Äkkiä kuului kova meteli, santarmit tulivat matalasta ovesta sisään;
heidän jälkeensä tuli Sanson ja hänen apurinsa kantaen nuorakimppuja.
"Oi, ystäväni, ystäväni!" sanoi Geneviève, "nyt tuli kohtalokas hetki,
minä tunnen pyörtyväni".
"Ja te olette väärässä", sanoi Lorinin heläjävä ääni:
"Väärässä ootte totta tosiaan,
kuolema vapautta ompi vaan."
"Lorin!" huudahti Maurice epätoivoisena.
"Se ei ollut hyvä, eihän ollut? Olen samaa mieltä kuin sinä;
eilispäivästä lähtien olen sepittänyt vain surkeita..."
"Voi, siitäkö nyt olisi kysymys! Sinä palasit, onneton...! Sinä
palasit...!"
"Niinhän oli luullakseni sovittu. Kuulehan, sillä se, mitä aion kertoa,
kiinnostaa yhtä paljon sinua kuin madamea."
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"
"Annahan minun puhua, muuten ei minulla ole aikaa kertoa sitä. Halusin
mennä ulos ostaakseni veitsen Barillerie-kadulta."
"Mitä sinä aioit tehdä veitsellä?"
"Tahdoin tappaa sillä tuon hyvän herra Dixmerin." Geneviève värisi.
"Oi!" sanoi Maurice, "minä käsitän".
"Minä ostin sen. Kas näin minä ajattelin, ja sinä saat nähdä, miten
paljon ystävälläsi on loogillista järjenjuoksua. Alanpa luulla, että
minusta olisi pitänyt tulla matemaatikko runoilijan sijasta. Pahaksi
onneksi on nyt liian myöhäistä. Kas näin minä siis puhuin itsekseni;
seuraahan järkeilyäni: 'Herra Dixmer on sekoittanut vaimonsa huonoon
asiaan; herra Dixmer on käynyt katsomassa hänen tuomitsemistaan; herra
Dixmer ei varmaankaan luovu huvista nähdä häntä pyövelinrattaissa,
etenkään kun me olemme häntä saattamassa. Minä näen hänet siis
katselijoiden ensi rivissä; minä solahdan hänen viereensä; sanon
hänelle: 'hyvää päivää, herra Dixmer', ja isken veitseni hänen
kylkeensä!"
"Lorin", huudahti Geneviève.
"Rauhoittukaa, rakas ystävä. Sallimus on saattanut kaikki oikeaan
järjestykseen. Voitteko kuvitella, että katselijat, sen sijaan että
olisivat pysytelleet Palatsin edessä kuten tavallista, olivat tehneet
puolikäännöksen oikeaan ja piirittivät rantakatua! 'Kas', sanoin
itsekseni, 'siellä on varmasti hukkunut koira, miksi ei Dixmer olisi
siellä? Hukuttautuva koira saa ajan aina hyvin kulumaan.' Astun kaiteen
viereen, ja näen pitkin rantaa seisoskelevan joukon ihmisiä, jotka
nostelevat käsiään ilmaan ja kumartuvat katsomaan jotakin maassa
makaavaa esinettä huutaen voi! voi! niin — että itse Seinen olisi
pitänyt nousta uomastaan. Lähestyn paikkaa... Tämä maassa makaava...
arvaapas, mikä se oli...?"
"Se oli Dixmer", sanoi Maurice synkällä äänellä.
"Niin! Miten sinä sen osasi! arvata? Niin, rakas ystävä, Dixmer, joka
ihan yksikseen oli avannut vatsansa; tuo onneton on varmasti tappanut
itsensä sovittaakseen rikoksensa."
"Ai, niinkö sinä ajattelit?" sanoi Maurice synkästi hymyillen.
Genevièven pää vaipui käsien väliin; hän oli liian heikko kestääkseen
niin paljon mielenliikutuksia, jotka tulivat toinen toisensa perästä.
"Niin, siten minä ajattelin, koska hänen vierestään löydettiin hänen
verinen sapelinsa; ellei hän... vain ole kohdannut jotakuta..."
Sanomatta mitään ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Geneviève ei
lamaantuneena saattanut nähdä häntä, avasi Maurice takkinsa ja näytti
Lorinille veriset liivinsä ja paitansa.
"Oh, se on eri asia", sanoi Lorin. Ja hän ojensi kätensä Mauricelle.
"Nyt", sanoi hän kumartuen kuiskaamaan Mauricen korvaan, "kun
vaatteitani ei tarkastettu, koska palasin sanoen kuuluvani herra
Sansonin seurueeseen, on minulla vielä veitsi mukanani, jos sinä kammot
giljotiinia."
Maurice tarttui riemastuneena aseeseen.
"Ei sentään", sanoi hän, "hän kärsisi siitä liikaa". Ja hän antoi
veitsen takaisin Lorinille.
"Sinä olet oikeassa", sanoi tämä; "eläköön herra Guillotinin kone. Mikä
on herra Guillotinin kone? Nenäpiuvi kaulalla, kuten Danton sanoi. Mikä
on nenäpiuvi?"
Ja hän heitti veitsen keskelle kuolemaantuomittujen joukkoa.
Muuan heistä otti sen, työnsi sen rintaansa ja kaatui kuolleena maahan.
Samalla hetkellä liikahti Geneviève ja parkaisi. Sanson oli laskenut
kätensä hänen olkapäälleen.