Rosan lähdettyä oli Kornelius hervotonna jäänyt seisomaan luukun luo,
kuin kykenemätönnä kestämään kahdenkertaisen onnensa taakkaa.
Puoli tuntia meni menojaan.
Sinisinä ja raikkaina tunkivat päivän ensi säteet jo ristikkoakkunasta
sisään. Silloin kuuli Kornelius äkkiä porraskäytävästä läheneviä
askeleita ja huutoja, jotka saivat hänet vavahtamaan.
Seuraavana hetkenä seisoi Rosa kalpeana ja kasvot vääntyneinä hänen
edessään.
Kauhistuneena peräytyi Kornelius, kalveten hänkin.
-- Kornelius, Kornelius! huohotti Rosa.
-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi vanki.
-- Kornelius! Tulpaani...
-- Mitä tarkoitatte?
-- Kuinka voin sen sanoa!
-- Puhukaa, Rosa, puhukaa!
-- Se on ryöstetty, varastettu meiltä!
-- Ryöstetty! Varastettu! huusi Kornelius.
-- Niin, sanoi Rosa, nojaten oveen pysyäkseen pystyssä. -- Niin, se on
varastettu!
Mutta jalat eivät häntä enää kantaneet, hän horjahti ja vaipui
polvilleen.
-- Mutta kuinka se on tapahtunut? kysyi Kornelius. -- Kertokaa,
selittäkää...
-- Syy ei ole minun, ystäväni.