Arvi A Karisto, Hämeenlinna, 1917.
_Rudyard Kipling_ on Englannin kirjallisuuden kaikkein tunnetuimpia
nimiä, ei ainoastaan brittien huomattavampiin kuuluvana kirjailijana,
vaan jokaiselle sivistyskielelle käännettyjen kiehtovien
nuorisonkertomusten sepittäjänä, joka on valanut uutta henkeä maailman
nousevaan sukupolveen. Pääasiallisesti tästä ansiosta hän vuonna 1907
sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, silloin vasta 42-vuotiaana, -- ja
hänen tuotantonsa käsitti kuitenkin jo kolmisenkymmentä huomattavaa
teosta useilta erilaatuisilta aloilta. Hän kuoli vuonna 1936.
Meidän ei tarvitse tässä ottaa lukuun, että Kipling kiihkeässä
isänmaanrakkaudessaan oli kiivas "imperialisti", sellainen brittiläisen
mieskunnon ja sivistyksen ihailija, että hänen mielestään koko
maailman tulisi alistua englantilaisen suuruuden vallittavaksi --
tulella ja miekalla, jollei muutoin. Kansallisuutensa nuorelle väelle
kirjoittaessaan hän toki puhuu sellaista kieltä, joka muuallakin
innostuttaa valppaaseen ja itsenäiseen toimintaan, elävästi esittää
itäisten olojen ihmeitä ja tarkalla silmällä havaittuja luonnon
salaisuuksia -- partiolaisuutta.
Edelliseen nuorisonkirjallisuuden lajiin, valppauden ja itsenäisyyden
innosteluun, kuuluu hänen tuotannostaan esilläoleva romaani,
sekin samalla avaten eteen kaukaisen maailmankolkan olot tuntijan
kynällä kuvattuina -- tekijä nimittäin vietti nuoruutensa Intiassa.
Perustaessaan partioliikkeen otti kenraaliluutnantti Baden-Powell
sille peruskirjaksi "Kim"-romaanin; saadakseen tämän yleiseen
luetuksi hän sovitti partiolaisten luokkakokeisiin "Kim-leikin",
monin tavoin kehiteltävän harjoitustehtävän, jonka merkitystä
käytännöllisessä elämässä tämä romaani oivallisesti valaisee. Myöhemmin
suunnitellessaan nuorimmille pojille jonkinlaiseksi partiolaisuuden
valmistuskouluksi ns. kolkkapoikajärjestön sai Baden-Powell sille
pohjan "Viidakkopoika"-kertomuksista.
Nuoret lukijat arvellevat, että Kipling ei ole kaikkea tätä
kirjoittanut nimenomaan heitä varten; mutta maailmassa on yhteiskunnan
nurjalla puolella paljon sellaista harvoin mainittavaa, josta
nuorisonkin tulee saada soveliaassa muodossa käsitys, voidakseen
vastustaa kiusauksia, karaistuakseen, selvitäkseen hankalastakin
ympäristöstä kelpo kansalaisiksi kuten Kim. Se on joka tapauksessa
partioliikkeen pääteos kaunokirjallisuuden alalta; sentähden se ei
olekaan niin vaivattoman kepeätä luettavaa kuin pelkästään joutohetken
viehäkkeiksi kyhätyt kertoelmat.
_V. H.-A_.
I
Poliisijärjestystä uhmaten hän istui hajasäärin Zam-Zammah-kanuunalla,
joka lepäsi tiilialustallaan vastapäätä vanhaa Ajaib-Gheriä --
Ihmeitten taloa, kuten alkuasukkaat nimittävät Lahoren museota. Se,
kenellä oli hallussaan Zam-Zammah, "tultapuhkuva lohikäärme", oli
Punjabinkin valtias, sillä tämä suuri viheriäksi käynyt pronssimöhkäle
oli aina ensimmäisenä joutumassa valloittajan saaliiksi.
Kimin käytöstä voi kyllä vähän puolustella -- hän oli potkaissut Lala
Dinanathin pojan pois lavetilta -- koskapa englantilaisilla oli Punjab
hallussaan ja Kim oli englantilainen. Hän oli kyllä ahavoitunut niin
tummaihoiseksi kuin kuka hyvänsä alkuasukas; mieluimmin hän käytti
paikkakunnan murrettakin ja sensijaan puhui omaa äidinkieltään vähän
katkonaisesti ja epävarmasti, ja hän oli aivan tasa-arvoisuuden
kannalla basaarin kaikkien pikkupoikien kanssa. Siitä kaikesta
huolimatta Kim oli kuitenkin valkoihoinen -- valkoinen poikaparka
köyhintä luokkaa. Sekarotuinen nainen, joka piti hänestä huolta
-- hän poltteli oopiumia ja oli myyvinään käytettyjä huonekaluja
huokeataksaisten ajurien torilla -- selitti lähetyssaarnaajille
olevansa Kimin täti, kertoen äidin olleen lastenhoitajana erään
everstin perheessä ja menneen naimisiin Kimball O'Haran kanssa. Tämä
oli ollut nuori lipunkantaja irlantilaisessa Maverick-rykmentissä.
Myöhemmin hän sai paikan Sindin--Punjabin--Delhin rautatiellä, ja
hänen rykmenttinsä palasi kotimaahan, mutta hän ei ollut sen mukana.
Vaimo kuoli koleraan Ferozeporessa, ja O'Hara rupesi juopotellen
vetelehtimään seudulla kirkassilmäisen kolmivuotiaan poikansa kera.
Hyväntekeväisyysyhdistykset ja papit, jotka huolehtivat poikaraiskan
kohtalosta, koettivat ottaa hänet hoitoonsa, mutta O'Hara vältteli
heitä, kunnes tapasi tuon oopiumia käyttävän naisen, oppi häneltä
paheen ja kuoli kuten köyhät valkoiset Intiassa kuolevat. Perinnöksi
hän jätti kolme paperia; yhdestä niistä hän käytti nimitystä "_ne
varietur_", koskapa ne sanat olivat piirretyt siihen hänen oman
nimikirjoituksensa alle (osoittamaan hänen nimensä vaihtumattomuutta);
toista hän sanoi "selvityspaperiksensa", ja kolmas oli Kimin
syntymätodistus. Nuo asiakirjat, puheli hän oopiumihoureissaan,
tekisivät joskus vielä Kimistä miehen. Tämä ei saisi mistään hinnasta
luopua niistä, sillä niissä oli taikavoimaa, ne kun kuuluivat
suureen sinivalkoiseen taloon tuolla museon takana, Jadoo-Gheriin
-- taikataloon, joksi nimitämme Vapaamuurarien rakennusta. Kaikki
tulisi hänelle hyväksi jonakin päivänä, sanoi hän, ja Kimin sarvi
kohotettaisiin korkealle mahtavien kauneuden ja voiman pilarien
keskuuteen. Itse rykmentin päällikkö, hevosella ratsastaen, maailman
uljaimman joukon etunenässä, tulisi Kimin luo, -- pienen Kimin, jonka
piti päästä parempaan asemaan kuin isänsä. Yhdeksänsataa peikkoa,
joiden päällikkönä oli punainen härkäepäjumala viheriällä kentällä,
tulisi myöskin Kimiä palvelemaan, jolleivät ne ole jo unohtaneet
O'Hara-parkaa, joka oli ratatyömiesten johtajana Ferozeporen
rautatiellä. Sitten hän itki katkerasti resuisessa korituolissaan
kuistilla istuen. Ja niinpä sitten tapahtui hänen kuoltuaan, että
nainen neuloi nuo kolme paperia nahkaiseen kääröön, jonka hän ripusti
Kimin kaulaan.
-- Ja jonakin päivänä, -- sanoi nainen, hämärästi muistaen
O'Hara-vainajan ennustuksia, -- tulee luoksesi suuri punainen härkä
viheriällä kentällä ja eversti ratsastaa isolla ratsulla, niin ja --
puhuen englanniksi -- yhdeksänsataa peikkoa.
-- Ah, sanoi Kim, -- muistan aina. Punainen härkä ja eversti ratsullaan
tulevat, mutta sitä ennen, isä sanoi, tulee kaksi miestä valmistamaan
asioita. Niin aina tehdään, sanoi isä, -- kun tapahtuu taika-asioita.
Jos nainen olisi lähettänyt Kimin asiakirjoineen Jadoo-Gher-taloon,
olisi hänet tietenkin otettu vuoriston Vapaamuurarien orpolastenkotiin,
mutta nainen epäili kaikkea, mitä oli kuullut taika-asioista.
Kimilläkin puolestaan oli oma mielipiteensä. Kun hän oli ehtinyt
tavalliseen poikavekaran ikään, oppi hän karttamaan lähetyssaarnaajia
ja vakavannäköisiä valkoisia miehiä, jotka kysyivät, kuka hän oli ja
mitä hän teki. Sillä Kim menestyi erinomaisesti tyhjäntoimittajan
ammatissa. Hän tunsi tosin ihmeellisen muureilla ympäröidyn Lahoren
kaupungin Delhin portista äärimmäisimpään Ditch-linnakkeeseen
saakka; tosin hän oli läheisesti tuttu miesten kanssa, jotka
elivät ihmeellisempää elämää kuin mistä Harun al Rashid saattoi
uneksiakaan; itse hän tosin eli yhtä hurjaa elämää kuin Tuhannen
ja yhden yön tarinoissa kerrotaan, mutta lähetyssaarnaajat ja
hyväntekeväisyysseurojen sihteerit eivät osanneet älytä sellaisen
elämän kauneutta. Hänen kaikkialla tunnettuna lisänimenään oli "Koko
maailman pikku ystävä", ja hyvin usein hän -- notkeana ja perin
vähän silmäänpistävänä -- toimitti iltamyöhällä hienojen, sileiksi
ajeltujen nuorten herrojen asioita tungokseen ahdetuilla tasaisilla
talonkatoilla. Olihan se tietenkin vehkeilyjen auttamista -- sen verran
hän hyvin tiesi, sillä hän oli tutustunut kaikenlaiseen pahaan jo
siitä asti kuin oli oppinut puhumaan -- mutta hänpä rakastikin sitä
leikkiä sen oman itsensä vuoksi; hänestä oli hauskaa hiipiä pimeissä
solissa ja kujissa, kiivetä sadevesiputkia pitkin ja nähdä ja kuulla
lavertelevia naisia tasaisilla katoilla ja sitten suin päin paeta
pitkin talojen kattoja pimeässä helteisessä yössä. Olipa hän lisäksi
perin tuttu pyhien miesten, tuhkalla tahrittujen fakiirien, kanssa,
jotka istuivat joen rannalla puiden varjossa olevien tiilialttariensa
ääressä. Hän tervehti heitä, kun he palasivat kerjuuretkiltään, ja
kun ei ketään ollut läheisyydessä, söi samalta lautaselta heidän
kanssaan. Nainen, joka holhosi häntä, vaati kyynelsilmin, että hän
käyttäisi eurooppalaisia vaatteita -- housuja, paitaa ja rypistynyttä
hattua. Mutta Kimistä oli hauskempaa vetää yllensä hindulainen tai
muhamettilainen puku, varsinkin ollessaan erinäisissä toimissa. Muuan
ylhäisön nuorista miehistä -- sama, joka löydettiin kuolleena erään
lähteen pohjasta samana iltana, jolloin maanjäristys tapahtui -- antoi
hänelle kerran kokonaisen hindulaispuvun, sellaisen, jota alimman
luokan katupojat käyttävät, ja Kim kätki sen salaiseen paikkaan
puukasan alle Nila Ramin lautatarhaan Punjabin raatihuoneen taakse,
jossa tuoksuvat deodar-puunrungot uituaan alas Ravee-jokea ovat
kuivumassa. Erinäisten tehtävien tai jonkin huvitilaisuuden odottaessa
hän käytti tätä omaisuuttansa ja palasi sitten päivän koitteessa kotiin
aivan näännyksissä, huudeltuaan jonkin hääsaattueen jäljessä tai
hindujuhlassa. Joskus kotona oli syötävää, mutta useimmin sitä puuttui,
ja silloin Kim lähti syömään alkuasukasystäviensä luo.
Istuessaan nyt Zam-Zammah-kanuunalla, sitä kantapäillään polkien,
hän keskeytti usein "kukkona-tunkiolla" leikkinsä, jolloin hänen
tovereinaan olivat pieni Chota Lal ja Abdullah, sokerileipurin
poika, sanoakseen jonkin kompasanan alkuasukaspoliisille, joka
vartioi pitkää kenkäriviä museon portilla. Suuri punjabilainen
irvisteli hyväntahtoisesti; hän tunsi Kimin jo vanhastaan.
Samoin vedenkantajakin, joka tiputteli vettä kuivalle tielle
vuohennahkaleilistään. Ja yhtä hyvin tunsi hänet myöskin Jawahir
Singh, museon puuseppä, joka valmisteli uusia tavaralaatikoita, ja
sitäpaitsi jok'ikinen muukin lähitienoon asukas, lukuunottamatta
maalaisia, jotka kiiruhtivat Ihmeitten taloon katselemaan esineitä,
joita ihmiset olivat valmistaneet sekä heidän omassa kotipuolessaan
että muuallakin. Museoon oli sijoitettu Intian taidetta ja
teollisuutta, ja jokainen tietoja haluava saattoi pyytää selityksiä
hoitajalta.
-- Pois, pois! Päästä minut ylös! -- huusi Abdullah, kiiveten kanuunan
pyörälle.
-- Isäsi oli piirakkain paistaja, ja äitisi oli _ghi_-varas, lauloi
Kim. -- Kaikki muhamettilaiset ovat tippuneet alas Zam-Zammahilta jo
aikoja sitten.
-- Päästä _minut_ ylös! -- piipitti pikku Chota Lal, kohottaen pientä
kultakirjaillulla lakilla peitettyä päätään. Hänen isällänsä oli
ehkä puoli miljoonaa puntaa, mutta Intia onkin maailman ainoa oikea
demokraattinen maa.
-- Hindut ovat myöskin pudonneet Zam-Zammahilta. Muhamettilaiset
sysäsivät heidät alas. Isäsi oli piirakkain paistaja...
Hän keskeytti, sillä nurkan takaa, meluavasta Motee-basaarista, tuli
esiin mies, jonka kaltaista Kim ei milloinkaan ollut nähnyt, vaikka
luuli tuntevansa kaikki kastit. Hän oli melkein kolme kyynärää pitkä
ja puettu poimukkaaseen pukuun, sentapaisesta kankaasta tehtyyn,
jota käytetään hevosten loimiksi, eikä Kim tuntenut yhtään sen
poimua minkään ammatin erikoismerkiksi. Hänen vyöstään riippui
pitkä, lävistetyillä koristuksilla kaunistettu rautainen kynäkotelo
ja puuhelmistä valmistettu rukousnauha, sellainen, jollaisia pyhät
miehet käyttävät. Päässä oli hänellä suuri suippohattu. Kasvot olivat
keltaiset ja ryppyiset aivan kuin Fook Shingin, basaarin kiinalaisen
suutarin. Silmät olivat vähän vinot ja loistivat kuin kapeat
onyksliuskeet.
-- Kuka tuo on? kysyi Kim tovereiltaan.
-- Onpahan kai joku mies, vastasi Abdullah tuijottaen sormi suussa
häneen.
-- Epäilemättä, sanoi Kim, -- mutta eipä hän vain ole mikään semmoinen
tämän maan mies, jonka _minä_ olisin ennen nähnyt.
-- Pappi kenties, sanoi Chota Lal katsellen rukousnauhaa. -- Katsohan!
Hän menee Ihmeitten taloon.
-- En ymmärrä mitä puhutte, sanoi poliisi vieraalle, päätään pudistaen.
Hän ymmärsi vain punjabmurretta. -- Kuules sinä, kaikkien ystävä, mitä
hän sanoo?
-- Lähetä hänet tänne, sanoi Kim, hypähtäen alas kanuunalta niin että
paljaat kantapäät vilahtivat. -- Hän on muukalainen, mutta sinä olet
härkäpää.
Vieras kääntyi neuvotonna ja asteli poikiin päin. Hän oli vanha, ja
hänen villainen karkea viittansa tuoksui vieläkin vuoriston väkevältä
marunaruoholta.
-- Oi, lapsukaiset, mikä on tuo suuri talo? kysyi hän sangen selvällä
urdun-murteella.
-- Se on Ajaib-Gher, Ihmeitten talo! -- Kim ei käyttänyt mitään
puhuttelunimeä, sellaista kuin lala tai mian. Hän ei voinut arvata
miehen uskontunnustusta.
-- Ah! Ihmeitten taloko! Voiko sinne mennä kuka hyvänsä?
-- Oven yläpuolelle on kirjoitettu, että kaikki saavat mennä.
-- Ilman maksuako?
-- Menenhän minäkin sisään ja ulos. Enkä _minä_ ole mikään pankkiiri,
nauroi Kim.
-- Voi, minä olen vanha mies. En tiennyt. -- Sitten hän, hypistellen
rukousnauhaansa, kääntyi puoleksi museoon päin.
-- Mihin kastiin kuulutte? Missä on kotinne? Oletteko tullut kaukaa?
kyseli Kim.
-- Tulin Kulun kautta ... kaukaa Kailasin takaa ... mutta mitäpä
tietäisit sinä vuorista, joilla -- hän huokasi -- ilma ja vesi ovat
puhtaat ja raikkaat.
-- Vai niin, khitai (kiinalainen), sanoi Abdullah ylpeästi. Fook Shing
oli kerran ajanut hänet pois työhuoneestaan, kun hän oli sylkenyt
epäjumalan kuvaa, joka oli kenkärivin yläpuolella.
-- Pahari (vuoristolainen), sanoi pikkuinen Chota Lal.
-- Niin, lapseni, vuoristolainen kaukaa vuorilta, joita sinä et
koskaan ole näkevä. Oletko kuullut Bhotijalista (Tiibetistä)? En ole
kiinalainen, vaan bhotijalainen (tiibettiläinen), jos tahdot tietää,
laama ... eli _guru_ teidän kielellänne.
-- Tiibetin _guru_, sanoi Kim. -- En ole nähnyt sellaista miestä.
Ovatko siis tiibettiläiset hinduja?
-- Me olemme keskitien vaeltajia ja elämme rauhassa luostareissamme.
Minä menen katsomaan neljää pyhää paikkaa, ennenkuin kuolen. Tiedättekö
te, jotka olette lapsia, yhtä paljon kuin minä, joka olen vanha? -- Hän
hymyili ystävällisesti pojille.
-- Oletko syönyt?
Hän kopeloi poveaan ja veti esiin kuluneen puisen kerjuumaljan. Pojat
nyökyttivät päätänsä ymmärtävinä. Kaikki heidän tuntemansa papit
kerjäsivät.
-- En tahdo syödä vielä. -- Hän käänsi päätänsä vanhan,
auringonpaisteessa lojuvan kilpikonnan hitaudella. -- Onko totta, että
Lahoren Ihmeitten talossa on monta kuvaa? -- Hän sanoi nuo nimet kuin
tahtoen painaa ne tarkoin mieleensä.
-- On se totta, vastasi Abdullah. -- Se on täynnä pakanallisia kuvia.
Sinäkin olet siis epäjumalain kumartaja.
-- Älä _hänestä_ välitä, sanoi Kim vieraalle. -- Se on hallituksen talo
eikä siellä ole epäjumalia, onhan vain muuan sahib (herra), jolla on
valkoinen parta... Tule, niin näytän sinulle.
-- Oudot papit syövät poikia, kuiskasi Chota Lal.
-- Ja hän on outo ja _but-parast_ (epäjumalain palvelija), sanoi
Abdullah, muhamettilainen.
Kim nauroi. -- Kylläpä olette arkoja, juoskaa turvaan äidin syliin.
Tule vain! sanoi hän vieraalle.
Kim pyöräytti ympäri itsemerkitsevän veräjänristikon; vanhus seurasi
perässä ja pysähtyi hämmästyneenä. Eteishallissa oli valtavia
kreikkalais-buddhalaisia kuvanveistoksia, joita -- oppineet tietänevät
kuinka kauan aikaa sitten -- olivat muovailleet nyt jo unhoon joutuneet
mestarit; heidän kätensä olivat sangen taitavasti ilmentäneet
salaperäisesti tännekin kulkeutuneen kreikkalaisen taiteilijahengen
vaikutusta. Siinä oli sadoittain niitä, reunakoristeita korkokuvineen,
patsaitten osia kuvineen, jotka olivat ennen koristaneet Ylämaan
buddhalaisten _stupa-_ ja _vihara_-pyhäkköjen tiiliseiniä ja nyt,
maasta kaivettuina ja selityslipuilla varustettuina, olivat museon
ylpeytenä... Suu avoinna ihmetyksestä katseli laama ympärilleen ja
lopuksi pysähtyi kiinteästi tarkastamaan suurta korkokuvasarjaa, joka
esitti Buddhan apotheosista eli jumalaksi korottamista. Buddha oli
esitetty istumassa lootuskukalla, jonka lehdet olivat niin syvälle
kiveen hakatut, että ne näyttivät olevan melkein erillään. Hänen
ympärillään oli kuninkaita, vanhimpia ja entisaikain buddhalaispappeja.
Alempana oli lootuskukkalampi, jossa oli kaloja ja vesilintuja. Kaksi
perhossiipistä deva-hengetärtä piti seppelettä hänen päänsä päällä;
niiden yläpuolella toinen pari kannatti katosta, jonka huipussa oli
Bodhisatin jalokivillä koristettu turbaani.
-- Herra, herra, Sakya Muni itse! kuiskasi laama puoleksi nyyhkyttäen,
ja aloitti matalalla äänellä buddhalaisen rukouksen: -- Hänen luokseen,
joka on tie ... laki ... jota Maya kantoi sylissään. Anandan Herra
Bodhisat... Ja hän on täällä! Myös suurin, ylevin laki on täällä.
Toivioretkeni on hyvin alkanut. Ja mitä ihmeellistä tekoa!
-- Tuolla on sahib, sanoi Kim pistäytyen tavaralaatikkojen joukkoon
taideteollisuusosastoon. Valkopartainen englantilainen katseli laamaa,
joka kääntyi hitaasti ja tervehti häntä ja hetken etsittyään veti esiin
lompakon ja paperiliuskan.
-- Niin, se on nimeni, sanoi englantilainen ja tarkasti hymyillen
kömpelösti ja lapsellisesti piirrettyä nimikirjoitusta.
-- Eräs meistä, joka on tehnyt toivioretken pyhiin paikkoihin ... hän
on nyt Lung-Cho-luostarin esimies ... antoi sen minulle, änkytti laama.
-- Hän puhui noista, sanoi hän viitaten laihalla vapisevalla kädellään
ympärilleen.
-- Tervetuloa vain, Tiibetin laama. Tässä ovat kuvat ja tässä olen minä
(hän vilkaisi laaman kasvoihin) kokoamassa tietoa. Tule huoneeseeni
hetkeksi. -- Vanha mies vapisi liikutuksesta.
Huone oli vain pieni koppi, joka oli laudoilla erotettu kuvapatsaiden
täyttämästä suuresta huoneesta. Kim laskeusi lattialle ja painoi
korvansa setripuuoven halkeamaan ja seuraten vaistoansa valmistautui
kuuntelemaan ja urkkimaan.
Suurin osa puheesta oli kokonaan hänelle käsittämätöntä. Laama puhui,
aluksi änkytellen, johtajalle omasta luostaristaan Such-zenistä, joka
oli Kirjailtuja kallioita vastapäätä, neljän kuukauden matkan päässä.
Johtaja otti esiin suunnattoman valokuvakirjan ja näytti hänelle juuri
sen saman paikan kallion kielekkeellä, korkealla, monivärisen, valtavan
syvän laakson yläpuolella.
-- Ah! -- Laama asetti nenällensä kiinalaistekoiset sarvikehyksiset
silmälasit. -- Tuossa on pieni ovi, jonka kautta kuljetamme polttopuita
talveksi. Ja sinäkö, englantilainen, tunnet nämä asiat! Hän, joka on
nyt Lung-Chon esimiehenä, kertoi siitä minulle, mutta en uskonut. Ja
kunnioitetaanko täälläkin häntä, tuota Ylevintä ... ja onko hänen
elämänsä täälläkin tunnettu?
-- Kaikki on kiveen veistettynä täällä. Tule katsomaan, jos jo olet
levännyt.
Laama käydä laahusteli avaraan suojaan ja katseli johtajan rinnalla
kuvakokoelmaa hurskaan kunnioittavasti ja samalla asiantuntijan silmin.
Kohta kohdalta hän tunsi kauniin kertomuksen piirteet kuluneissa
kivipatsaissa. Silloin tällöin hän hämmentyi katsellessaan outoa
kreikkalaista esitystapaa, mutta iloitsi kuin lapsi jokaisen uuden
löydön tehdessään. Kun joskus puuttui jokin välikohta, kuten
esimerkiksi ilmestyskohdassa, täydensi johtaja sen kirjoistansa --
ranskalaisista ja saksalaisista -- valokuvilla ja jäljennöksillä.
Siinä oli hurskas Asita, joka vastaa evankeliumin Simeonia, pitäen
pyhää lasta polvellaan; äiti ja isä kuuntelevat. Toinen kuva
esitti kohtia Devadattan tarinasta. Sitten oli langennut nainen,
joka syytti Mestaria epäsiveellisyydestä, edelleen opetushetket
Metsäkaurispuistossa, ihme, joka huumasi tulenpalvojat, Bodhisat
ruhtinaan puvussa, ihmeellinen syntyminen, kuolema Kusinagaran
luona, jossa heikko oppilas pyörtyi. Sitten melkein lukemattomia
kuvia mestarin mietiskelyhetkistä bodhi-puun alla, ja kerjuumaljan
palvomista näki kaikkialla. Muutaman minuutin kuluessa johtaja näki,
ettei vieras ollutkaan tavallinen rukousnauhaa hypistelevä kerjäläinen,
vaan erikoisen oppinut mies. Ja he katselivat kaikki uudestaan,
laama väliin nuuskaa ottaen, silmälasejansa pyyhkien ja puhuen
pikajunan nopeudella eriskummaista urdun ja tiibetin sekotusta. Hän
oli kuullut kiinalaisten pyhiinvaeltajien Fo-Hianin ja Hwen Thiangin
retkistä ja tahtoi mielellään tietää, oliko mitään käännöstä heidän
kertomuksestaan. Hän pidätti henkeään, selaillessaan avuttomana Bealin
ja Stanislas Julienin teoksia. -- Tässä se aarre on suljettuna. --
Sitten hän rauhoittui kuunnellakseen kunnioittavasti urdunkielelle
hätäisesti käännettyjä kohtia esityksestä. Ensimmäisen kerran hän
kuuli eurooppalaisten oppineitten töistä, jotka näiden ja satojen
muiden lähdekirjojen avulla ovat saaneet selville buddhalaisuuden pyhät
paikat. Sitten hänelle näytettiin laaja kartta, jolle oli keltaisella
maalattu viivoja ja täpliä. Ruskea sormi seurasi johtajan kynää kohta
kohdalta. Tuossa oli Kapilavastu, tuossa Keskimmäinen Valtakunta,
tuossa Mahabodi, buddhalaisuuden Mekka, ja sitten Kusinagara,
Mestarin kuoleman surullinen paikka. Vanhus kumarsi hetkeksi päänsä
karttalehtien yli; tällöin johtaja sytytti toisen piipullisen. Kim oli
nukahtanut. Herättyään hän huomasi puhelun, jota yhä jatkui, helpommin
ymmärrettäväksi.
-- Ja niin tapahtui, oi sinä Viisauden lähde, että päätin lähteä
noille pyhille paikoille, joita hänen jalkansa oli polkenut ...
syntymäpaikalle Kapilaan, sitten Maha-Bodhiin eli Budh-Gayaan ...
Luostariin ... Metsäkaurispuistikkoon ... ja hänen kuolinseudulleen.
Laama alensi ääntänsä. -- Ja minä tulen tänne yksin. Jo viisi ...
seitsemän ... kahdeksantoista ... neljäkymmentä vuotta olen
mielessäni miettinyt, että Vanhaa Lakia ei noudateta oikein, sillä
siihen on sekotettu, kuten tiedät, pahoja henkiä, noituutta ja
epäjumalanpalvelusta. Aivan niinkuin lapsi tuolla ulkona juuri äsken
sanoi, _but-parastia_, kuten lapsi sanoi.
-- Niinhän käy kaikissa uskonnoissa.
-- Luuletko niin? Luin luostarin kirjoja, ja ne olivat kuivaa kuonaa.
Ja myöhempi uskonnonharjoitusjärjestys, jota me uudistetun Lain
kannattajat olemme ottaneet seurataksemme, sekin oli arvoton näille
vanhoille silmilleni. Täydellisen Mestarin seuraajatkin ovat riidassa
keskenään. Kaikki on näköharhaa. Ah, _maya_, näköharhaa. Mutta minulla
on vielä toivoa... Kuihtuneet keltaiset kasvot siirtyivät aivan
lähelle johtajan kasvoja, ja pitkä etusormi naputti pöytää. -- Teidän
oppineenne ovat näiden kirjojen avulla seuranneet Siunatun askeleita
niiden retkillä, mutta on asioita, joita he eivät ole etsineet. Minä en
tiedä mitään ... en kerrassaan mitään, mutta minä lähden vapauttamaan
itseni Olevaisuuden Kiertokulusta kulkemalla avointa ja leveää tietä.
-- Hän hymyili lapsellisen voitonvarmana. -- Pyhiinvaeltajana pyhille
paikoille kulkien minä saavutan ansiota. Mutta minä pyrin enempään.
Kuuntele todella tärkeää asiaa. Kun suuri Mestarimme nuorukaisena etsi
puolisoa, sanoivat hänen isänsä hovin neuvonantajat, että hän on liian
hento mennäkseen avioliittoon. Tiedäthän?
Johtaja nyökäytti päätänsä, ihmetellen mitä sitten tulisi.
-- Niinpä he siis panivat toimeen kolminkertaisen voimainkoetuksen
hänen suoritettavakseen ketä hyvänsä vastaan. Ja katkaistuaan
jousiammunnassa kaikki hänelle annetut jouset Mestarimme pyysi
sellaista, jota kukaan ei jaksaisi jännittää. Tiedäthän?
-- Niin on kirjoitettu. Olen sen lukenut.
-- Ja niin hän, ampuen kaikkien tuloksien ohi lennätti vasaman kauas
näkymättömiin. Lopuksi se putosi, ja siihen, missä se maata kosketti,
puhkesi lähde; siitä paisui pian virta, joka mestarimme armosta ja sen
ansiotyön johdosta, jonka hän kilvoitteli ennenkuin vapautti itsensä,
tuli sellaiseksi, että ken hyvänsä siinä kylpevä puhdistuu kaikista
synnin saastoista.
-- Niin on kirjoitettu, sanoi johtaja hiljaa.
Laama huokasi syvään. -- Missä on se virta? Viisauden lähde, jonne
vasama putosi?
-- Voi, veljeni, en tiedä, vastasi johtaja.
-- Ehkäpä olet sen vain unohtanut ... ainoan, jota et ole kertonut
minulle. Täytyy kai sinun tietää? Katso, minä olen vanha mies!
Minä kysyn, pannen pääni jalkojesi juureen. Sinä viisauden lähde.
_Tiedämmehän_, että hän jännitti jousen! Ja että vasama putosi ja virta
puhkesi. Missä siis on se virta? Unissani sain käskyn etsiä sitä. Siitä
syystä tulin. Tässä olen. Mutta missä on virta?
-- Jos tietäisin, etkö luulisi minun huutavan sitä kaikille?
-- Sen avulla pääsee vapaaksi Olevaisuuden Kiertokulusta, jatkoi laama
hellittämättä. -- Vasaman synnyttämä virta! Ajattelepa uudelleen.
Ehkäpä se on pieni virta, joka on kuivunut helteessä? Mutta eihän pyhä
Mestari olisi niin voinut pettää vanhaa miestä.
-- Minä en tiedä. En tiedä.
Laama lähensi tuhatryppyiset kasvonsa jälleen kädenleveyden päähän
englantilaisen kasvoista. -- Minä ymmärrän, ettet sinä sitä tiedä. Kun
et ole Lain seuraajia, on se salattu sinulta.
-- Niin, salattu on.
-- Me olemme molemmat sidotut, sinä, veljeni ja minä. Mutta minä, --
hän nousi levittäen pehmeää paksua päällysvaatettansa, -- minä lähden
vapauttamaan itseäni. Tule sinäkin!
-- Minä olen sidottu, sanoi johtaja. -- Mutta minne sinä menet?
-- Ensin Kashiin (Benaresiin); minnepä muualle? Siellä tapaan yhden
puhtaan uskon harjoittajista eräässä Jainin temppelissä. Hänkin on
salaisia etsiskelijöitä, ja häneltä voin ehkä oppia. Ehkäpä hän lähtee
kanssani Buddh-Gayaan. Sieltä pohjoiseen ja länteen Kapilavastuun, ja
sieltä etsien tietoa virrasta. Etsinhän tosin kaikkialta, missä kuljen,
sillä paikka, mihin vasama putosi, ei ole tunnettu.
-- Mutta kuinka aiot kulkea? Pitkä on matka Delhiin ja vielä pitempi
Benaresiin.
-- Tietä myöten ja junilla. Jätettyäni vuoriston tulin Pathankotista
tänne junassa. Se kulkee joutuisasti. Ensin hämmästyin nähdessäni
tienviereisten korkeiden pylväiden sieppaavan alinomaa lankojaan -- hän
kuvasi sillä, kuinka junan mennessä sähkölankapylväät vilahtavat --
mutta sitten minua kangistutti ja halusin kävellä totuttuun tapaani.
-- Ja löydätkö varmasti tiesi? kysyi johtaja.
-- Oh, sitähän varten tarvitsee vain tehdä kysymyksiä ja maksaa rahaa,
ja asianomaiset lähettävät kaikki asianomaisiin paikkoihin. Sen sain
tietää jo luostarissa varmalta henkilöltä, sanoi laama ylpeänä.
-- Entä milloin lähdet? -- Johtaja hymyili katsellessaan muinaisen
hurskauden ja uudenaikaisen edistyksen sekoitusta, joka on nykypäivien
Intian tunnusmerkkejä.
-- Niin pian kuin mahdollista. Seuraan Mestarin jälkiä, kunnes tulen
sille virralle. Onhan sitäpaitsi olemassa kirjoitettu paperi, johon on
merkitty etelään menevien junien kulkuajat.
-- Entä mistä saat ruokaa? -- Laamoilla on tavallisesti runsaasti rahaa
mukanansa johonkin kätkettynä, mutta johtaja kysyi silti, saadakseen
varmuuden.
-- Matkalla käytän Mestarin kerjuumaljaa. Samoin kuin hänkin vaelteli,
kuljen minäkin, jättäen luostarin mukavan elämän. Mukanani oli
vuoristosta lähtiessäni _chela_ (oppilas), joka kerjäsi puolestani,
niinkuin sääntö määrää, mutta pysähtyessämme Kuluun tarttui kuume
häneen ja hän kuoli. Nyt ei minulla ole oppilasta, mutta otan itse
kerjuumaljan ja siten suon armeliaille ihmisille tilaisuuden suorittaa
hurskauden hyviä töitä. -- Hän nyökäytti päätänsä luottavasti.
Laamaluostarien oppineet eivät itse kerjää, mutta tämä vanhus oli tässä
asiassa tavoista välittämätön intoilija.
-- Niinpä saattaa ollakin, sanoi johtaja hymyillen. Salli minunkin nyt
saada vähän ansiota. Olemmehan ammattitovereita, sinä ja minä. Tässä
on uusi valkeasta englantilaisesta paperista laadittu muistikirja;
tässä taas pari kolme teroitettua kynää ... ohuita ja paksuja,
kirjoitustaitoiselle varsin sopivia. Lainaapas nyt silmälasejasi.
Johtaja katseli niiden läpi. Ne olivat hyvin kuluneet, mutta lasit
olivat jotenkin samanlaiset kuin hänen omansakin, jotka hän pisti
laaman käteen, sanoen: -- Koetahan näitä.
-- Nehän ovat höyhenenkevyet nenällä! -- Vanhus käänteli päätänsä
ihastuneena ja tuhisteli nenäänsä. -- Tuskinpa tuntee niitä nenällään.
Ja kuinka selvästi näenkään!
-- Ne ovat bilaur-kristallia, eikä niihin tule naarmuja. Auttakoot ne
sinua löytämään virtasi, sillä ne ovat sinun.
-- Minä otan ne, ja kynät ja valkoisen muistiinpanokirjan, sanoi laama
-- kahta pappia yhdistävän ystävyyden merkiksi -- ja nyt, hän kopeloi
vyöstään kynäkotelonsa ja laski sen johtajan pöydälle. -- Se olkoon
muistoksi minulta sinulle ... minun kynäkoteloni. Se on jotakin
vanhaa ... niinkuin minäkin.
Olihan se muinaisaikaista kiinalaista tekoa, rautaa, jota ei nykyaikana
enää sulateta. Johtajan kokoilijasilmä oli koko ajan sitä halukkaasti
katsellut. Eikä laama tahtonut mitenkään ottaa takaisin lahjaansa.
-- Kun löydettyäni virran tulen takaisin, tuon sinulle käsin piirretyn
Padma Samthoran kuvan ... sellaisen joita silkille piirtelin
luostarissa. Niin ... ja Elämän pyörän kuvan, jatkoi hän nauraen, --
sillä mehän olemme ammattitovereita, sinä ja minä.
Johtaja olisi tahtonut pidättää häntä, sillä harvassa on niitä, jotka
vielä tuntevat salaisuuden, miten tehdään noita siveltimellä maalattuja
buddhan-kuvia, jotka ovat niin sanoakseni puoleksi kirjoitettuja,
puoleksi piirrettyjä. Mutta laama lähti tiehensä, pää pystyssä, ja
pysähdyttyään hetkeksi Bodhisatin suuren kuvan eteen miettimään hän
kulki kauhtanan liepeiden heiluessa ulos veräjäristikon kautta.
Kim seurasi varjona perässä. Hänen kuulemansa asiat innostuttivat häntä
suunnattomasti. Tuo mies oli jotakin aivan uutta, hänen kokemuspiirinsä
ulkopuolelta, ja hän päätti tiedustella enemmän hänestä, niinkuin hän
olisi tehnyt löytäessään Lahoresta uuden talon tai joutuessaan johonkin
erinomaiseen outoon juhlaan. Laama oli aarre, jonka hän aikoi ottaa
omakseen. Kimin äidissäkin oli ollut irlantilaista verta.
Vanha mies pysähtyi Zam-Zammahin luo ja katseli ympärilleen, kunnes
hänen silmänsä osuivat Kimiin. Hänen äskeinen vaeltajainnostuksensa oli
hetkeksi laimentunut, ja hän näytti vanhalta, yksinäiseltä ja hyvin
nääntyneeltä.
-- Älkää istuko kanuunan alle, sanoi poliisi äreästi.
-- Hah haa, huuhkaja! vastasi Kim laaman puolesta. -- Istu vain
kanuunan alle, jos huvittaa. Milloin varastit maitomuijan lipposet,
Dunnoo?
Tuo syytös oli aivan aiheeton, syntynyt vain hetken mielijohteesta,
mutta se vaiensi Dunnoon, joka tiesi, että Kimin kimakka ääni pian
saattaisi kutsua paikalle legioonittain pahoja basaarin poikia, jos
niikseen tulisi.
-- Entä ketä sinä palvoit tuolla sisällä? sanoi Kim alentuvasti,
paneutuen pitkälleen laaman viereen varjoon.
-- En palvonut ketään, lapseni. Kumarruin vain Täydellisen Lain edessä.
Kim hyväksyi uuden jumalan sen enempää mielenliikutusta ilmaisematta.
Hän tunsi niitä jo ennestään muutamia kymmeniä.
-- Entä mitä sinä teet?
-- Minä kerjään. Muistuukin nyt mieleeni, etten olekaan pitkään aikaan
syönyt tai juonut. Miten tässä kaupungissa armeliaisuudenosoituksia
pyydetään? Äänettömästikö, niinkuin meillä siellä Tiibetissä, vaiko
ääneen anoen?
-- Ne, jotka äänettömästi kerjäävät, kuolevat myöskin äänettömästi
nälkään, vastasi Kim sananlaskulla.
Laama yritti nousta, mutta vaipui uudelleen istumaan, huoaten
muistellen oppilastaan, joka kuoli kaukana Kulussa. Kim katseli pää
kallellaan, miettien ja huvittuneena.
-- Anna minulle tuo malja. Minä tunnen tämän kaupungin asukkaat ... ne,
jotka ovat armeliaita. Anna, niin minä tuon sen täytettynä takaisin. --
Lapsellisen yksinkertaisesti vanhus antoi maljan hänelle.
-- Lepää sinä. _Minä_ tunnen ihmiset.
Poika juoksi erään _kunjrin_, alempaan luokkaan kuuluvan
vihanneskauppiaan avoimeen myymälään, joka oli vastapäätä
Moote-basaariin johtavaa raitiotietä. Siellä oleva nainen tunsi Kimin
ennestään.
-- Oho, oletko ruvennut _yogiksi_ kerjuumaljoinesi?
-- Enpä, vastasi Kim ylpeästi. -- Kaupungissa on uusi pappi ...
sellainen, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt.
-- Vanha pappi ja nuori tiikeri, sanoi nainen äreästi. -- Minä olen
väsynyt uusiin pappeihin. Ne tunkeutuvat tavaroitamme anastamaan kuin
kärpäset. Onko poikani isä hyväntekeväisyyden lähde, että hän antaisi
kaikille pyytäjille?
-- Ei suinkaan, vastasi Kim. -- Miehesi on pikemmin _yagi_
(pahasisuinen) kuin _yogi_ (pyhä mies). Mutta pappi on uusi. Ihmeitten
talon sahib on puhunut hänelle kuin veljelle. Oh, äitiseni, täytä tämä
malja. Hän odottaa.
-- Anna tänne maljakko. Sehän on suuri kuin lehmänjuomasanko! Sinulla
on todella rohkeutta kuin Shivan pyhällä härällä. Hän on jo saanut
parhaimman osan sipulikopan sisällyksestä, tänä aamuna juuri, ja nyt
minun pitäisi sitten täyttää tuo malja. Hän tulee tänne takaisin
jälleen.
Suunnaton, harmaa Brahma-härkä vaelteli kirjavassa ihmisjoukossa,
varastettu vihannestukko suussaan. Se tuli suoraan myymälää kohti,
hyvin tietäen pyhän, koskemattoman elukan etuoikeudet, ja laski päänsä
alemmaksi, nuuski väkevästi koreja, ennenkuin teki valintansa. Silloin
Kim potkaisi sitä pienellä kantapäällään kosteaan sinervään turpaan.
Se päristeli suutuksissaan ja meni tiehensä raiteen yli, niskakyttyrän
vapistessa raivosta.
-- Katso! Minä olen pelastanut enemmän kuin kolminkertaisesti sen, mitä
tähän maljaan mahtuu. No äiti, vähän riisiä ja kuivaa kalaa siihen
päälle ... niin, ja vähän kasvishilloketta lisäksi.
Nyt kuului murinaa myymälän perältä, missä mies loikoili.
-- Hän karkoitti härän, vastasi nainen vähän matalammalla äänellä. --
Hyvä on antaa köyhälle. -- Hän otti maljan ja toi sen takaisin täynnä
kuumaa riisiä.
-- Mutta minun _yogini_ ei ole mikään lehmä, sanoi Kim vakavana painaen
sormellaan kuopan riisikasaan. -- Vähän kasvishuttua ja käristettyä
leipää olisi hyvä, ja palanen kuivattua hedelmää miellyttäisi häntä
luullakseni.
-- Etpä vähiä pyydäkään, vastasi nainen äkeänä. Mutta siitä huolimatta
hän pani maljaan hyvää höyryävää hilloketta, kuivaa leipää ja murusen
voita leivän päälle sekä palasen hapanta tamarindisäilykettä sivuun.
Kim katseli kukkuramaljaa mielihyvillään.
-- Sepä hyvä. Kun minä olen saapuvilla, ei härkä pääse tämän myymälän
luo. Se on rohkea kerjäläinen.
-- Entäpä sinä? nauroi nainen. -- Mutta puhu siivosti häristä. Etkö
ole kertonut minulle, että jonakin päivänä punainen härkä tulee
sinua auttamaan? Pidä nyt pystyssä maljaa ja pyydä pyhää miestä
siunaamaan minua. Ehkäpä hän tietäisi, miten tyttäreni kipeät silmät
parannettaisiin. Kysy sitäkin häneltä, sinä kaikkien pikku ystävä.
Mutta Kim oli jo rientänyt tiehensä ennen lauseen loppua, väistellen
kulkukoiria ja nälkäisiä tuttavia.
-- Näin me kerjäämme, jotka sen taidon osaamme, sanoi hän ylpeästi
laamalle, joka avasi silmänsä suuriksi nähdessään maljan sisällyksen.
-- Syö nyt, ja ... minäkin syön kanssasi. _Ohé bhistie_! huusi hän
vedenkantajalle, joka kasteli kukkia museon luona. -- Annahan vettä
tänne. Me miehet olemme janoisia.
-- Me miehet! sanoi _bhistie_ nauraen. -- Riittääkö koko
nahkasäkillinen sellaiselle parille? Juokaa nyt sitten kaiken Laupeuden
nimessä.
Hän laski ohuen suihkun Kimin kahmaloon, tämä kun joi alkuasukasten
tavoin, mutta laaman täytyi etsiä kuppi jostakin viittansa poimuista ja
juoda arvokkaammin.
-- _Pardesi_ (muukalainen), selitti Kim, kun vanha mies aivan oudolla
kielellä lausui nähtävästi siunauksen.
He söivät yhdessä hyvin tyytyväisinä, tyhjentäen maljan sisällyksen.
Sitten laama otti nuuskaa komeasta puisesta nuuskarasiasta, sormieli
rukousnauhaansa hetken aikaa ja vaipui sen jälkeen vanhuksen keveään
uneen, Zam-Zammahin kanuunan varjon venyessä yhä pitemmäksi.
Kim juosta hilpaisi lähimpään tupakkamyymälään, jonka omisti eräs
iloisenpuoleinen nuori muhamettilaisnainen, ja pyysi hyvän sikaarin,
sellaisen, joita Punjabin yliopiston oppilaat käyttävät matkiessaan
englantilaisia tapoja. Sitten hän poltteli ja mietiskeli maaten suoraan
kanuunan alla, ja tuloksena mietiskelystä oli, että hän äkkiä pujahti
Nila Ramin lautatarhaan päin.
Laama heräsi vasta kun kaupungin iltaelämä alkoi ja lamput sytytettiin
ja valkopukuisia virkamiehiä rupesi virtaamaan valtion virastoista. Hän
tuijotti unenpöpperöisenä joka suunnalle, mutta kukaan ei välittänyt
hänestä, lukuunottamatta likaisessa turbaanissa ja keltaisissa
vaatteissa vetelehtivää hinduvekaraa. Äkkiä vanhus kumartui painaen
päänsä polviansa vasten ja valitti ääneen.
-- Mitä tuo merkitsee? kysyi poika, seisten hänen edessään. -- Onko
sinut ryöstetty?
-- Minun nuori _chelani_ (oppilaani) on mennyt tiehensä, enkä tiedä,
missä hän on.
-- Ja minkä näköinen oli sinun oppilaasi?
-- Se oli poika, joka tuli luokseni sen kuolleen tilalle, sen ansion
nojalla, jonka olin saavuttanut, kun kumarsin Lakia tuolla sisällä.
-- Hän viittasi museoon päin. -- Hän tuli luokseni osoittamaan
tietä, jonka olin kadottanut. Hän johti minut Ihmeitten taloon ja
rohkaistuneena hänen puheestaan uskalsin puhutella kuvien hoitajaa, ja
hän rohkaisi minua ja teki minut väkeväksi. Ja kun nälkä oli voimani
kuluttanut, kerjäsi hän minulle, niinkuin _chela_ opettajalleen.
Äkkiarvaamatta hänet lähetettiin. Ja äkkiarvaamatta on hän mennyt
tiehensä. Minä aioin opettaa hänelle Lakia matkalla Benaresiin.
Kim oli hämmästynyt kuullessaan tuota, koska hän oli kuullut puheen
tuolla museossa ja tiesi vanhan miehen puhuvan totta, ja sitähän
alkuasukas harvoin tekee vieraalle.
-- Mutta nyt ymmärrän, että hän oli vain lähetetty tiettyä tarkoitusta
varten. Nyt tiedän löytäväni erään virran, jota etsin.
-- Vasaman virran? sanoi Kim, ymmärtävästi hymyillen.
-- Onko siinä toinen merkki? huusi laama. -- En ole kellekään puhunut
matkani päämäärää, paitsi tuolle kuvien papille. Kuka sinä olet?
-- Oppilaasi, vastasi Kim, istuen jalat ristissä. -- En ole milloinkaan
nähnyt sinun kaltaistasi. Minä lähden kanssasi Benaresiin. Ja luulen,
että sellainen vanha mies kuin sinä, joka puhut totta illan hämyssä
aivan oudolle, hyvin tarvitset oppilaan.
-- Mutta virta... Vasaman virta.
-- Oh, sen kuulin puhuessasi englantilaiselle. Minä olin oven takana.
Laama huokasi. -- Minä luulin, että sinut oli lähetetty oppaakseni.
Sellaista joskus tapahtuu ... mutta minä en ollut sen arvoinen. Sinä et
siis tunne tuota virtaa?
-- En. -- Kim nauroi vähän nolona. -- Minä etsin ... härkää ...
punaista härkää viheriältä niityltä, se on auttava minua. -- Niinkuin
pojat tavallisesti, esitti Kim myöskin omat suunnitelmansa, ja
niinikään oli poikamaista, että hän usein oli kaksikymmentä minuuttia
kerrallaan ajatellut isänsä ennustusta.
-- Mihin se auttaisi sinua, lapseni? kysyi laama.
-- Sen Jumala tietää, mutta niin isäni sanoi minulle. Kuulin sinun
puhuvan tuolla Ihmeitten talossa noista monista ihmeellisistä paikoista
vuoristossa, ja jos joku niin vanha ja niin vähäinen -- niin totuutta
puhumaan tottunut -- lähtee retkeilemään niin pienen asian vuoksi
kuin virtaa etsimään, näytti minustakin sopivalta lähteä matkalle.
Jos meille on suotu löytää nuo asiat, niin kyllä ne löydämme -- sinä
virtasi ja minä härkäni, ja suuret pilarit ja muut asiat, jotka olen
unohtanut.
-- Minä en tahtonut vapautua pylväistä, vaan Elämän pyörästä, sanoi
laama.
-- Se on yhdentekevää. Ehkäpä ne tekevät minusta kuninkaan, sanoi Kim
aivan tosissaan, valmiina kaikkeen.
-- Minä opetan sinulle matkan varrella toisia ja parempia toiveita,
vastasi laama arvokkaasti. -- Lähtekäämme Benaresiin.
-- Ei yön selkään. Varkaita on liikkeellä. Odotetaan, kunnes tulee
päivä.
-- Mutta minulla ei ole yösijaa. -- Vanhus oli tottunut luostarin
tapoihin, ja vaikka hän makasikin paljaalla maalla, kuten Sääntö
määräsi, tahtoi hän kuitenkin jotakin siisteyttä siinä suhteessa.
-- Me saamme hyvän makuupaikan Kashmir Seraissa, sanoi Kim, nauraen
hänen neuvottomuuttaan. -- Minulla on eräs ystävä siellä. Tule.
Kuumat ja tungokseen asti täytetyt basaarit olivat kirkkaasti
valaistut heidän tunkeutuessaan Ylä-Intian monien kansojen edustajien
välitse. Laama kulki kuin unessa. Ensimmäistä kertaa hän oli suuressa
teollisuuskaupungissa, ja täysinäiset raitiovaunut alinomaa kirahtavine
jarruineen pelästyttivät hänet pahanpäiväiseksi. Puoleksi sysäämällä,
puoleksi vetämällä kuljetettiin häntä, kunnes saavuttiin Kashmir
Serain korkealle portille. Siinä se oli, vastapäätä rautatieasemaa,
kaarevien pylväskatosten ympäröimänä, suunnaton avonainen neliö, mihin
kameeli- ja hevoskaravaanit pysähtyivät palatessaan Keski-Aasiasta.
Siellä oli kaikenheimoisia pohjoisten maakuntain ihmisiä, toiset
hoitamassa hevosiaan ja polvistuvia kameeleitaan, toiset kiinnittämässä
tai irrottamassa tavaramyttyjä ja säkkejä, nostamassa vettä kitisevällä
kaivonvintillä, kasaamassa heiniä hirnuvien hurjasilmäisten oriitten
eteen; muutamat potkien äkäisiä karavaanikoiria; toiset taas suorittaen
kameelinajajien palkkoja, pestaten uusia renkejä, kiroten, huutaen,
kiistellen ja rähisten täyteen ahdetussa pihassa. Pylväskäytävät, jotka
olivat vain kolme askelta korkeammalla, tarjosivat jonkinlaisen
turvapaikan melskeessä. Suurin osa niistä oli vuokrattu kauppiaille,
jotka olivat aidanneet itselleen myymälöitä pilarien väliin, vieläpä
varustaneet ne jykevillä ovilla ja monimutkaisesti avattavilla
kotimaisilla lukoilla. Lukitut ovet osoittivat omistajien olevan poissa,
ja muutamissa oli hyvin alkeellisella tavalla maalilla ja liituvärillä
töherrettynä ilmoitus, missä he olivat. "Lutuf Ullah on mennyt
Kurdistaniin", oli esimerkiksi ilmoitettu, mutta alempana oli jonkun
koiranleuan lisäys: "Oi Allah, joka sallit täiden elää kabulilaisten
nutussa, miksi olet sallinut Lutuf-täin elää niin kauan?"
Kim kuljetti laamaa kiihkoisain ihmisten ja eläinten välitse pitkin
pylväskäytäviä neliön toiseen päähän, lähelle rautatieasemaa, missä
Mahbub Ali, hevoskauppias, asui palattuaan matkoiltansa salaperäisestä
pohjoisesta maasta, kaukaa vuorisolien takaa.
Kim oli lyhyen elämänsä aikana -- varsinkin kymmenennen ja
kolmannentoista ikävuotensa välillä -- toimittanut useita tehtäviä
Mahbubille, ja suuri korkea afgaanilainen, joka oli värjännyt partansa
punaiseksi (koska hän oli vanha eikä tahtonut näyttää harmaita
karvojaan), tunsi pojan arvon, milloin oli kysymyksessä tiedustelu.
Joskus hän antoi hänen pitää silmällä jotakuta miestä, jolla ei
ollut hevosasioissa mitään tekemistä, seurata tätä kokonaisen päivän
ja ilmoittaa kenen kanssa tämä oli puhunut. Kim jutteli silloin
illalla huomionsa, ja Mahbub kuunteli, sanallakaan tai kasvojen
ilmeellä ilmaisematta ajatuksiaan. Kim tiesi sen merkitsevän jotakin
vehkeilyä, mutta asian viehätys oli siinä, että hän ei hiiskunut
sanaakaan kenellekään, paitsi Mahbubille itselleen, joka antoi hänelle
herkullisia, lämpimiä aterioita ruokamyymälässä, vieläpä kerran
kokonaista kahdeksan annaa rahaa.
-- Tässä on, sanoi Kim, lyödä sipaisten äkäistä kameelia kuonoon. --
Ohoi, Mahbub Ali! -- Hän pysähtyi pylväskäytävän varjoon ja pistäytyi
hölmistyneen laaman selän taa.
Hevoskauppias oli irrottanut leveän kirjaillun bokhariot-vyönsä
ja loikoi parilla silkkisellä paksulla satulapatjalla puhallellen
laiskasti savuja suuresta hopeisesta piipusta. Hän käänsi vähän
päätänsä äänen kuullessaan, ja nähtyään vain pitkän vaiteliaan miehen
nauraa hihitti matalaa naurua.
-- Allah, laama! Punainen laama! Lahoresta on pitkä matka vuoristoon.
Mitä sinä teet täällä?
Laama ojensi vaistomaisesti kerjuukuppinsa.
-- Jumala kirotkoon uskottomat! sanoi Mahbub. -- En anna mitään
saastaiselle tiibettiläiselle, mutta pyydä rengeiltäni tuolta kameelien
luota. Ehkäpä he pitävät arvossa siunaustasi. Pojat, täällä on
teikäläisiä. Ottakaa selvää, onko hänellä nälkä.
Sileäksi ajeltu, kumaraselkäinen tiibettiläinen, joka oli
tuonut hevosia vuoristosta ja joka lukeutui johonkin alempaan
buddhalaisluokkaan, hymyili laamalle ja käheällä kurkkuäänellä kehotti
pyhää miestä istumaan nuotion ääreen.
-- Mene! sanoi Kim, työntäen häntä keveästi. Laama mennä kompuroi,
jättäen pojan pylvään suojaan.
-- Mene! sanoi Mahbub Ali, tarttuen taas piippuunsa. -- Juokse tiehesi,
hinduvekara! Jumalan kirous kaikille uskottomille! Pyydä niiltä tuolla
väkeni joukossa, jotka ovat uskolaisiasi.
-- Maharaj, ruikutti Kim, käyttäen hindulaista puhuttelusanaa nauttien
sanomattomasti kujeestaan; -- isäni on kuollut, äitini on kuollut,
vatsani on tyhjä.
-- Pyydä miehiltäni tuolla hevosten luona, sanoinhan jo. Totta kai joku
hindu lie väkeni joukossa.
-- Ohoh, Mahbub Ali, mutta olenko _minä_ hindu? sanoi Kim
englanninkielellä.
Hevoskauppias ei hämmästynyt, vaan tirkisti poikaa tuuheiden
kulmakarvojen takaa.
-- Koko maailman pikku ystävä, sanoi hän, -- mitä tämä merkitsee?
-- Ei mitään. Minä olen nyt tuon pyhän miehen oppilas, ja me lähdemme
yhdessä pyhiinvaellusretkelle. Benaresiin hän sanoo menevänsä. Hän on
perin hassu, ja minä olen jo väsynyt Lahoreen. Minä kaipaan verestä
ilmaa ja vettä.
-- Mutta kenen puolesta sinä hommaat? Ja miksi tulet minun luokseni? --
Ääni oli epäilevä.
-- Kenen luo sitten tulisin? Minulla ei ole rahaa. Ei ole hyvä
lähteä matkalle rahatonna. Sinä myyt monta hevosta upseereille. Nuo
äskentulleet ovat kauniita hevosia; olen nähnyt ne. Anna minulle rupee,
Mahbub Ali, niin minä annan velkakirjan ja maksan kun saan rahoja.
-- Hm, tuumi hevoskauppias miettien. -- Sinä et ole milloinkaan ennen
valehdellut. Kutsu tuota laamaa ... mene itse syrjään.
-- Oh, kyllä meidän puheemme tulevat yhteen sopimaan, sanoi Kim nauraen.
-- Me menemme Benaresiin, sanoi laama heti kun ymmärsi, mistä oli
kysymys. -- Poika ja minä. Minä etsin erästä virtaa.
-- Ehkäpä ... mutta entä poika?
-- Hän on oppilaani. Hänet lähetettiin luullakseni oppaakseni tuolle
virralle. Minä istuin kanuunan alla, kun hän tuli äkkiä. Sellaista on
tapahtunut niille onnellisille, joille on annettu erityistä johdatusta.
Mutta minä muistan nyt, että hän sanoi olevansa tästä maailmasta ...
hindu.
-- Entä hänen nimensä?
-- Sitä en kysynyt. Eikö hän ole oppilaani?
-- Mistä maasta hän on ... mitä kansaa? Onko hän muhamettilainen ...
sikh, ... hindu ... jaini ... alhaiseenko vai korkeaan kastiin kuuluva?
-- Miksi sellaista kysyisin? Keskitiellä ei ole korkeaa enempää kuin
alhaistakaan. Jos hän on minun _chelani_, voiko -- tahtooko kukaan
ottaa häntä minulta? Sillä, näes, ilman häntä en löydä tuota virtaa. --
Hän pudisti päätänsä vakavana.
-- Ei kukaan ota häntä sinulta. Mene tuonne miesteni joukkoon, sanoi
Mahbub Ali, ja laama meni taas rauhoittuneena tiehensä.
-- Eikö hän ole aivan hassu? sanoi Kim tullen jälleen esiin. -- Miksi
minä valehtelisin sinulle, Hajji?
Mahbub puhalteli savuja äänetönnä. Sitten hän puhui melkein kuiskaten:
-- Umballa on Benaresiin menevän tien varrella ... jos tosiaankin
menette sinne.
-- So, so! Muista, ettei hän osaa valehdella ... niinkuin sinä ja minä.
-- Ja jos viet sanan Umballaan, annan sinulle rahaa. Asiani koskee
hevosta, erästä valkoista oritta, jonka möin eräälle upseerille viime
kerralla palatessani vuoristosta. Mutta sitten ... tule lähemmäksi
ja ojenna kätesi aivan kuin kerjätäksesi ... sen hevosen sukujuuri
ei ollut aivan selvä, minkävuoksi upseeri, joka on nyt Umballassa,
pyysi minua sitä selvittämään. -- Mahbub selitti hevosen ja upseerin
tuntomerkit. -- Sano sitten upseerille: "Sen valkoisen oriin sukujuuri
on selvitetty." Siitä hän tietää, että sinä tuot sanan minulta. Hän on
sanova sitten: "Mitä todistuksia sinulla on?" ja sinä vastaat: "Mahbub
Ali on antanut minulle todistukset."
-- Ja kaikki tämä vain sen valkoisen oriin vuoksi, sanoi Kim
naureskellen silmät kiiluvina.
-- Minä annan sen sukutaulun nyt ... omalla tavallani ... ja samalla
muutamia kovia sanoja. -- Varjo kulki Kimin ohi, ja kameelin askeleet
kuuluivat. Mahbub Ali korotti ääntänsä.
-- Allah! Oletko sinä ainoa kerjäläinen kaupungissa? Äitisi on kuollut.
Isäsi on kuollut. Niinhän jokainen sanoo. Voi hyväinen aika! -- hän
kääntyi ja oli etsivinään lattialta ja heitti sitten Kimille palan
leipää. -- Mene tuonne hevosmiesten luo yöksi ... sinä ja laama.
Huomenna saat työtä.
Kim livahti tiehensä, iskien hampaansa leipään, ja, kuten oli
odottanutkin, löysi leivästä pienen öljykankaaseen käärityn
silkkipaperin ja kolme hopearupeeta -- kerrassaan anteliasta. Hän
hymyili ja pisti rahat ja paperin kaulassa riippuvaan nahkaiseen
amulettipussiinsa. Laama, jota hevoskauppiaan tiibettiläiset palvelijat
olivat runsaasti ruokkineet, makasi eräässä tallin nurkassa. Kim
paneutui hänen viereensä ja nauroi itsekseen. Hän tiesi tekevänsä
palveluksen Mahbub Alille, mutta hän ei silmänräpäyksenkään aikaa
uskonut juttua oriin kantakirjasta.
Mutta eipä Kim aavistanutkaan, että Mahbub Ali, joka oli Punjabin
parhaimpia tunnettuja hevoskauppiaita sekä varakas ja yritteliäs
liikemies, jonka karavaanit tunkeutuivat ulommaisimman rajan
taaksekin, oli merkitty Intian hallituksen vakoiluosaston salaisiin
kirjoihin merkillä C 25 IB. Pari kolme kertaa vuodessa lähetti C 25
tiedonantonsa, rohkeasti ja mielenkiintoisesti laaditun, ja yleensä --
verrattuna R 17:n ja M 4:n ilmoituksiin -- varsin luotettavan. Se koski
vuoriston etäisissä seuduissa olevia valtioita, vieraita matkailijoita,
jotka eivät olleet englantilaisia, ja ampumatarpeitten kauppaa --
lyhyesti sanoen oli pieni lisä siihen suunnattomaan tiedonantojen
määrään, jonka nojalla hallitus saattoi toimintansa järjestää. Mutta
äskettäin oli viisi liittoutunutta kuningasta, joiden liittoutuminen
tuntui aivan tarpeettomalta, saanut erään ystävällisen, vieläkin
pohjoisemmassa olevan hallituksen kautta tietoonsa, että heidän
alueeltaan oli tietoja päässyt brittiläiseen Intiaan.
Siitäpä asianomaiset ministerit nyt harmistuivat kovasti ja ryhtyivät
itämaisten tapojen mukaisiin toimenpiteisiin. He epäilivät monen
muun ohessa tätä suuriäänistä punapartaista hevoskauppiasta, jonka
karavaanit kahlasivat heidän lumipeitteisillä vuoristoteillänsä
vatsaa myöten lumeen uponneina. Ainakin oli hänen matkuettaan ammuttu
kahdesti väijyksistä, jonka vuoksi Mahbub ei pysähtynytkään Peshawurin
vaaralliseen kaupunkiin, vaan tuli pysähtymättä suoraan Lahoreen, jossa
hän, tuntien kansalaistensa tavat, odotti kaikenlaisia yllätyksiä.
Ja Mahbub Alilla oli jotakin, jota hän ei tahtonut säilyttää tuntiakaan
kauemmin kuin välttämätöntä oli -- pieni öljykankaaseen kääritty
silkkipaperi -- avoin, kenellekään osoittamaton kirje, jossa oli viisi
äärettömän pientä neulanpistosta eräässä kulmassa ja joka ilmaisi nuo
viisi liittoutunutta hallitsijaa, tuon ystävällisen pohjoisen vallan,
erään Peshawurin kaupungin hindulaisen pankkiirin, erään belgialaisen
asetehtaan ja puoli-itsenäisen, mahtavan muhamettilaisen etelän
hallitsijan. Tämän viimeinen osa tiedonannosta oli R 17:n työtä, Mahbub
sen oli tuonut Dora-solan kautta ja kuljettanut hänen puolestaan
perille, koska R 17 ei olojen pakosta voinut jättää vartiopaikkaansa.
Dynamiitti oli mietoa ja viatonta C 25:n tiedonannon rinnalla, ja
yksinpä itämaalaisenkin, joka itämaalaisella tavalla arvioi aikaa,
täytyi ymmärtää, että mitä pikemmin se joutuisi oikeihin käsiin, sitä
parempi olisi. Mahbub ei erityisesti halunnut kuolla väkivaltaisesti,
koska pari kolme verikostoriitaa eri perheitten välillä oli vielä
tuolla rajan takana hänen puoleltaan selvittämättä ja koska hän
ne selvitettyään aikoi asettua rauhaan enemmän tai vähemmän kelpo
kansalaisena.
Pari päivää sitten saavuttuaan majataloon hän ei ollut hetkeksikään
poistunut sen ulkopuolelle, vaan oli hyvin huomattavalla tavalla
lähetellyt sähkeitä, yhden Bombayhin, jossa hänellä oli rahoja
pankissa, toisen Delhiin, jossa eräs hänen sukulaisensa möi hevosia
hänen puolestaan Rajputanan valtion asiamiehelle, kolmannen Umballaan,
jossa eräs englantilainen innokkaasti tiedusteli valkoisen oriin
sukuperää. Virallinen kirjeitten sommittelija, joka osasi englannin
kieltä, laati oivallisia sähkeitä, esimerkiksi:
"Creighton, Laakerihuvila, Umballa. -- Hevonen on arabialainen, kuten
jo ilmoitettu. Ikävä että sukutaulu viipynyt. Sitä käännetään." Ja
myöhemmin samalla osoitteella: "Ikäväkseni paljon viivytystä. Lähetän
sukutaulun." Sukulaiselleen Delhiin hän sähkötti: "Lutuf Ullah. --
Sähköteitse määrännyt kaksituhatta rupeeta tilillenne Luchman Narainin
pankissa." -- Nämähän olivat puhtaasti liikeasioita, mutta ennenkuin ne
joutuivat rautatien asemalle, tutkivat kaikenkarvaiset henkilöt, jotka
olivat olevinaan niistä huvittuneita, jok'ainoan niistä hyvin tarkasti,
ja puolihupsu tiibettiläinen, joka niitä kuljetti, antoikin kenen
hyvänsä lukea ne.
Kun Mahbub oli näin omalla kuvarikkaalla kielellänsä varovasti
hämmentänyt tietojen lähteet, oli Kim aivan kuin taivaasta pudonneena
ilmestynyt. Ja kun Mahbub Ali oli yhtä neuvokas kuin häikäilemätönkin
ja tottunut käyttämään hyväkseen kaikenkaltaisia tilaisuuksia, otti hän
pojan heti palvelukseensa.
Vaeltava laama, jolla oli alhaiseen kastiin kuuluva poika
palvelijanaan, saattoi kyllä herättää hetkeksi huomiota matkallaan
Intiassa, pyhiinvaeltajien maassa, mutta kukaan ei heitä epäilisi eikä,
mikä vielä tärkeämpää, ryöstäisi heitä.
Hän käski tuoda uuden sytykkeen piippuunsa ja mietti asiaa. Jos
pahinkin tapahtuisi ja poika joutuisi pulaan, ei paperi ilmaisisi
ketään. Hän voisi itse myöhemmin mennä Umballaan ja -- ehkäkin
herättäen uutta epäluuloa -- ilmoittaa suullisesti asiansa.
R 17:n ilmoitus oli kuitenkin pääasia, ja hyvin paha olisi, ellei se
joutuisi perille. Mutta Allah oli suuri, ja Mahbub Ali tunsi tehneensä
voitavansa. Kim oli ainoa, joka ei milloinkaan valehdellut hänelle.
Se olisi kuitenkin hänestä ollut Kimin luonteen suuria vikoja, jollei
hän olisi tiennyt, että poika osasi, joko omia tarkoituksiaan varten
tai Mahbubin asioilla ollessaan, valehdella muille yhtä hyvin kuin ken
tahansa itämaalainen.
Mahbub Ali astui sitten majatalon pihan yli ja lähti niiden
kevytkenkäisten portille, jotka maalaavat silmäkulmansa ja
houkuttelevat luokseen muukalaisia. Hän etsi vartavasten käsiinsä
sen tytön, jonka hän hyvällä syyllä uskoi olevan erityisessä
ystävyyssuhteessa muutamaan sileähipiäiseen Kashmir-punditiin, joka
oli hänen tiibettiläistä palvelijaansa tutkinut tuossa sähkejutussa.
Mitä hän nyt teki, oli perin järjetöntä; hän joi siellä hajuvedellä
sekotettua viinaa vastoin profeetan nimenomaista kieltoa ja tuli
humalaan, jolloin hänen kielensä kanta perin höltyi. Lopuksi hän
vaipui tajutonna divaanin patjojen väliin, missä Ihastuksen Kukka,
sileäkasvoisen punditin avustamana, tutki hänet mitä perinpohjaisimmin,
päästä jalkoihin saakka.
Melkein samoihin aikoihin kuuli Kim varovia askelia Mahbubin tyhjästä
suojasta. Hevoskauppias oli, kumma kyllä, jättänyt ovensa lukitsematta,
ja hänen miehensä taas olivat juhlimassa Intiaan-paluutansa raviten
itseään Mahbubin antamalla kokonaisella lampaalla. Vikkelä Delhistä
kotoisin oleva nuorukainen, jolle äskeinen Kukka oli antanut
juopuneen hevoskauppiaan vyöstä ottamansa avainkimpun, avasi jokaisen
pienimmänkin lokeron ja käärön ja tutki matot ja satulakotelot Mahbubin
asunnossa vieläkin perusteellisemmin kuin Kukka ja punditi olivat itse
omistajan persoonaa tarkastaneet.
-- Luulenpa, sanoi Kukka halveksivasti hetkistä myöhemmin, pyöreällä
kyynärpäällään nojaten kuorsaavaan Mahbubiin, -- hänen olevan vain
tavallinen afgaanilainen hevoskauppias, jolla ei ole muita harrastuksia
kuin naiset ja hevoset. Sitäpaitsi hän on saattanut jo lähettää
tiedonannon, jos hänellä sellaista milloinkaan on ollut.
-- Sellaisessa asiassa kuin noita viittä kuningasta koskevassa pitää
hän tietonsa lähinnä mustaa sydäntään, sanoi punditi. -- Eikö löytynyt
mitään?
Delhin nuorukainen nauroi ja järjesteli sisääntullessaan turbaaniansa.
-- Minä käänsin nurin hänen tohvelinsa pohjatkin, kuten Kukka hänen
taskunsa. Ei hän ole mies, jota etsimme. Vähän minulta jää huomaamatta.
-- Eiväthän he sanoneetkaan, että hän se olisi, sanoi punditi. -- He
sanoivat vain, että ottaisimme selkoa, koska neuvostot siellä epäilivät
häntä.
-- Tuolla pohjoisessa on viljalti hevoskauppiaita, kuten vanhoissa
turkeissa syöpäläisiä. Esimerkiksi Sikandar Khan, Nur Ali Beg ja
Farrukh Shah, kaikki kafilain päälliköitä, sanoi Kukka.
-- He eivät vielä ole tulleet, sanoi punditi. -- Sinun täytyy
houkutella heidät sitten ansaan.
-- Hui toki, -- sanoi Kukka halveksien, siirtäen Mahbubin pään
polveltaan. -- Farrukh Shah on karhu, Ali Beg on suupaltti ja vanha
Sikandar Khan ... mokomakin. Menkää! Minä aion käydä levolle. Tuo sika
ei liikahdakaan ennen aamunkoittoa.
Kun Mahbub heräsi, nuhteli Kukka häntä ankarasti juoppouden synnistä.
Aasialaiset eivät kasvonilmeelläkään ilmaise, milloin ovat voittaneet
viekkaudessa vihollisensa, mutta kun Mahbub Ali selvitti kurkkunsa,
veti vyötänsä kireämmälle ja läksi hoipertelemaan tähtien vielä
tuikkiessa, oli hän melkein tekemäisillään sen.
-- Lapsellinen temppu, sanoi hän itsekseen. -- Ikäänkuin ei kuka
hyvänsä Peshawurin tytöistä osaisi sitä tehdä! Mutta olihan se aika
näppärästi tehty. Allah yksin tietää, kuinka monta niitä on vielä
matkan varrella, joiden on koeteltava minua, ehkäpä puukolla. Nyt ei
auta muu kuin että poika lähtee Umballaan -- ja junalla -- sillä paperi
on tärkeä. Minä jään tänne tuon Kukan seuraan ja juon viiniä niinkuin
oikean afgaanilaisen kauppiaan sopiikin.
Hän pysähtyi oman asuntonsa viereisen suojan luo. Hänen miehensä
nukkuivat siinä raskaasti. Mutta Kimiä enempää kuin laamaakaan ei
näkynyt.
-- Herää! -- Hän ravisti erästä nukkujista. -- Minne menivät
eilisiltaiset kerjäläiset ... laama ja poika? Onko mitään kadonnut?
-- Ei, vastasi mies, -- mutta se vanha hupsu nousi kukon toiseen
lauluun ja sanoi menevänsä Benaresiin, ja poika lähti saattamaan häntä.
-- Allah kirotkoon kaikki uskottomat, sanoi Mahbub painokkaasti ja
kömpi omaan osastoonsa, partaansa mutisten.
Mutta Kimhän se oli laamankin herättänyt, Kim, joka yhdellä silmällä
oli pilkistänyt oksan reiästä lautaseinän läpi ja nähnyt Delhin miehen
etsivän joka säilön. Eikä se hänestä näyttänyt tavalliselta varkaalta,
tuo, joka selaili kirjeet ja laskut ja tutki satulat -- ei tavallinen
murtovaras pistä ohutta veistä yksinpä sandaalin pohjain väliin eikä
niin taitavasti ratko satulataskujen saumoja. Aluksi oli Kim aikonut
panna toimeen hälytyksen, päästää pitkän _cho-or-choor_-huudon (varas,
varas!), joka heti panee majatalon jalkeille yön aikaan, mutta hän
tähysteli vieläkin tarkemmin ja pitäen kaulassaan riippuvaa nahkapussia
kädessään teki omat johtopäätöksensä.
-- Hän etsinee tuota luuloteltua hevosen sukutaulua, sanoi hän, --
juuri sitä paperia, joka minun on vietävä Umballaan. Parasta kai on
että lähdemme paikalla. Nuo, jotka tutkivat puukolla avaten laukkuja,
saattavat pian tehdä saman tempun vatsallemme. Siinä on varmaan joku
nainen mukana leikissä. Hai! Hai! kuiski hän kevytuniselle vanhalle
miehelle. -- Tule. On aika lähteä taipaleelle Benaresiin päin.
Laama nousi kerkeästi, ja he pujahtivat varjojen tavoin majatalon
portista.