Eläköön Simon!
Kuullessaan Genevièven parkaisun Maurice käsitti taistelun alkaneen.
Rakkaus voi hurmata sielun urhouteen saakka; rakkaus voi vastoin
luonnonvaistoa saada ihmislapsen toivomaan kuolemaa; mutta se ei
sammuta hänessä tuskan tuntoa. Oli selvää, että Geneviève suostui
kuolemaan kärsivällisemmin ja alistuvaisemmin, kun Maurice kuoli hänen
kanssansa; mutta alistuminen ei estänyt kärsimästä, ja tästä maailmasta
lähteminen ei ole ainoastaan vaipumista tuntemattoman pohjattomaan
syvyyteen, vaan myöskin kärsimistä vaipuessa.
Maurice näki yhdellä silmäyksellä koko näyttämön ja yhdellä ajatuksella
kaikki mitä tapahtui!
Keskellä salia ruumis, jonka rinnasta paikalle syöksynyt santarmi oli
riuhtaissut puukon, pelosta, etteivät toisetkin käyttäisi sitä.
Sen ympärillä epätoivosta mykkiä miehiä, jotka tuskin edes huomasivat
sitä, kirjoittamassa lyijykynällä paperille katkonaisia sanoja tai
puristellen toistensa käsiä; muutamat toistaen alituisesti, kuten
hullut, jotakin rakasta nimeä tai kastellen kyynelin muotokuvaa,
sormusta, hiuskiehkuraa; toiset purkaen hirveitä kirouksia tyranniutta
vastaan, kulunutta sanaa, jota koko maailma vuorotellen on kironnut,
vieläpä toisinaan tyrannit itsekin.
Kaikkien näiden onnettomien keskellä Sanson, jota ei hänen
viisikymmentäneljä ikävuottansa vielä painanut niin paljon kuin hänen
synkän virkansa vakavuus; niin lempeänä, niin lohduttavaisena kuin
hänen tehtävänsä salli hänen olla, antoi Sanson tuolle neuvon, tälle
surullisen, rohkaisevan sanan ja keksi kristillisiä lauseita, joilla
vastasi sekä epätoivoisille että ylimielisille.
"Kansatar", sanoi hän Genevièvelle, "huivi olisi otettava pois ja tukka
sidottava ylös tai leikattava, jos suvaitsette".
Geneviève rupesi vapisemaan.
"No, hyvä ystävä", sanoi Lorin lempeästi, "rohkeutta".
"Voinko minä itse sitoa madamen tukan?" kysyi Maurice.
"Oi, niin", huudahti Geneviève, "hän! Minä rukoilen sitä hartaasti,
herra Sanson!"
"Sitokaa vain", sanoi pyöveli kääntäen pois päänsä.
Maurice päästi auki kaulaliinansa, hänellä kun oli liian lämmin.
Geneviève suuteli sitä ja polvistuen nuoren miehen eteen laski hänen
syliinsä tämän hurmaavan pään, joka oli tuskassaan kauniimpi kuin se
milloinkaan oli ollut ilossaan.
Mauricen suoritettua tämän hautajaistoimituksen, vapisivat hänen
kätensä niin kovasti, hänen kasvoissaan oli niin voimakas tuskan ilme,
että Geneviève huudahti:
"Oi, minulla on rohkeutta, Maurice!"
Sanson kääntyi.
"Eikö niin, hyvä herra, enkö minä olekin rohkea?" sanoi Geneviève.
"Varmasti, kansatar", vastasi pyöveli liikutetulla äänellä,
"todellisesti rohkea".
Sillä välin oli ensimmäinen apulainen käynyt lävitse Fouquier-Tinvillen
lähettämän luettelon.
"Neljätoista", sanoi hän.
Sanson luki kuolemaantuomitut.
"Viisitoista, kuollut mukaanluettuna", sanoi hän; "miten se on
selitettävissä?"
Lorin ja Geneviève lukivat hänen jälkeensä, saatuaan molemmat saman
ajatuksen.
"Te sanotte, ettei ole muuta kuin neljätoista kuolemaantuomittua ja
että meitä on viisitoista?" sanoi Geneviève.
"Niin, varmasti on kansalainen Fouquier-Tinville erehtynyt."
"Ai, sinä valehtelit", sanoi Geneviève Mauricelle, "sinua ei vielä
ollut ensinkään tuomittu".
"Miksi minä odottaisin huomiseen, kun sinä kuolet tänään?" vastasi
Maurice.
"Ystävä", sanoi Geneviève hymyillen, "sinä teet minut rauhalliseksi:
nyt minä näen, että on helppo kuolla".
"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, viimeisen kerran... kukaan ei voi
tuntea sinua täällä... sano, että olet tullut sanomaan minulle
hyvästi... sano, että sinut on suljettu tänne erehdyksestä. Kutsu
se santarmi, joka näki sinun menevän ulos... Minä se olen oikea
kuolemaantuomittu, minunhan on kuoltava; mutta sinä, me rukoilemme
sinua, ystävä, jää sinä meidän iloksemme eloon säilyttääksesi meidän
muistomme; nyt on vielä aikaa, Lorin, me rukoilemme sinua!"
Geneviève liitti kätensä yhteen rukoilemisen merkiksi.
"Minä olen sanonut en, ja se merkitsee en", vastasi Lorin lujalla
äänellä; "älkää puhuko minulle siitä enää, muuten minä tosiaan luulen
olevani teille vaivaksi".
"Neljätoista", toisti Sanson, "ja heitä on viisitoista".
Sitten hän sanoi korottaen äänensä:
"Katsotaanpa, onko täällä kellään mitään muistuttamista? Voiko joku
todistaa olevansa täällä erehdyksestä?"
Kenties avautuivat muutamat suut tätä kysyttäessä, mutta ne
sulkeutuivat jälleen sanomatta sanaakaan; ne, jotka olisivat
valehdelleet, eivät kehdanneet sitä tehdä; ne, jotka eivät olisi
valehdelleet, eivät tahtoneet puhua mitään.
Syntyi usean minuutin hiljaisuus, jonka kuluessa apurit jatkoivat
kaameata työtään.
"Kansalaiset, me olemme valmiit", sanoi silloin vanha Sanson kumealla,
juhlallisella äänellään.
Muutamat nyyhkytykset ja voihkaukset vastasivat tähän.
"No niin", sanoi Lorin, "olkoon menneeksi.
"Kuolkaamme eestä synnyinmaan,
se on kohtalo kaunehin...
"Niin, kuollessa isänmaan puolesta; mutta minä alan vallan varmasti
luulla, ettemme kuolekaan niiden huviksi, jotka katselevat meidän
kuolemistamme. Kautta kunniani, Maurice, minä olen yhtä mieltä
kanssasi, minä alan myöskin saada kynikseni tasavallasta."
"Nimihuuto!" sanoi ovella seisova komisaari.
Useita santarmeja astui saliin ja sulki täten pääsyn, asettuen
seisomaan elämän ja kuolemaantuomittujen väliin, kuten estääkseen näitä
palaamasta edelliseen.
Suoritettiin nimihuuto.
Maurice oli nähnyt sen miehen tuomittavan, joka tappoi itsensä Lorinin
puukolla, ja vastasi kuullessaan tämän miehen nimeä huudettavan.
Silloin huomattiin, että ainoastaan kuollut oli ollut liikaa joukossa.
Hänet kannettiin ulos salista. Jos hänen henkilöllisyytensä olisi
todettu, jos hänet olisi tunnettu kuolemaantuomituksi, olisi hänet,
niin kuollut kuin olikin, viety giljotiinille muiden mukana.
Eloonjääneet työnnettiin ulko-ovea kohti.
Jokaisen tullessa yksitellen ristikko-oven eteen, sidottiin hänen
kätensä selän taakse.
Kymmenen minuutin kuluessa ei ainoatakaan sanaa vaihdettu näiden
onnettomien kesken.
Vain pyövelit yksistään puhuivat ja toimivat.
Maurice, Geneviève ja Lorin, jotka eivät enää voineet hillitä itseään,
painautuivat toisiaan vasten, jottei heitä erotettaisi toisistaan.
Sitten työnnettiin kuolemaantuomitut Conciergeriestä pihalle.
Täällä kävi näytelmä kauhistuttavaksi.
Useat pyörtyivät nähdessään teloitusrattaat; ovenvartijat auttoivat
heitä nousemaan niihin.
Vielä suljettujen ovien takaa kuului väkijoukon sekavia ääniä, ja
melusta päättäen saattoi arvata sen olevan suuren.
Geneviève nousi rattaille kyllin voimissaan; Maurice sitäpaitsi
kannatti häntä kyynärpäästä ja hyppäsi kiireesti hänen jälkeensä.
Lorin ei hätäillyt. Hän valitsi istumapaikkansa ja asettui Mauricen
vasemmalle puolelle.
Portit avautuivat; ensi riveissä seisoi Simon.
Molemmat ystävykset tunsivat hänet; hänkin näki heidät.
Hän nousi seisomaan rajakivelle, jonka ohi rattaiden täytyi ajaa.
Rattaita oli kolmet. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle, ne, joissa nuo
kolme ystävystä istuivat.
"Kas, päivää, kaunis krenatööri!" sanoi Simon Lorinille, "saat
luullakseni tuntea minun nahkavöistäni?"
"Niin", sanoi Lorin, "ja minä koetan olla liikaa kolhimatta sitä
lovelle, jotta se pystyisi leikkaamaan sinunkin nahkasi, kun vuorosi
tulee".
Molemmat toiset rattaat lähtivät liikkeelle seuraten ensimmäisiä.
Kirkunan, hyvähuutojen, voihkimisten, kirousten hirveä myrsky puhkesi
kuolemaantuomittujen ympärillä.
"Rohkeutta, Geneviève, rohkeutta!" kuiskasi Maurice.
"Oi", vastasi nuori nainen, "minä en sure elämää kuollessani sinun
kerallasi. Pahoittelen, etteivät käteni ole vapaat puristaakseni sinut
vielä kerran syliini ennenkuin kuolen."
"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, pengopas liivintaskuni, löydät sieltä
kynäveitsen".
"Ai, helkkarissa!" sanoi Lorin, "miten tervetullut onkaan kynäveitsi;
minua nöyryytti mennä kuolemaan sidottuna kuten vasikka".
Maurice laski taskunsa alas ystävänsä käsien tasalle; Lorin otti sieltä
kynäveitsen; sitten he yhdessä avasivat sen. Silloin Maurice otti sen
hampaittensa väliin ja leikkasi Lorinin käsiä sitovat nuorat.
Vapautuneena köysistään teki Lorin saman palveluksen Mauricelle.
"Pidä kiirettä", sanoi nuori mies; "Geneviève pyörtyy".
Suorittaakseen tämän työn, oli Maurice hetkiseksi kääntynyt selin
naisparkaan, ja kun tämän koko voima johtui hänestä, oli Geneviève
tosiaankin sulkenut silmänsä ja hänen päänsä vaipunut rinnoille.
"Geneviève", sanoi Maurice, "Geneviève, avaa jälleen silmäsi,
ystäväiseni; meillä ei enää ole muuta kuin muutama minuutti aikaa nähdä
toisiamme tässä maailmassa".
"Nämä köydet runtelevat minua", kuiskasi nuori nainen.
Maurice päästi siteet.
Heti hän avasi silmänsä ja suoristautui, joutuen kiihtymyksen valtaan,
joka teki hänen kauneutensa häikäiseväksi.
Hän kietoi toisen kätensä Mauricen kaulaan, tarttui toisella Lorinin
käteen, ja seisoen pystyssä rattailla ja molempien toisten uhrien
maatessa heidän jaloissaan jo ennakolta kärsityn kuoleman tylsyttäminä,
he kaikki kolme kiittivät taivasta, joka salli heidän vapaasti nojautua
toinen toiseensa.
Roskaväki, joka oli solvannut heitä heidän istuessaan, vaikeni
nähdessään heidän seisovan.
Mestauslava tuli näkyviin.
Maurice ja Lorin näkivät sen, Geneviève ei sitä huomannut: hän katseli
vain rakastajaansa.
Teloitusrattaat pysähtyivät.
"Minä rakastan sinua", sanoi Maurice Genevièvelle, "minä rakastan
sinua".
"Nainen ensiksi, nainen ensiksi!" huusi tuhat ääntä.
"Kiitos, kansa", sanoi Maurice, "kuka sanoikaan sinua julmaksi?"
Hän otti Genevièven syliinsä ja painaen huulensa hänen huulilleen
kantoi hänet Sansonin käsiin.
"Rohkeutta!" huudahti Lorin, "rohkeutta!"
"Sitä minulla on", vastasi Geneviève, "sitä minulla on!"
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Maurice; "minä rakastan sinua!"
Tässä ei enää teloitettu uhreja, vaan ystävykset tekivät kuolemasta
juhlan.
"Hyvästi!" huusi Geneviève Lorinille.
"Näkemiin!" vastasi tämä.
Geneviève katosi onnettoman luukun alle.
"Sinun vuorosi!" sanoi Lorin.
"Sinun vuorosi!" virkkoi Maurice.
"Kuule! Hän kutsuu sinua!"
Geneviève päästi tosiaankin viimeisen huutonsa.
"Tule!" sanoi hän.
Väkijoukosta kuului suuri kohina. Kaunis ja sorea pää oli pudonnut.
Maurice syöksyi paikalle.
"Se on juuri oikein", sanoi Lorin, "seuratkaamme logiikkaa. Kuuletko,
Maurice?"
"Kuulen."
"Hän rakasti sinua, hänet tapetaan ensimmäisenä; sinua ei ole tuomittu
kuolemaan, sinä kuolet toisena; minä taas en ole tehnyt mitään, ja
koska olen rikollisin meistä kolmesta, minä kuolen viimeisenä.
"Näin selvitämme asian
avulla aina logiikan.
"Lupasin sinulle, kansalainen Sanson, totta totisesti nelisäkeisen
runon, mutta sinä tyytynet kaksisäkeiseenkin."
"Rakastin sinua!" mutisi Maurice sidottuna tuohon turmiolliseen lautaan
ja hymyillen ystävättärensä päälle; "minä rakas..."
Rauta leikkasi sanan kahtia.
"Minun vuoroni!" huudahti Lorin harpaten mestauslavalle, "ja sukkelaan!
Sillä minä menetän tosiaankin nyt pääni... Kansalainen Sanson, olen
jäänyt sinulle velkaa kaksi säettä, mutta tarjoankin sen sijaan
sanaleikin."
Sanson sitoi hänetkin vuorostaan.
"Kas", sanoi Lorin, "tapana on huutaa eläköötä jollekin, silloin kun
kuolee. Ennen vanhaan huudettiin: 'Eläköön kuningas!' mutta nyt ei
enää ole kuningasta. Sitten huudettiin: 'Eläköön vapaus!' mutta nyt ei
enää ole vapautta. Kautta kunniani, eläköön Simon, joka yhdisti meidät
kaikki kolme!"
Ja jalon nuoren miehen pää putosi Mauricen ja Genevièven päiden viereen.