Ojentaen raamatun Rosalle lausui Kornelius:
-- Lukekaa, mitä olen kirjoittanut!
-- Oi herra, vastasi tyttö, -- johan sanoin etten osaa lukea.
Silloin luki Kornelius ääneen tekemänsä testamentin.
Lapsi raukan nyyhkytykset kävivät yhä kiihkeämmiksi.
-- Suostutteko ehtoihini? kysyi vanki surumielisesti hymyillen ja
suudellen kauniin friisittären vapisevia sormia.
-- Oi, en tiedä, herra, sopersi tyttö.
-- Ette tiedä, -- miksikä niin?
-- Siinä on ehto, jota en voi täyttää.
-- Mikä sitten? Luulin laatineeni ehdot välipuheemme mukaisiksi.
-- Te annatte minulle nuo satatuhatta floriinia myötäjäisiksi?
-- Niin kyllä.
-- Ja minun pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastan?
-- Tietysti.
-- Sitten en voi ottaa vastaan noita rahoja. En ole koskaan rakastava
ketään, enkä mene koskaan naimisiin.
Saatuaan nuo sanat vaivoin lausutuksi Rosa vaipui polvilleen, tuskasta
puoleksi tajutonna.
Kauhistuneena nähdessään hänet niin kalpeana ja elotonna yritti
Kornelius ottaa hänet syliinsä, mutta silloin kuului porraskäytävästä
raskaita askeleita ja muita kammottavia ääniä, joihin yhtyi koiran
haukunta.
-- Teitä tullaan noutamaan! huudahti Rosa käsiään väännellen. --
Jumalani! Jumalani! Eikö teillä ole enää mitään minulle sanottavaa?
Ja hän vaipui polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä, tukehtumaisillaan
kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
-- Pyydän teitä rakkaudesta minuun huolellisesti säilyttämään noita
kolmea sipulia ja hoitamaan niitä antamieni määräysten mukaisesti.
Jääkää hyvästi, Rosa!
-- Kyllä ... voi herra! sopersi tyttönen päätään kohottamatta. -- Teen
kaikki mitä olette käskenyt. Mutta naimisiin en voi mennä, sillä se ...
se on aivan mahdotonta, vannon sen!
Ja hän kätki vavahtelevalle povellensa Korneliuksen antaman kalliin
aarteen.
Melu, jonka Kornelius ja Rosa olivat kuulleet, johtui siitä, että
virkakirjuri saapui noutamaan tuomittua, seurassaan teloittaja ja
sotamiehiä, joiden piti muodostaa vartiojoukko mestauslavan ympärille,
sekä linnan palvelusväkeen kuuluvia uteliaita katselijoita.
Osottamatta heikkoutta tai kerskailevaa rohkeutta otti Kornelius heidät
vastaan pikemmin ystävinä kuin vihollisina ja tyytyi ilman muuta
noudattamaan toimituksen täytäntöönpanoa varten annettuja määräyksiä.
Luodessaan silmäyksen pienestä ristikkoakkunasta torille hän näki
mestauslavan ja parinkymmenen askeleen päässä siitä hirsipuun, josta de
Witt veljesten häväistyt maalliset jäännökset oli poistettu maaherran
käskystä.
Lähtiessään huoneesta seuratakseen sotamiehiä Kornelius halusi vielä
kerran katsoa Rosan enkelinsilmiin, mutta hän näki sotamiesten
miekkojen ja keihäiden välitse vain puupenkin vieressä maassa makaavan
ruumiin ja värittömät kasvot, puolittain pitkien kiharoiden peitossa.
Mutta mennessään tiedottomaksi oli Rosa totellakseen ystäväänsä
laskenut kätensä samettiliivilleen, ja tajutonnakin suojeli hän yhä
vielä vaistomaisesti Korneliuksen hänelle uskomaa aarretta.
Ja lähtiessään vankikammiosta näki Kornelius Rosan koukistuneiden
sormien lomitse tuon keltaisen raamatunlehden, johon Kornelius de Witt
oli niin suurella vaivalla ja tuskalla piirtänyt muutamia rivejä, jotka
ehdottomasti olisivat pelastaneet niin ihmisen kuin tulpaaninkin, jos
Kornelius vain olisi lukenut ne.