-- Te jätitte sen yksin, vaikeroi Kornelius.
-- Silmänräpäykseksi vain, toimittaakseni matkaan lähettimme, jonka
asunnolle on tuskin viittäkymmentäkään askelta.
-- Ja siksi aikaa te jätitte, onneton lapsi, varoituksistani huolimatta
avaimen ovelle.
-- Ei, ei, avain oli koko ajan kädessäni, puristin sitä kuin olisin
pelännyt kadottavani sen.
-- Mutta kuinka se sitten on tapahtunut?
-- Tiedänkö sitä itsekään? Annoin kirjeen lähetille, ja hän läksi
matkaan. Palatessani oli huoneeni ovi lukossa, ja siellä oli muutoin
kaikki paikoillaan, mutta musta tulpaani oli poissa. Joku on hankkinut
itselleen avaimen huoneeseeni tai mennyt sinne väärällä avaimella.
Hän vaikeni, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Kornelius näytti kuin vanhentuneen, hän kuunteli liikkumatonna, melkein
tajutonna, ainoastaan äännellen:
-- Varastettu, varastettu, varastettu! Olen hukassa.
-- Oi herra Kornelius, armoa, armoa! huusi Rosa. -- Tämä vie minut
kuolemaan!
Kuullessaan Rosan uhkauksen Kornelius tarttui oven ristikkoon ja
ravisti sitä hurjasti.
-- Rosa, huusi hän, -- joskin se on ryöstetty meiltä, niin emme siltä
saa lannistua. Onnettomuus on tosin suuri, mutta kenties keksimme vielä
jonkun neuvon. Mehän tunnemme varkaan.
-- Kuinka voisin varmasti syyttää ketään?
-- Minä puolestani sen kyllä voin. Varas on tuo katala Jakob!
Sallimmeko hänen kuljettaa Haarlemiin vaivannäkömme, rakkautemme
lapsukaisen? Rosa, häntä täytyy ajaa takaa, hän ei saa päästä
käsistämme!
-- Mutta kuinka se voi tapahtua, ilman että isäni huomaa meidän
toimineen yhdessä? Kuinka voisin minä, taitamaton nainen, jolla on niin
peräti vähän vapautta, saada suoritetuksi tehtävän, joka tuskin
onnistuisi teille itsellennekään?
-- Rosa, Rosa, avatkaa minulle tämä ovi, niin saamme nähdä, eikö se
onnistu minulle! Saatte nähdä, enkö minä löydä varasta, enkö saa häntä
tunnustamaan rikostaan! Saatte nähdä, enkö saa häntä armoa rukoilemaan!
-- Kuinka minä sen voin avata? sanoi Rosa itkuun tyrskähtäen. -- Ovatko
sitten avaimet minun hallussani? Jos niin olisi, niin olisitte toden
totta jo aikoja ollut vapaa.
-- Mutta ne ovat teidän isällänne, katalalla isällänne, teloittajalla,
joka tappoi tulpaanini ensimäisen sipulin. Oi tuota konnaa, tuota
konnaa! Hän on Jakobin rikostoveri.
-- Hiljempää, hiljempää, taivaan tähden!
-- Jos te ette avaa minulle, Rosa, huusi Kornelius raivosta mieletönnä,
-- niin minä rikon tuon ristikon ja surmaan kaikki vankilan asukkaat!
-- Ystäväni, tyyntykää, rukoilen teitä!
-- Minä sanon teille, Rosa, että minä hajoitan koko tämän vankilan kivi
kiveltä!
Ja tuo onneton, jonka voimat viha kasvatti kymmenkertaisiksi, jyskytti
ovea molemmin käsin, välittämättä siitä että melu saattoi kiertoportaat
voimakkaasti kajahtelemaan.
Kauhistunut Rosa koetti turhaan tyynnyttää tuota raivokasta
mielenpurkausta.
-- Vakuutan että tapan tuon Gryphus konnan, huusi van Baerle. --
Vuodatan hänen verensä kuiviin, kuten hän vuodatti mustan tulpaanin
veren.
Onneton näytti olevan menettämäisillään järkensä.
-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi Rosa vavisten, -- mutta tyyntykää!
Minä noudan avaimet, minä avaan oven, mutta tyyntykää, ystäväni,
tyyntykää!
Hän vaikeni. Ulvahdus, jonka hän kuuli edessään, keskeytti hänen
puheensa.
-- Isäni! kirkaisi Rosa.
-- Gryphus! karjaisi van Baerle. -- Tuo konna!
Gryphus vanhus oli melun kestäessä noussut portaita ylös, heidän
kuulemattaan hänen askeltaan.
Hän tarttui tarmokkaasti Rosan ranteeseen.
-- Vai otat sinä minun avaimeni, sanoi hän vihan tukahduttamalla
äänellä. -- Oi tuota katalaa, tuota hirviötä! Hirtettävä petturi on tuo
Korneliuksesi! Vai olet sinä niin hyvissä väleissä valtiollisten
vankien kanssa! Hyvä on.
Epätoivon vallassa löi Rosa käsiänsä yhteen.
-- Vai niin, jatkoi Gryphus, jonka kiihkeän raivostunut äänensävy oli
käynyt voittoisan ivalliseksi, -- siis aikoo viaton tulpaaninviljelijä,
lempeä oppinut, lyödä minut kuoliaaksi, juoda vereni! Oivallista!
Varsin oivallista! Ja yksissä tuumin tyttäreni kanssa. Hyvä Jumala!
Olenko sitten joutunut varasten joukkoon, ryövärien luolaan!
Linnanpäällikkö saa aamulla tietää kaikki, ja hän ilmoittaa asiasta
heti huomispäivänä hänen ylhäisyydelleen maaherralle. Kyllä täällä laki
tunnetaan. Kapinoimisesta vankilassa seuraa 6:nnessa pykälässä määrätty
rangaistus. Tästä tulee uusi Buitenhofin juttu, herra oppinut, ja
entistä hauskempi. Pureskelkaa vain nyrkkejänne kuin karhu häkissään,
ja te, kaunokaiseni, ahmikaa vain silmillänne rakas Korneliuksenne.
Minun täytyy tunnustaa teille, karitsani, ettette enää voi saada onnea
toimiskella yhdessä. No niin, mene huoneeseesi, luonnoton tytär. Ja te,
herra oppinut, näkemiin! Olkaa levollinen, me tapaamme kyllä vielä
toisemme!
Mieletönnä kauhusta ja epätoivosta Rosa heitti lentomuiskun
ystävälleen. Äkkiä näytti hänen mieleensä tulevan uusi ajatus, ja
kiiruhtaen kohden porraskäytävää hän lausui:
-- Ei kaikki vielä ole hukassa! Luota minuun, Korneliukseni!
Vihasta karjuen seurasi Gryphus häntä.
Mitä vanki raukkaan tulee, herposivat hänen kätensä vähitellen
ristikosta, johon ne kouristuksentapaisella liikkeellä olivat
takertuneet, hänen päänsä painui alas, hänen silmänsä pyörivät
kuopissaan, ja hän vaipui raskaasti lattialle mumisten:
-- Varastettu! Se on varastettu minulta!
Sillä välin oli Boxtel poistunut linnasta oven kautta, jonka Rosa itse
oli jättänyt auki, ja musta tulpaani väljään viittaansa piilotettuna
heittäytyi hän Gorkumissa odottaville rattaille ja läksi pois seudusta,
toimittamatta ystävällensä Gryphukselle sanaa äkillisestä lähdöstänsä,
-- kuten lukija ehkä arvanneekin.
Ja nähtyämme hänen nyt nousevan rattaillensa seuraamme häntä lukijan
luvalla hänen matkansa päämäärään saakka.
Hän ajoi hitaasti, sillä ei ole helppoa kuljettaa mustaa tulpaania
kyytirattailla.
Mutta peläten viipyvänsä liian kauan matkalla antoi Boxtel Delftissä
laatia kotelon, joka oli sisältä verhottu kauniilla tuoreella
sammaleella, ja siihen sijoitti hän tulpaaninsa. Kukalla oli nyt joka
puolella pehmeä seinä tukenansa ja ylhäällä riittävästi raitista ilmaa,
ja niin voitiin sitä vahingoittamatta jatkaa matkaa täyttä laukkaa.
Seuraavana aamuna saapui Boxtel Haarlemiin, uupuneena, mutta
voitonriemuisena, hankki tulpaanilleen uuden ruukun, hävittääksensä
kaikki varkauden jäljet, rikkoi fajanssiruukun ja heitti sirpaleet
kanavaan, kirjoitti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle
saapuneensa Haarlemiin tuomaan täysin mustaa tulpaania, asettui
vahingoittumattomine kukkinensa asumaan hienoon majataloon ja jäi
odottamaan mitä seuraisi.