Vallankumousoikeudesta oli kuningatar saatettu takaisin Conciergeriehen.
Huoneeseensa tultuaan hän oli ottanut sakset, leikannut pitkän kauniin
tukkansa, joka oli tullut kauniimmaksi, kun ei siihen ollut vuoteen
käytetty puuteria, käärinyt sen paperiin ja sitten kirjoittanut
paperille: _Jaettavaksi poikani ja tyttäreni kesken_.
Sitten hän oli istuutunut tai oikeammin pudonnut nojatuoliin, ja
väsymyksen murtamana kuulustelua oli kestänyt kahdeksantoista tuntia
hän oli nukahtanut.
Kello seitsemältä hän heräsi säpsähtäen suojustimen ääneen sitä
siirrettäessä. Hän kääntyi ja näki miehen, joka oli hänelle täysin
tuntematon.
"Mitä minusta tahdotaan?" kysyi hän.
Mies lähestyi ja tervehti häntä niin kohteliaasti kuin olisi hän vielä
ollut kuningatar.
"Nimeni on Sanson", sanoi hän.
Kuningatar värisi hieman ja nousi. Jo tämä pelkkä nimi sanoi enemmän
kuin pitkä keskustelu.
"Te tulette hyvin aikaisin, hyvä herra", sanoi hän, "ettekö voisi tulla
hieman myöhemmin?"
"En, madame", vastasi Sanson. "Minulla on määräys tulla."
Sanottuaan nämä sanat hän astui vielä askelen kuningatarta kohden.
Kaikki oli tässä miehessä ja tällä hetkellä merkitsevää ja hirvittävää.
"Ai, minä ymmärrän", sanoi vanki, "te haluatte leikata tukkani?"
"Se on tarpeellista, madame", sanoi pyöveli.
"Tiesin sen, hyvä herra", sanoi kuningatar, "ja minä olenkin tahtonut
säästää teiltä tämän vaivan. Minun hiukseni ovat tuolla, tuolla
pöydällä."
Sanson seurasi kuningattaren käden osoittamaan suuntaan.
"Tahtoisin kuitenkin", jatkoi hän, "että ne annettaisiin tänä iltana
lapsilleni".
"Madame", sanoi Sanson, "se asia ei kuulu minulle".
"Kuitenkin olin luullut..."
"Minulle kuuluu vain", virkkoi pyöveli, "ihmisten tavarat, heidän
vaatteensa, heidän koruesineensä, ja vain silloin, kun he nimenomaan
antavat ne minulle. Muussa tapauksessa kaikki menee Salpetrièreen
ja joutuu sairaalan köyhille; yhteishyvänvaliokunnan määräys on
järjestänyt asiat sillä tavoin."
"Mutta, hyvä herra", kysyi Marie Antoinette hellittämättä, "voinko
luottaa siihen, että hiukseni annetaan lapsilleni?"
Sanson oli vaiti.
"Minä koetan ottaa sen suorittaakseni", sanoi Gilbert.
Vanki loi santarmiin sanomattoman kiitollisen silmäyksen.
"Nyt tulin leikkaamaan teidän tukkaanne", sanoi Sanson, "mutta koska
tämä toimitus on tehty, voin jättää teidät hetkeksi yksin, jos niin
haluatte".
"Minä pyydän sitä, hyvä herra", sanoi kuningatar, "sillä minun täytyy
koota voimiani ja rukoilla".
Sanson kumarsi ja lähti ulos.
Silloin kuningatar jäi yksin, sillä Gilbert oli vain pistänyt päänsä
sisälle sanoakseen ne sanat, jotka kerroimme.
Sillä välin kun kuolemaantuomittu polvistui toisia matalammalle
tuolille, jota hän käytti rukousjakkarana, tapahtui eräs näytelmä,
joka oli yhtä kauhea kuin kertomamme, vanhan Pariisin pienen
Saint-Landry-kirkon pappilassa.
Tämän seurakunnan kirkkoherra oli juuri noussut makuulta; hänen vanha
emännöitsijänsä valmisti vaatimatonta suurusta, kun äkkiä kolkutettiin
lujasti pappilan ovelle.
Meidänkin päiviemme papille merkitsee odottamaton vieraskäynti aina
tapahtumaa: on kysymyksessä ristiäiset, kuolinhetkellä tapahtuvat
vihkiäiset tai viimeinen rippi. Mutta tällä aikakaudella saattoi
vieraan käynti merkitä vieläkin vakavampaa asiaa. Tähän aikaan ei pappi
enää ollut Jumalan edustaja, vaan hänen oli tehtävä tiliä ihmisille.
Kuitenkin kuului apotti Girard niiden joukkoon, joiden tarvitsi pelätä
vähemmän, sillä hän oli tehnyt valan perustuslaille: hänen omatuntonsa
ja rehellisyytensä olivat puhuneet äänekkäämmin kuin itserakkaus ja
uskonnollinen tunne. Varmaankin apotti Girard myönsi hallituksen
kehitysmahdollisuudet ja pahoitteli niitä monia väärinkäytöksiä,
joita oli tehty Jumalan tahdon nimessä. Hän oli, vaikkakin piti oman
Jumalansa, hyväksynyt tasavaltaisen hallitusmuodon veljeyden.
"Menkää katsomaan, muori Jacinthe", sanoi hän. "Menkää katsomaan,
kuka on tullut koputtamaan meidän ovellemme niin varhain; ellei se
sattumalta ole kiireellinen palvelus, jota minulta pyydetään, sanokaa,
että minua on lähetetty noutamaan tänä aamuna Conciergeriehen ja että
minun on pakko lähteä sinne tuossa paikassa."
Rouva Jacinthen nimi oli ennen ollut rouva Madeleine, mutta hän oli
hyväksynyt kukannimen oman nimensä sijaan, kuten apotti Girard oli
hyväksynyt arvonimen "kansalainen" kirkkoherra-nimen asemesta.
Isäntänsä kehoituksesta kiirehti rouva Jacinthe laskeutumaan portaita
pieneen puutarhaan, jonne ulko-ovi avautui: hän veti salvat auki ja
sieltä ilmestyi nuori, kovin kalpea, kovin kiihtynyt mies, jolla
kuitenkin oli lempeä ja rehellinen ulkomuoto.
"Herra apotti Girard?" sanoi hän.
Jacinthe tarkasti tulokkaan epäjärjestyksessä olevaa pukua, hänen
pitkää parransänkeänsä ja hänen hermostunutta vapisemistaan: kaikki tuo
näytti hänestä huonolta merkiltä.
"Kansalainen", sanoi hän, "täällä ei ole herraa enempää kuin
apottiakaan".
"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi nuori mies, "tarkoitin Saint-Landryn
pappia".
Huolimatta isänmaallisuudestaan järkytti Jacinthea sana _madame_, jota
ei olisi käytetty keisarinnallekaan; kuitenkin hän vastasi:
"Häntä ei voi tavata, kansalainen, hän rukoilee."
"Odotan siinä tapauksessa", vastasi nuori mies.
"Mutta", sanoi rouva Jacinthe, jonka mieleen tämä hellittämättömyys toi
alkujaan saadut huonot ajatukset, "te odotatte turhaan, kansalainen,
sillä hänet on kutsuttu Conciergeriehen, ja hän lähtee heti kohta".
Nuori mies kalpeni hirveästi tai oikeammin muuttui, kalpea kun oli jo
ennestään, lyijynharmaaksi.
"Se on siis totta!" mutisi hän.
Sitten hän sanoi ääneen:
"Senpä vuoksi juuri, madame", sanoi hän, "minä olen tullut kansalaisen
Girardin luokse".
Ja puhuessaan hän oli astunut sisään, oli tosin hiljaa, mutta
päättäväisesti työntänyt oven salvat kiinni ja oli rouva Jacinthen
vastaväitteistä, vieläpä uhkauksistakin huolimatta astunut sisään
taloon ja tunkeutunut aina apotin huoneeseen saakka.
Nähdessään hänet päästi apotti hämmästyksen huudahduksen.
"Anteeksi, herra kirkkoherra", sanoi nuori mies heti, "minulla on
teille puhuttavana eräs hyvin vakava asia; sallikaa, että jäämme yksin".
Vanha pastori tiesi kokemuksesta, millä tavoin suuret tuskat
ilmaistaan. Hän luki kaikkea hallitsevan intohimon nuoren miehen
sekasortoisesta ulkomuodosta, valtavan mielenliikutuksen hänen
kuumeisesta äänestään.
"Jättäkää meidät, rouva Jacinthe", sanoi hän.
Nuori mies seurasi kärsimättömästi silmillään emännöitsijää, joka
tottuneena pääsemään perille isäntänsä salaisuuksista empi lähteä; kun
hän sitten lopulta oli lähtenyt, sanoi tuntematon:
"Herra kirkkoherra, te kysytte ensinnäkin, kuka minä olen. Sanon sen
teille; olen lainsuojaton mies; olen kuolemaan tuomittu mies, joka ei
elä muuta kuin rohkeutensa voimalla; minä olen Maison-Rougen ritari."
Apotti hypähti kauhusta isossa nojatuolissaan.
"Oi, älkää pelätkö mitään", sanoi ritari. "Kukaan ei ole nähnyt minun
astuvan tänne sisälle, eivätkä nekään, jotka olisivat nähneet, tuntisi
minua. Minä olen muuttunut paljon kahdessa kuukaudessa."
"Mutta mitä te sitten tahdotte, kansalainen?" kysyi kirkkoherra.
"Te menette tänä aamuna Conciergeriehen, eikö niin?"
"Niin, vankilanpäällikkö on lähettänyt noutamaan minua."
"Tiedättekö mitä varten?"
"Jotakuta sairasta, jotakuta kuolevaa, ehkä kuolemaantuomittua varten."
"Te sen sanoitte: niin, teitä odottaa kuolemaantuomittu henkilö."
Vanha pastori katseli ritaria kummissaan.
"Entä tiedättekö, kuka tuo henkilö on?" virkkoi Maison-Rouge.
"En... en tiedä."
"No niin, tämä henkilö on kuningatar."
Apotti päästi tuskan huudahduksen.
"Kuningatar? Voi, hyvä Jumala!"
"Niin, hyvä herra, kuningatar. Olen kysellyt saadakseni tietää, kuka
pappi lähetettäisiin hänen luoksensa. Sain kuulla, että se olitte te,
ja niin juoksin tänne."
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi pastori kauhistuen ritarin kuumeista
äänenpainoa.
"Minä tahdon... minä en tahdo, hyvä herra. Minä tulin taivuttamaan
teitä, pyytämään teitä, rukoilemaan teitä."
"Mihin?"
"Ottamaan minut mukaanne hänen majesteettinsa luo."
"Voi, te olette hullu!" huudahti apotti. "Mutta tehän syöksette minut
turmioon! Mutta tehän syöksette itsennekin turmioon!"
"Älkää pelätkö mitään."
"Naisparka on tuomittu kuolemaan, hän on hukassa."
"Tiedän sen; en tahdokaan nähdä häntä yrittääkseni pelastaa hänet,
vaan... Mutta kuunnelkaa minua, hyvä isä, tehän ette kuuntelekaan!"
"Minä en kuuntele teitä, koska te pyydätte minulta mahdottomia; minä en
kuuntele teitä, koska te teette hullun tekoja", sanoi vanhus; "minä en
kuuntele teitä, koska saatte minut pelkäämään".
"Rauhoittukaa, hyvä isä", sanoi nuori mies koettaen itsekin tyyntyä;
"hyvä isä, uskokaa minua, olen täysin järjissäni. Kuningatar on
hukassa, tiedän sen; mutta tahdon langeta hänen jalkainsa juureen,
vaikka vain sekunniksikin: se pelastaisi minun henkeni. Ellen minä näe
häntä, tapan itseni, ja koska te tulisitte olemaan minun epätoivoni
syynä, te tappaisitte samalla kertaa sekä sielun että ruumiin."
"Poikani, poikani", sanoi pastori, "te pyydätte minua uhraamaan
henkeni, ajatelkaa sitä! Niin vanha kuin olenkin, on elämäni
tarpeellinen vielä monelle onnettomalle. Niin vanha kuin olenkin,
tekisin itsemurhan, jos itse astuisin kuolemaan."
"Älkää kieltäytykö, hyvä isä", virkkoi ritari; "kuulkaa, te tarvitsette
apulaisen: ottakaa minut, viekää minut mukaanne".
Pastori koetti saada takaisin jyrkkyytensä, joka rupesi horjumaan.
"Ei", sanoi hän, "ei, se olisi velvollisuuksieni rikkomista; olen
vannonut uskollisuutta perustuslaille, olen vannonut sen sydämeni
pohjasta, sieluni ja omantuntoni kautta. Kuolemaan tuomittu nainen
on rikollinen kuningatar; suostuisin kuolemaan, jos kuolemani olisi
hyödyllinen lähimmäiselleni, mutta en tahdo rikkoa velvollisuuttani."
"Mutta", huudahti ritari, "kun sanon, kun toistan, kun vannon teille,
etten tahdo pelastaa kuningatarta. Kas, tämän evankeliumin, tämän
ristiinnaulitun kuvan kautta minä vannon, etten mene Conciergeriehen
estääkseni häntä kuolemasta."
"Mitä te siinä tapauksessa tahdotte?" kysyi vanhus järkytettynä
sellaisesta epätoivon sävystä, jota ei voida jäljitellä.
"Kuulkaa", sanoi ritari, jonka sielu näytti etsivän tietä hänen
huultensa yli, "hän oli hyväntekijäni, hän on hiukan kiintynyt minuun.
Olen varma siitä, että minun näkemiseni tuottaisi hänelle lohdutusta
hänen viimeisellä hetkellään."
"Siinäkö kaikki, mitä haluatte?" kysyi pappi tämän vastustamattoman
äänensävyn järkyttämättä.
"Ehdottomasti kaikki."
"Te ette suunnittele mitään juonta koettaaksenne vapauttaa
kuolemaantuomitun?"
"En minkäänlaista. Olen kristitty, hyvä isä, ja jos sydämessäni on
valheen varjoakaan, jos minä toivon hänen jäävän eloon, jos teen mitä
hyvänsä sen puolesta, rangaiskoon Jumala minua ikuisella kadotuksella."
"Ei, ei, minä en voi luvata teille mitään", sanoi kirkkoherra, jonka
mieleen juolahtivat tällaisen varomattomuuden suuret ja lukuisat vaarat.
"Kuulkaa, hyvä isä", sanoi ritari syvän tuskan äänensävyllä, "minä
olen puhunut teille tottelevaisen pojan tavoin; en ole puhunut
teille muuta kuin kristillisistä ja armeliaista asioista; ei katkera
sanakaan, ei ainoakaan uhkaus ole päässyt suustani, ja kuitenkin on
pääni käymistilassa, kuitenkin polttaa kuume vertani, kuitenkin kalvaa
epätoivo sydäntäni, kuitenkin minulla on aseita. Katsokaa, minulla on
tikari!"
Ja nuori mies veti poveltaan välkkyvän ja hienon terän, joka heitti
lyijynkarvaisen hohteen hänen vapisevalle kädelleen.
Kirkkoherra astui äkkiä syrjään.
"Älkää pelätkö mitään", sanoi ritari surullisesti hymyillen.
"Tietäessään teidän pitävän sananne niin uskollisesti, olisivat toiset
osanneet vaatia teiltä valan pelästyessänne. Ei, minä olen rukoillut
teitä ja rukoilen vieläkin liittäen käteni yhteen ja kumartaen otsani
maahan saakka: tehkää niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan
hetkenkin. Ja kas tässä on teille takuu."
Ja hän veti taskustaan kirjelipun, jonka ojensi apotti Girardille. Tämä
kääri sen auki ja luki seuraavat sanat:
"Minä, René, Maison-Rougen ritari, ilmoitan Jumalan ja kunniani
kautta, että olen kuoleman uhalla pakottanut arvoisan Saint-Landryn
kirkkoherran viemään minut mukaansa Conciergeriehen hänen
kieltäytymisistään ja vastaanhangoitteluistaan huolimatta. Minkä
vakuudeksi olen merkinnyt