Koko tämä näytös oli tapahtunut kuin harhakuvan ilmestys Mauricen
edessä hänen seistessään nojautuneena sapeliinsa, jota ei jättänyt
kädestään; hän näki ystävän toisensa jälkeen syöksyvän siihen kuiluun,
joka ei anna uhrejaan takaisin, ja tämä kuolettava kuva oli niin
ilmielävä, että hän kysyi itseltään, miksi hän, näiden onnettomien
matkatoveri, vielä tarrautui kiinni kuilun reunoihin eikä antautunut
huimauksen valtaan, joka veti häntä heidän mukaansa.
Harpatessaan kaiteen yli oli Lorin nähnyt Dixmerin synkän ja
pilkallisen ulkomuodon.
Kun hän asettui istumaan Genevièven viereen, kuten olemme kertoneet,
kumartui tämä kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Oi, herra Jumala!" sanoi hän, "tiedättekö Mauricen olevan tuolla?"
"Missä siis?"
"Älkää katsoko heti; teidän katseenne voisi viedä hänet perikatoon."
"Olkaa rauhallinen."
"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos
meidät tuomitaan kuolemaan."
Lorin katseli nuorta naista hellästi säälien.
"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin.
Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."
"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin
maailmaan!"
Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi
Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat
kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.
"Teillä on olemassa keino pelastua", sanoi Lorin.
"Varmastiko?" kysyi Geneviève, jonka silmät säteilivät iloa.
"Oh, siitä voin vastata."
"Jos te pelastaisitte minut, miten minä siunaisinkaan teitä."
"Mutta tämä keino..." jatkoi nuori mies.
Geneviève luki epäröimisen syyn hänen silmistään.
"Te siis myöskin olette nähnyt hänet?" sanoi hän.
"Olen, minä näin hänet. Tahdotteko te pelastua? Tulkoon hän tänne
vuorostaan rautaiselle tuolille, niin olette pelastunut."
Varmasti Dixmer arvasi Lorinin katseen ilmeestä hänen lausumansa sanat,
sillä ensin hän kalpeni; mutta pian hän taas sai takaisin synkän
ilmeensä ja pirullisen hymynsä.
"Se on mahdotonta", sanoi Geneviève; "minä en voisi enää vihata häntä".
"Sanokaa, että hän tuntee teidän jalomielisyytenne ja uhmaa teitä."
"Epäilemättä, sillä hän on varma itsestään, minusta, meistä kaikista."
"Geneviève, Geneviève, minä olen vähemmän täydellinen kuin te; antakaa
minun temmata hänet mukaani, jotta hän kuolee."
"Ei, Lorin, minä vannotan teitä, ei mitään yhteistä tuon miehen kanssa,
ei edes kuolemaa; minusta tuntuu, että olisin Mauricelle uskoton, jos
kuolisin yhdessä Dixmerin kera."
"Mutta tehän ette kuolekaan."
"Millä keinoin minä eläisin hänen kuoltuaan?"
"Ah!" sanoi Lorin, "kuinka paljon Mauricella onkaan syytä rakastaa
teitä! Te olette enkeli, ja enkelien isänmaa on taivaassa. Rakas
Maurice-parka!"
Simon, joka ei saattanut kuulla molempien syytettyjen lausumia sanoja,
tarkkaili sen sijaan koko ajan heidän kasvojensa ilmeitä.
"Kansalainen santarmi", sanoi hän, "estähän toki vehkeilijöitä
jatkamasta salahankkeitaan tasavaltaa vastaan vielä
vallankumousoikeudessakin".
"Hyvä!" virkkoi santarmi; "tiedäthän sinä hyvin, kansalainen Simon,
ettei täällä enää solmita salaliittoja, tai jos niin tehdäänkin, ei
sitä tehdä kauvan. Hehän juttelevat, nuo kansalaiset, ja kun laki ei
kiellä juttelemasta mestausrattaillakaan, miksi sitten kiellettäisiin
juttelemasta oikeudessa?"
Tämä santarmi oli Gilbert, joka tunnettuaan kuningattaren vankikopissa
ottamansa vangin osoitti tavallisella vilpittömyydellään myötätuntoa
Genevièven rohkeutta ja uskollisuutta kohtaan.
Puheenjohtaja oli neuvotellut asessorien kanssa; Fouquier-Tinvillen
kehoituksesta hän alkoi kysellä:
"Syytetty Lorin", sanoi hän; "minkä luontoisia olivat teidän suhteenne
kansatar Dixmeriin?"
"Minkäkö luonteisia, kansalainen puheenjohtaja?"
"Niin."
"Yhdisti sydämemme ystävyys puhtahin,
mä veli olin hälle, hän sisar rakkahin."
"Kansalainen Lorin", sanoi Fouquier-Tinville, "se on huono runo".
"Kuinka niin?" kysyi Lorin.
"Epäilemättä, loppusoinnuissa on kaksi h:ta."