Rosa ei ollut erehtynyt. Tuomarit tulivat seuraavana päivänä
Buitenhofiin tutkimaan Kornelius van Baerleä. Mutta kyselyä ei kestänyt
kauan. Todettiin että Kornelius van Baerle oli säilyttänyt huostassaan
de Witt veljesten Ranskan hallitukselta saamat kirjeet.
Hän ei edes kieltänytkään sitä.
Tuomarit pyrkivät vain selvyyteen siitä, oliko van Baerle saanut nuo
kirjeet Kornelius de Wittin välityksellä.
Kun van Baerlen nyt veljesten kuoltua ei tarvinnut salata mitään,
hän myönsi ilman muuta että Kornelius de Witt omakätisesti oli antanut
nuo kirjelmät hänen talletettavikseen, ja hän kertoi myöskin
seikkaperäisesti miten se oh tapahtunut.
Tuo tunnustus todisti ilmeisesti että kummipoika oli kumminsa
rikostoveri.
Mutta Kornelius tunnusti vielä muutakin. Hän kertoi avomielisesti
toimiskeluistaan, tavoistaan, kotielämästään. Hän kertoi ettei
ollenkaan välittänyt valtiollisesta elämästä, vaan harrasti opintoja,
tieteitä ja taiteita ja kukkain viljelystä. Vielä hän lisäsi ettei
ollut koskenut eikä edes nähnytkään Korneliuksen hänelle jättämiä
papereita sen päivän jälkeen, jolloin Kornelius oli ollut Dordrechtissa
ja uskonut ne hänen huostaansa.
Hänen viime lausuntoaan vastaan huomautettiin, ettei se voinut olla
tosi, koska paperit olivat kaapissa, jossa hänen kätensä ja silmänsä
toimiskelivat joka päivä.
Kornelius myönsi kyllä pistäneensä kätensä laatikkoon, mutta ainoastaan
tutkiakseen olivatko sipulit kuivia, ja hän oli katsonut sinne vain
nähdäkseen alkoivatko ne itää.
Tähän huomautettiin, että oli mahdoton uskoa sellaiseen
välinpitämättömyyteen, sillä antaessaan omakätisesti tuollaisia
papereita hänen huostaansa ei hänen kumminsa ollut voinut jättää häntä
tietämättömäksi niiden merkityksestä.
Tähän vastasi Kornelius, että hänen kumminsa rakasti häntä liiaksi ja
oli liian viisas mies ilmaistakseen hänelle noiden paperien sisällön,
koska tieto siitä olisi voinut tuottaa tallettajalle levottomuutta.
Siihen vastattiin, että jos herra de Witt olisi menetellyt sillä
tavoin, olisi hän varalta pannut kääröön kirjelmän, jossa todistaisi
ettei hänen kummipoikansa tiennyt mitään tuosta kirjeenvaihdosta, tai
olisi ainakin jouduttuaan syytteeseen kirjoittanut hänelle muutaman
sanan, jolla hän voisi todistaa viattomuutensa.
Kornelius lausui tähän että hänen kumminsa ei voinut ajatellakaan
minkään vaaran uhkaavan kääröä, sitä kun talletettiin kaapissa, jota
van Baerlen talossa pidettiin pyhänä kuin liitonarkkia. Niin muodoin ei
hän voinut tietää mitään todisteita olevan tarpeen. Mutta kuullessaan
kirjettä mainittavan heräsi hänen mielessään nyt muisto, että juuri
ennen hänen vangitsemistaan, hänen ollessaan vaipuneena tarkastamaan
erästä kaikkein arvokkaimmista sipuleistaan, herra Jan de Wittin
palvelija oli tullut hänen kuivatushuoneeseensa ja antanut hänelle
erään paperin. Mutta tuo kaikki oli hänen mielessään kuin unennäkönä
vain. Palvelija oli sitten poistunut, mutta Kornelius arveli että
paperi ehkä löytyisi, jos sitä haettaisiin tarkasti.
Mitä Craekeen tulee, olisi ollut turhaa häntä hakea, sillä hän oli
lähtenyt pois Hollannista.
Paperin löytymistä taas pidettiin niin vähän otaksuttavana, ettei edes
viitsitty vaivautua sitä hakemaan, eikä Kornelius sitä liioin
vaatinutkaan, koska oli mahdollista, että jos se löytyisikin, se ei
sisältäisi mitään tuota kääröä koskevaa.
Tuomarit olivat koettavinaan yllyttää Korneliusta tarmokkaampaan
itsepuolustukseen. He kohtelivat häntä tuollaisella hyväntahtoisella
kärsivällisyydellä, joka osottaa joko suopeutta syytettyä kohtaan tai
voitonvarmuutta, kun vastustaja jo on täysin nujerrettu eikä enää ole
tarpeen häntä liioin ahdistella.
Kornelius ei antanut tuon suopeuden pettää itseään. Esittäen lopullisen
puolustuksensa marttyyrin ylevyydellä ja syyttömän levollisuudella hän
lausui:
-- Te kysytte, hyvät herrat, minulta asioita, joihin jo olen vastannut
pysyen tarkoin totuudessa. Kas tässä ne tosiseikat, joihin
tiedustelunne kohdistuvat: Olen saanut tuon käärön haltuuni sillä
tavoin kuin olen teille kertonut. Vakuutan Jumalan edessä, etten
tiennyt mitään sen sisällöstä enkä tiedä vieläkään muuta kuin minkä
sain kuulla silloin kuin minut vangittiin, nimittäin että se sisälsi
markiisi de Louvois'n kirjeitä herra Jan de Wittille. En myöskään
tiedä, millä tavoin on tullut ilmi että tuo käärö oli minun hallussani,
enkä käsitä kuinka voidaan katsoa rikokseksi sitä, että tallensin sen,
mitä kuuluisa onneton kummini uskoi huostaani.
Siinä oli Korneliuksen koko puolustus. Tuomarit menivät neuvottelemaan.
He lausuivat nyt ensiksi ilmi sen mielipiteen, että kaikki valtiollinen
erimielisyys on pahaksi, koska se voi johtaa sodankäyntiin, jota ennen
kaikkea on kartettava.
Eräs tuomareista, jota pidettiin tarkkana ihmistuntijana, lausui
arvelun, että tuo näennäisesti tyyni mies voi käydä varsin
vaaralliseksi, koska hän varmaan juuri välinpitämättömyydellään pyrki
salaamaan kiihkeän halunsa kostaa de Witt veljesten puolesta, joihin
oli niin läheisissä suhteissa.
Toinen huomautti, että tulpaanein ihailu varsin hyvin voi olla yhtynyt
valtiollisiin harrastuksiin, ja että historia todisti monen hyvin
vaarallisen henkilön harjoittaneen kasvien viljelemistä sellaisella
innolla, kuin olisi se ollut hänen pääharrastuksensa, vaikka hänen
mielessään itse asiassa liikkui aivan toisenmoisia seikkoja. Todisteena
siitä mainitsi hän Tarqvinius Vanhemman, joka hautoessaan tuumaa palata
Roomaan viljeli unikukkia Gabiissa, ja Suuren Condén, joka
mietiskellessään pakoa vankilastaan kasteli neilikoita Vincennes'in
linnassa. Näiden seikkojen perusteella teki tuomari seuraavat
johtopäätökset:
Herra Kornelius van Baerle oli joko harras tulpaaninviljelijä tai
harras politikoitsija. Mutta kummassakin tapauksessa hän oli
valehdellut tuomareille, sillä toisaalta todistivat kirjeet, jotka
hänellä oli hallussaan, hänen toimineen valtiollisella alalla, ja
toisaalta taas hänen huostassaan löytyneet sipulit todistivat hänen
viljelleen tulpaaneja. Mutta juuri tuo outo seikka, että Kornelius van
Baerle oli sekä harras politikoitsija että harras tulpaaninviljelijä,
osotti hänellä olevan luonnottomia taipumuksia, osotti hänen pystyvän
esiintymään milloin toisena, milloin toisena, politikkona tai
tulpaaninviljelijänä, aina tarpeen mukaan, -- ja ilmenivät siis hänessä
kaikki yhteiskunnallisen turvallisuuden vihollisille ominaiset
tuntomerkit sekä jonkunmoinen -- tai oikeammin sanoen täydellinen --
yhdenkaltaisuus noiden pelättävien nerojen kanssa, joista varsinkin
kuningas Tarqvinius Vanhempi ja herra Condé vielä olivat tuoreessa
muistissa.
Keskustelu oli tuottanut tuomareille vakaumuksen, että maaherra,
Oranian prinssi, olisi rajattoman kiitollinen Haagin tuomareille, jos
nämä auttaisivat häntä pitämään kurissa Hollannin seitsemää maakuntaa,
riistämällä hänen valtaansa uhkaavilta salahankkeilta kaikki
toteutumisen mahdollisuudet.
Siinä oli kumoamaton peruste, ja ettei syytetylle jäisi pienintäkään
salavehkeilyn mahdollisuutta päätettiin yksimielisesti, että herra
Kornelius van Baerle oli tuomittava kuolemaan, syyllisenä
valtiopetokseen, koska oli yhdessä de Witt veljesten kanssa vihollisen
liittolaisena vehkeillyt Hollannin kansaa vastaan.
Päätöksen yhteydessä mainittiin myöskin muotoseikka, että mainittu van
Baerle oli vietävä Buitenhofin vankilasta samannimisellä torilla
olevalle mestauslavalle, missä teloittajan oli iskeminen hänen kaulansa
poikki.
Kun käsiteltävä asia oli ollut perin vakava laadultaan, oli neuvottelu
kestänyt puolen tuntia, ja tuon puolen tunnin aikana oli vanki jälleen
kuljetettu kammioonsa.
Sinne tuli siis virkakirjuri lukemaan hänelle hänen tuomionsa.
Mestari Gryphuksen oli luunmurrosta johtuva kuume pidättänyt vuoteessa.
Hän oli uskonut avaimensa eräälle ylimääräiselle palvelijalle, ja kun
tuo palvelija nyt toi kirjurin vangin luo, seurasi Rosa häntä, asettuen
nurkkaan oven taakse ja pitäen suunsa edessä nenäliinaa,
tukahduttaakseen huokauksensa ja nyyhkytyksensä.
Kornelius kuuli tuomionsa pikemmin hämmästyen kuin alakuloisena.
Lopetettuaan lukemisensa tiedusteli kirjuri, oliko hänellä vielä mitään
sanottavaa.
-- Ei, toden totta, vastasi vanki. -- Mutta minun täytyy tunnustaa,
että kaikista kuolemansyistä vähimmin olisin tiennyt varoa tätä.
Kuultuaan tuon vastauksen kirjuri lausui jäähyväiset tuollaisen hartaan
kunnioituksen valtaamana, jommoista hänen tapaisensa virkailijat aina
osottavat kuuluisille rikollisille.
Hänen yrittäessään poistua lausui Kornelius:
-- Vielä muuan seikka, -- suvaitsetteko sanoa, minä päivänä tuo on
määrätty tapahtuvaksi?
-- Tänään, vastasi kirjuri, hiukan hämillään tuomitun
kylmäverisyydestä.
Oven takaa kuului nyyhkytys.
Kornelius koetti katsoa, ken siellä nyyhkytti, mutta Rosa oli sen
arvannut ja vetäytynyt nurkkaansa.
-- Ja mihinkä aikaan? tiedusteli Kornelius edelleen.
-- Puolenpäivän aikaan, herra.
-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius. -- Ellen erehdy, löi kello
kymmenen jo ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten. Minun täytyy pitää
kiirettä.
-- Niin, herra, päästäksenne sovintoon Jumalan kanssa, sanoi kirjuri,
kumartaen maahan saakka, -- ja te voitte antaa käskeä luoksenne minkä
papin tahdotte.
Näin sanoen hän peräytyi huoneesta, ja virkaatekevä vanginvartija
seurasi häntä sulkeakseen oven. Mutta valkoinen vapiseva käsivarsi
laskeutui hänen ja raskaan oven väliin.
Kornelius ei nähnyt muuta kuin valkoisilla pitseillä koristetun
kultapäähineen, jommoisia kauniit friisittäret tapasivat käyttää, ei
kuullut muuta kuin kuiskeen vanginvartijan korvan juurelta. Mutta
vanginvartija pani raskaat avaimensa valkoiseen käteen, joka oli
ojennettu häntä kohden, ja laskeuduttuaan muutamia astuimia alemmaksi
hän istuutui portaille, vartioiden niiden yläpäässä, kuten koira
alhaalla.
Kultapäähine käännähti ja Kornelius näki nyt kauniin Rosan itkettyneet
kasvot ja kyyneltyneet siniset silmät.
Tyttönen lähestyi Korneliusta kädet povelle puserrettuina.
-- Oi herra, herra! lausui hän.
Muuta ei hän saanut sanotuksi.
-- Kaunis lapseni, lausui Kornelius liikutettuna, -- mitä haluatte
minulta? Minun täytyy tunnustaa että kykyni auttaa nyttemmin on varsin
vähäinen.
-- Oi herra, tulen pyytämään teiltä armoa meille, lausui tyttö,
kohottaen kätensä puolittain Korneliusta kohden, puolittain kohden
taivasta.
-- Elkää itkekö noin, Rosa, lausui vanki. -- Kyyneleenne järkyttävät
mieltäni paljoa kiihkeämmin kuin lähestyvä kuolemani. Tehän tiedätte,
että mitä viattomampi vanki on, sitä tyynemmin hän voi kuolla, ja hän
kuolee ilolla, kun saa kuolla marttyyrinä. Elkää itkekö enää, vaan
lausukaa minulle toivomuksenne, kaunis Rosani!
Tyttö lankesi polvilleen.
-- Antakaa anteeksi isälleni! lausui hän.
-- Isällenne? kysyi Kornelius hämmästyneenä.
-- Niin, hän on ollut niin kova teitä kohtaan. Mutta hän on luonnostaan
sellainen, hän on sellainen kaikille, eikä erityisesti teille.
-- Hän on saanut rangaistuksensa, rakas Rosa! Tuo tapaturma oli
liiankin ankara rangaistus, ja minä annan hänelle kaikki anteeksi.
-- Kiitän teitä! lausui Rosa. -- Ja nyt, sanokaa te vuorostanne, voinko
tehdä teille jonkun palveluksen?
-- Voitte kyllä, rakas lapseni, vastasi Kornelius lempeästi hymyillen.
-- Te voitte pyyhkiä kyyneleet kauniista silmistänne.
-- Mutta enkö voi tehdä mitään teidän hyväksenne...
-- Sen, jolla on enää tunti elettävänä, pitäisi olla paha
aineellisuuden orja halutakseen vielä jotakin, rakas Rosa.
-- Entä pappi, josta oli puhe?
-- Olen palvellut Jumalaa kaiken ikäni. Olen kunnioittanut häntä
ihailemalla hänen kättensä tekoja, olen tyytynyt hänen tahtoonsa.
Jumalan täytyy olla suopea minua kohtaan. Siis en halua pappia.
Haluaisin vain Jumalan kunniaksi vielä saada erään tehtävän
suoritetuksi. Auttakaa minua, rakkaani, toteuttamaan tuo viimeinen
ajatukseni!
-- Oi herra Kornelius, puhukaa, puhukaa! huusi tyttönen kyynelten
vallassa.
-- Ojentakaa minulle kaunis kätösenne, lapseni, ja luvatkaa olla
nauramatta.
-- Nauramatta! huudahti Rosa epätoivoisena, -- nauramatta -- tänä
hetkenä! Ettekö sitten ole luonut katsettakaan minuun, herra Kornelius!
-- Olen katsellut teitä, Rosa, sekä ruumiillisilla silmilläni että
sieluni silmillä. En ole vielä koskaan nähnyt ihanampaa naista, en
puhtaampaa mieltä. Ja jos en enää katso teihin tämän hetken jälkeen,
niin suokaa se minulle anteeksi. Kun minun on eroaminen elämästä,
haluaisin tehdä sen sitä surematta.
Rosa vavahti. Vangin puhuessa löi Buitenhofin tornikello yksitoista.
Kornelius ymmärsi hänen ajatuksensa.
-- Niin, Rosa, lausui hän, -- olette oikeassa, meidän täytyy kiiruhtaa.
Ja hän veti kolme paperiin käärittyä sipulia esiin poveltaan, jonne oli
ne piilottanut, kun ei enää tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta.
-- Armas ystäväni, lausui hän, -- olen pitänyt hyvin paljon kukkasista.
Silloin en tietänyt että on olemassa muutakin, jota voi rakastaa. Oi,
elkää punehtuko, elkää kääntäkö kasvojanne minusta pois, Rosa, joskin
rohkenen puhua teille rakkaudesta. Tämä puheeni on vaaratonta; tuolla
alhaalla Buitenhofin torilla on olemassa säilä, joka on rankaiseva
rohkeuteni. Siis -- minä rakastin kukkia, ja luulen löytäneeni keinon
kasvattaa tuon suuren mustan tulpaanin, jota on luultu mahdottomaksi
kehittää ja josta Haarlemin puutarhayhdistys, kuten tiedätte, -- tai
kenties ette sitä tiedäkään --, on luvannut sadantuhannen floriinin
palkinnon. Nuo satatuhatta floriinia -- joita en suinkaan sure, sen
tietää Jumala, -- nuo satatuhatta floriinia minulla on tässä paperissa.
Ne ovat voitettavissa niillä kolmella sipulilla, jotka se sisältää, ja
jotka te voitte ottaa vastaan, sillä lahjoitan ne teille.
-- Herra Kornelius!
-- Voitte ottaa ne varsin hyvin, Rosa, ette tee vääryyttä kenellekään,
lapseni. Olen aivan yksin maailmassa, isäni ja äitini eivät enää elä,
ja minulla ei ole koskaan ollut veljiä eikä sisaria. En ole koskaan
rakastanut, ja jos joku on rakastanut minua, niin en ole siitä tiennyt.
Näettehän kyllä, kuinka yksinäinen ihminen olen, jo siitäkin, ettei
tänä hetkenä ole luonani minua auttamassa ja lohduttamassa ketään muita
kuin te.
-- Mutta herra, satatuhatta floriinia...
-- Puhukaamme vakavasti asiasta, rakas lapseni, sanoi Kornelius. --
Tuollainen kaunis tyttö ja satatuhatta floriinia myötäjäisiä, -- sillä
te saatte kyllä nuo satatuhatta floriinia, olen varma, sipuleistani.
Saatte siis nuo rahat, rakas Rosa, ja kiitokseksi pyydän vain että
lupaatte valita mieheksenne nuoren kelpo miehen, jota te rakastatte ja
joka rakastaa teitä yhtä hartaasti kuin minä rakastin kukkiani. Elkää
keskeyttäkö minua, Rosa, sillä minulla on enää vain muutama minuutti
jäljellä.
Tyttö parka oli tukehtua nyyhkytyksiinsä.
Kornelius otti häntä kädestä.
-- Kuunnelkaa minua, jatkoi hän. -- Näin teidän on menetteleminen: Te
otatte multaa Dordrechtissa olevan taloni puutarhasta. Pyytäkää
puutarhuriltani Butruysheimiltä multaa sarasta n:o 6. Te istutatte
sitten nuo kolme sipulia syvään laatikkoon ja ne kukkivat ensi
toukokuussa. Kun näette kukkimisajan lähestyvän, vartioikaa niitä
öisin, ettei tuuli saa niitä vahingoittaa, suojatkaa niitä päivisin
auringon paahteelta. Niiden kukka on oleva musta, olen varma
siitä. Silloin ilmoitatte asiasta Haarlemin puutarhayhdistyksen
puheenjohtajalle. Hän antaa palkintolautakunnalle toimeksi tutkia kukan
väriä, ja teille maksetaan satatuhatta floriinia.
Rosa huokasi tuskallisesti.
-- Nyt, jatkoi Kornelius pyyhkäisten silmäripseistään kyyneleen, joka
oli pikemmin omistettu tuolle ihmekukalle, jota hän ei saanut nähdä,
kuin elämälle, josta hänen oli luopuminen, -- nyt ei minulla enää ole
muuta toivomusta kuin se, että annatte tuolle tulpaanille nimen _Rosa
Barlaensis_, niin että se muistuttaa samalla teidän ja minun
nimeäni. Mutta kun te tietysti ette osaa latinaa, niin voisitte
helposti unohtaa tuon sanan. Koettakaa siis toimittaa minulle paperia
ja kynä, että voin kirjoittaa sen teille.
Itkuun tyrskähtäen ojensi Rosa hänelle nahkakantisen kirjan, jossa oli
nimimerkkinä kirjaimet C.W.
-- Mikä kirja tämä on? kysyi vanki.
-- Oi herra, vastasi Rosa, -- se on kummi parkanne raamattu. Se soi
hänelle voimaa kestää kidutuksen ja kuulla kalpenematta tuomionsa.
Löysin sen tästä huoneesta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen, ja olen
säilyttänyt sitä pyhänä muistona. Otin sen nyt mukaani tänne, sillä
minusta tuo kirja tuntui omistavan taivaallista voimaa. Teille on
Jumala välittömästi suonut tuota samaa voimaa. Kiitos olkoon hänelle!
Kirjoittakaa tähän kirjaan se, mitä haluatte kirjoittaa, herra
Kornelius, ja vaikka kovaksi onneksi en osaa lukea, on tahtonne tuleva
täytetyksi.
Kornelius otti raamatun ja suuteli sitä kunnioittavasti.
-- Mutta millä minä kirjoitan? kysyi hän.
-- Raamatussa on kynä, sanoi Rosa. -- Se oli siinä, ja olen sen
säilyttänyt.
Tuon kynän oli Jan de Witt ojentanut veljelleen, Ja se oli jäänyt
kirjan sisään.
Kornelius otti kynän ja kirjoitti sen toiselle lehelle -- sillä, kuten
muistettaneen, oli ensi lehti reväisty pois, -- kuoleman läheisyydestä
huolimatta yhtä vakavalla kädellä kuin hänen kumminsakin oli
kirjoittanut, seuraavat sanat:
»23 p. elokuuta 1672, viatonna tuomittuna kuolemaan mestauslavalla
ja ollen valmis jättämään sieluni Jumalan haltuun, luovutan Rosa
Gryphukselle ainoan omaisuuden, mikä minulle on jäänyt muun
varallisuuteni jouduttua valtion omaksi. Luovutan Rosa Gryphukselle
kolme sipulia, joista varman vakuutukseni mukaan ensi toukokuussa
on kehkeytyvä suuri musta tulpaani, jommoisesta Haarlemin
puutarhayhdistys on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon.
Luovutan hänelle ainoana perillisenäni nuo satatuhatta floriinia,
asettaen ehdoksi ainoastaan sen, että hänen on valittava
puolisokseen noin minun ikäiseni mies, joka häntä rakastaa ja
jota hänkin rakastaa, ja että hän antaa uudelle suurelle mustalle
tulpaanilajille nimen _Rosa Barlaensis_, siis nimen, joka
on muovaeltu hänen ja minun nimestäni yhteisesti. Suokoon Jumala
minulle armonsa ja hänelle terveyttä!