"Leikkaa pois, kansalainen syyttäjä, leikkaa pois, se on sinun virkasi."
Fouquier-Tinvillen järkähtämättömät kasvot kalpenivat hiukan tämän
kamalan pilan johdosta.
"Entä millä silmin", kysyi puheenjohtaja, "katseli kansalainen Dixmer
hänen vaimonsa suhdetta sellaiseen mieheen, joka oli olevinaan
tasavaltalainen?"
"Oh, mitä siihen seikkaan tulee, en voi sitä sanoa, koska en
milloinkaan ole tuntenut kansalaista Dixmeriä enkä ole yhtään
yrittänytkään oppia häntä tuntemaan."
"Mutta", virkkoi Fouquier-Tinville, "sinä et mainitse, että ystäväsi
kansalainen Maurice Lindey oli sinun ja syytetyn välisen niin puhtaan
ystävyyden yhdyssiteenä?"
"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että
sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös,
että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".
"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat
arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta
aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä
aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta,
mitä on tehty kansakuntaa vastaan".
"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut,
kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin
pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.
"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä
veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen
puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte,
yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"
"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen
puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen
sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet
siihen".
"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun
kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"
Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä
katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen
rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten
aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään
kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen
kaiken epäselvyyden.
Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien
salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan
ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.
"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle
syyttäjälle?"
"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on
saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".
"Mitä sitten?"
"Että minä olen nähdäkseni kauheimpia vehkeilijöitä, joita milloinkaan
on nähty."
Tämä ilmoitus herätti yleistä hilpeyttä. Tuomaritkaan eivät voineet
pysyä vakavina, niin heitä miellytti se äänensävy, jota nuori mies oli
käyttänyt lausuessaan nämä sanat.
Fouquier ymmärsi koko ivan; ja kun hän väsymättömillä ponnistuksillansa
oli oppinut tuntemaan syytettyjen kaikki salaisuudet yhtä tarkoin
kuin syytetyt itsekin, tunsi hän vastoin tahtoaankin Lorinia kohtaan
myötätuntoista ihailua.
"No, kansalainen Lorin", sanoi hän, "puhu, puolusta itseäsi! Oikeus
kuuntelee sinua, sillä se tuntee sinun vaiheesi, ne ovat kunnon
tasavaltalaisen vaiheet".
Simon tahtoi puhua; puheenjohtaja teki hänelle merkin olla vaiti.
"Puhu, kansalainen Lorin", sanoi hän, "me kuuntelemme sinua".
Lorin pudisti uudelleen päätänsä.
"Tämä vaitiolo on myöntymystä", jatkoi puheenjohtaja.
"Eipähän", sanoi Lorin; "tämä vaitiolo on vaitioloa, siinä kaikki".
"Vielä kerran", sanoi Fouquier-Tinville, "haluatko sinä puhua?"
Lorin kääntyi yleisöön päin kysyäkseen Mauricen silmiltä, mitä hänen
olisi tehtävä.
Maurice ei antanut Lorinille merkkiä puhua, ja Lorin pysyi vaiti.
Se oli samaa kuin tuomita itsensä kuolemaan.
Mitä nyt seurasi, tapahtui nopeasti.
Fouquier esitti syytöksensä, puheenjohtaja esitti lyhyesti syytetyn
ja todistajien kuulustelun; tuomarit menivät äänestämään ja palasivat
julistaen Lorinin ja Genevièven syyllisiksi.
Puheenjohtaja tuomitsi heidät molemmat kuolemaan.
Palatsin suuri kello löi kaksi.
Puheenjohtaja käytti juuri yhtä paljon aikaa kuolemantuomion
julistamiseen kuin kello lyömiseensä.
Maurice kuunteli näitä molempia ääniä, jotka sekaantuivat toisiinsa.
Äänen ja kellon kaksinkertaisten värähtelyjen sammuessa olivat hänen
voimansa lopussa.
Santarmit veivät mukanaan Genevièven ja Lorinin, joka oli tarjonnut
edelliselle käsivartensa.
Molemmat tervehtivät Mauricea hyvin erilaisesti: Lorin hymyili;
Geneviève, joka oli kalpea ja pyörtymäisillään, lähetti hänelle
viimeisen suudelman kyyneliin kastetuilla sormillaan.
Hän oli viimeiseen hetkeen saakka ylläpitänyt toivoa saada elää, eikä
hän itkenyt elämäänsä, vaan rakkauttansa, joka sammuisi hänen elämänsä
keralla.
Puoliksi hulluna ei Maurice vastannut mitään näihin ystäviensä
jäähyväisiin; hän nousi kalpeana, sekavana penkiltä, jolle oli
vaipunut. Hänen ystävänsä olivat hävinneet.
Hän tunsi, että vain yksi asia vielä eli hänessä: viha, joka jäyti
hänen sydäntään.
Hän loi viimeisen katseen ympärilleen ja tunsi Dixmerin, joka
poistui toisten katselijoiden kanssa ja kumartui mennäkseen käytävän
holviovesta.
Nopeasti kuin ojentuva jousi ponnahti Maurice penkiltä penkille ja
saapui samalle ovelle.
Dixmer oli jo ehtinyt ovesta ja päässyt hämärään käytävään.
Maurice asteli hänen perässänsä.
Juuri kun Dixmer kosketti jalallaan suuren salin permantopaasia, laski
Maurice kätensä Dixmerin olkapäälle.