koko
elämäni riippuu säälistänne, -- elämäni, joka varmaankaan ei enää tule
olemaan pitkä. Oi, ette tiedä, herra, kuinka minä kärsin, ette tiedä
mitä liikkuu mielessäni. Sillä ajatelkaapa, jatkoi hän epätoivoisesti,
-- jos se olisi minun tulpaanini, jos se olisi Rosalta varastettu
tulpaani! Oi, herra, ette tiedä miltä tuntuu, kun on kehittänyt mustan
tulpaanin ja saanut luoda siihen katseen vain, -- on nähnyt että se on
täydellinen, taiteen ja luonnon mestariteos, ja kadottanut sen,
kadottanut sen ainaiseksi. Oi herra, minun täytyy lähteä, minun täytyy
päästä sitä katsomaan! Surmatkaa minut sitten, jos tahdotte, mutta
sallikaa minun nähdä se!
-- Vaiti, onneton, nopeasti vaunuihin! Tuolla tulee hänen ylhäisyytensä
maaherra seurueineen meitä vastaan, ja jos prinssi huomaa jotain
asiaankuulumatonta, olemme molemmat hukassa.
Pelästyen vielä pahemmin toverinsa kuin itsensä takia vetäytyi van
Baerle takaisin vaunuihin. Mutta hän ei malttanut pysyä siellä
puoltakaan minuuttia, ja ensimäiset kaksikymmentä ratsastajaa olivat
tuskin ehtineet ohitse, kun hän rukoilevia liikkeitä tehden jälleen
kumartui ulos vaununovesta, juuri samana hetkenä, jolloin maaherra ajoi
ohitse.
Kylmänä ja teeskentelemätönnä kuten aina matkasi Vilhelm kohden
juhlakenttää, suorittamaan siellä tehtävänsä. Kädessään hänellä oli
pergamenttikäärö, jota hän tänä juhlapäivänä käytti komentosauvana.
Nähdessään Korneliuksen rukoilevat liikkeet ja tuntien kenties myöskin
häntä seuraavan upseerin, prinssi antoi käskyn pysähdyttää vaununsa.
Väristen pysähtyivät lujakoipiset hevoset tuossa tuokiossa kuuden
askeleen päähän vaunuunsa suljetusta van Baerlestä.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi prinssi upseerilta, joka kuullessaan
maaherran käskyn oli hypännyt ulos vaunuista ja lähestyi häntä
kunnioittavasti.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen määräystenne mukaisesti
noutanut Loewesteinistä tämän valtiollisen vangin ja tuon hänet nyt
Haarlemiin, kuten olette käskenyt.
-- Hyvä. Ja mitä hän haluaa?
-- Hän pyytää kiihkeästi saada hetkeksi pysähtyä tähän.
-- Saadakseni nähdä mustan tulpaanin, teidän ylhäisyytenne, huusi van
Baerle pannen kätensä ristiin. -- Ja nähtyäni sen ja saatuani tietää
mitä haluan, menen kuolemaan, jos se on teidän ylhäisyytenne tahto, ja
kuollessani siunaan teidän laupeuttanne, joka sovittaa minut Jumalan
kanssa, siunaan teidän ylhäisyyttänne, jota minun on kiittäminen siitä,
ettei työni ole mennyt hukkaan, vaan on saanut kunniakkaan päätöksensä!
Oli omituista nähdä nuo molemmat miehet, -- vaunuissaan kumpikin ja
vartioväkineen: toinen mahtavana, toinen viheliäisenä, toinen
pyrkimässä valtaistuimelle, toinen valmiina astumaan mestauslavalle.
Katse kylmänä oli Vilhelm kuunnellut Korneliuksen kiihkeätä rukousta.
Kääntyen sitten upseerin puoleen hän lausui:
-- Tämä mies on tuo kapinallinen vanki, joka Loewesteinissä yritti
tappaa vartijansa.
Kornelius huokaisi tuskallisesti ja painoi päänsä alas. Hänen lempeät,
rehelliset kasvonsa punehtuivat ja kalpenivat samalla kertaa. Tuo
mahtava, kaikkitietävä olento, joka salaisen ja muille näkymättömän
sanansaattajan välityksellä jo oli saanut tiedon hänen rikoksestaan,
oli epäilemättä rankaiseva sen ja vastaava kieltävästi hänen
pyyntöönsä.
Kornelius ei taistellut enää kohtaloaan vastaan, ei puolustautunut
enää. Koko hänen olentonsa kuvasti niin avutonta viattomuutta ja
epätoivoa, ettei tuo näky voinut olla liikuttamatta häntä katselevan
miehen kaikkea suurta oivaltavaa mieltä ja sydäntä.
-- Sallikaa vangin lähteä vaunuista, sanoi maaherra, -- ja mennä
katsomaan mustaa tulpaania, joka niin hyvin ansaitsee katselemista.
-- Oi, huudahti Kornelius, laskeutuen horjuvana ja ilosta melkein
tajutonna vaununastuimelle, -- oi, teidän ylhäisyytenne!
Hänen hengityksensä salpautui, ja ellei upseeri olisi tukenut häntä
käsivarrellaan, olisi Kornelius parka kiittänyt hänen ylhäisyyttään
polvistuneena ja otsa maan tomuun vaipuneena.
Annettuaan tuon lupauksen prinssi jatkoi matkaansa puiston lävitse
innokasten suosionhuutojen raikuessa.
Pian saapui hän puhujalavalle. Samana hetkenä kajahti kaukaa
taivaanrannalta tykinlaukaus.