Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän
salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien
ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.
Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä
näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän
paikan suojelushaamut.
Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja
nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita
alettuaan nakertamalla koppien puuta.
Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän
Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten
kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli
kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi
kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin
huomattavaksi kuin kaukainen valo.
Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä
hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan
Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan
sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun
askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien
vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.
Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein
juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui
narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi
varovaisesti ulos kojusta.
Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla
nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan
Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.
Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän
kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.
"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen;
"katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".
Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien
liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.
"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko
kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen
hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen
käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!..."
Hän pysähtyi kuin olisi sellaisen toiveen paino musertanut hänet.
"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset
vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi
pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät
ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan
vielä ja ennenkaikkea naisen".
"No niin, nyt työhön ja kerratkaamme, mitä on tehtävä!"
"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä
piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla... Mutta päivystäjät eivät
koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita.
Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin
minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen
hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan
sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni,
mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin,
hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja... Häntä vartioi kaksi
miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle..."
"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi
hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään
ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä
pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!... Voi,
monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."
"Työhön!"
Ja kansalainen Théodore asetti rautakankensa päättäväisesti kahden
paaden liitokseen.
Samassa hetkessä välähti paasille kirkas valo kuin kultainen salama, ja
holvista lähtevän kaiun toistama ääni sai vehkeilijän kääntämään päänsä
ja yhdellä harppauksella piiloutumaan kojuun.
Pian osui Théodoren korviin etäisyyden ja sen mielenliikutuksen
heikentämiä ääniä, jota kaikki ihmiset tuntevat yöllä suuressa
rakennuksessa.
Hän kumartui ja näki kojun raosta ensinnäkin sotilaspuvussa olevan
miehen, jonka ison sapelin ääni sen kolistessa lattiapaasia vastaan
aluksi oli saanut hänen huomionsa osakseen; sitten vihreäpukuisen
miehen, jolla oli mittapuu kädessään ja paperikääröjä kainalossaan;
sitten kolmannen, jolla oli suuret villaliivit ja turkislakki; sitten
vielä neljännen puukengissä ja jakobinitakissa.
Mercierien ristikko-ovi narisi äänekkäästi saranoillaan ja kalisteli
rautaketjua, joka päiväsaikaan piti sitä auki.
Nuo neljä miestä astuivat sisään.
"Kierros", mutisi Théodore. "Jumalan kiitos! Kymmenen minuuttia
myöhemmin olisin ollut hukassa!"
Sitten hän hyvin tarkkaavaisena ryhtyi tarkastamaan niitä henkilöitä,
jotka olivat tällä kierroksella.
Hän tunsi heistä todellakin kolme.
Ensimmäisenä asteleva kenraalin pukuun puettu mies oli Santerre;
villaliiveissä ja karvalakissa esiintyvä mies oli vankilanpäällikkö
Richard; puukengissä ja jakobinitakissa tuleva oli luultavasti
ovenvartija.
Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt vihreäpukuista miestä, jolla oli
mittapuu kädessään ja papereita kainalossaan.
Kuka saattoi tuo mies olla, ja mitä aikoivat kommuunin kenraali,
Conciergerien vankilanpäällikkö, ovenvartija ja tuo tuntematon mies
tehdä kello kymmeneltä illalla Hävinneiden askelten salissa?
Kansalainen Théodore asettui toiselle polvelleen pitäen toisella
kädellään ladattua pistooliansa ja sovitellen toisella kädellään lakkia
hiuksilleen, joiden juuripuolen hänen tekemänsä äkillinen liike oli
saattanut liiaksi epäjärjestykseen, jotta ne olisivat luonnollisen
näköisiä.
Tähän asti olivat nuo neljä yöllistä vierasta olleet vaiti, tai
ainakaan eivät heidän lausumansa sanat olleet tulleet vehkeilijän
korviin muuta kuin mitättömänä supatuksena.
Mutta kymmenen askelen päässä kojusta Santerre ryhtyi puhumaan, ja
hänen äänensä kuului selvästi kansalaisen Théodoren korviin.
"No niin", sanoi hän, "olemme nyt Hävinneiden askelten salissa. Nyt on
sinun asiasi, kansalainen arkkitehti, opastaa meitä ja panna parastasi
näyttääksesi, ettei paljastuksesi ole mitään jaarittelua; sillä näetkö,
vallankumous on tehnyt lopun kaikista noista tyhmyyksistä, emmekä me
usko enempää maanalaisiin käytäviin kuin kenkiinkään. Mitä sinä siitä
sanot, kansalainen Richard?" lisäsi Santerre kääntyen karvalakkisen ja
villaliivisen miehen puoleen.
"Minä en milloinkaan ole sanonut, ettei Conciergerien alla ole mitään
maanalaista käytävää", vastasi tämä; "ja tässä on Gracchus, joka on
kymmenen vuotta ollut ovenvartijana ja siis tuntee Conciergerien kuten
oman taskunsa, eikä hän kuitenkaan tiedä sen maanalaisen käytävän
olemassaolosta, josta kansalainen Giraud puhuu; mutta kun kansalainen
Giraud kuitenkin on kaupungin arkkitehti, täytyy hänen tuntea tämä
paremmin kuin me, koskapa se on hänen virkansa".
Théodore värisi kiireestä kantapäähän kuullessaan nämä sanat.
"Onneksi", mutisi hän, "on sali suuri, ja ennenkuin he löytävät sen,
mitä etsivät, he saavat etsiä ainakin kaksi päivää".
Mutta arkkitehti avasi ison paperikäärönsä, pani silmälasit nenälleen
ja polvistui tarkastamaan pohjapiirrosta Gracchuksen pidellessä lyhtyä,
josta lähti väräjävä valo.
"Pelkäänpä", pilkkasi Santerre, "että kansalainen Giraud on nähnyt
unta".
"Saatpa nähdä, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti, "saatpa nähdä,
olenko minä haaveilija; malta, malta".
"Näethän, että maltamme", sanoi Santerre.
"Hyvä on", sanoi arkkitehti.
Sitten hän ryhtyi laskemaan:
"Kaksitoista ynnä neljä on kuusitoista", sanoi hän, "ynnä kahdeksan on
neljäkolmatta, joka jaettuna kuudella on neljä; minkä jälkeen meille
jää puoli; siinä se on, minä tiedän paikan, ja jos erehdyn jalankin
verran, voitte sanoa minua tietämättömäksi ihmiseksi".
Arkkitehti lausui nämä sanat niin varmasti, että kansalainen Théodore
jähmettyi kauhusta.
Santerre katseli pohjapiirrosta jonkin verran kunnioittavasti; näkyi,
että hän ihmetteli sitäkin enemmän, kun ei ymmärtänyt mitään.
"Seuratkaa nyt tarkasti, mitä aion sanoa."
"Minne sitten?" kysyi Santerre.
"Tällä kartalla, jonka olen piirustanut, helkkarissa! Seuraatteko
mukana? Kolmentoista jalan päässä seinästä on liikkuva paasi; olen
merkinnyt sen A:lla. Näettekö sen?"
"Tottahan minä näen A:n", sanoi Santerre; "luuletko sinä, etten minä
osaa lukea?"
"Tämän paaden alla ovat portaat", jatkoi arkkitehti; katsokaa, olen
merkinnyt ne B:llä".
"B", toisti Santerre; "näen B:n, mutta en portaita". Ja kenraali alkoi
äänekkäästi nauraa omalle sukkeluudelleen.
"Kun paasi on nostettu, kun jalkanne on viimeisellä portaalla", virkkoi
arkkitehti, "laskekaa viisikymmentä kolmen jalan askelta ja katsokaa
ylöspäin, niin olette juuri kanslian kohdalla, minne tämä maanalainen
käytävä päättyy kulkien kuningattaren kopin alitse".
"Capetin lesken kopin, aiot sinä sanoa, kansalainen Giraud", sujahutti
Santerre rypistäen kulmiaan.
"Juuri niin, Capetin lesken."
"Mutta sinähän sanoit kuningattaren."
"Vanha tottumus."
"Ja te sanotte siis, että se on löydettävissä kanslian alta?" kysyi
Richard.
"Ei ainoastaan kanslian alta, vaan sanonpa teille vielä, minkä kanslian
osan kohdalta se on löydettävissä: uunin alta."
"Älähän, se on kummallista", sanoi Gracchus; "todellakin joka kerta,
kun minä pudotan halon sille paikalle, kivi kumahtaa".
"Jos me löydämme sen, mitä olet sanonut, kansalainen arkkitehti, minä
tosiaankin myönnän, että mittaustiede on kaunis asia."
"No myönnä siis, kansalainen Santerre, sillä minä vien sinut sille
paikalle, joka on merkitty A:lla."
Kansalainen Théodore painoi kyntensä lihaan saakka.
"Jahka olen nähnyt, jahka olen nähnyt", sanoi Santerre; "minä olen kuin
pyhä Tuomas."
"Kas, sinä sanot _pyhä Tuomas?_"
"Niin kautta kunniani sanonkin, kuten sinä sanoit _kuningatar_
tottumuksesta; mutta minua ei varmastikaan syytetä siitä, että
vehkeilisin pyhän Tuomaan puolesta."
"Enkä minä kuningattaren."
Tämän sanottuaan arkkitehti otti näppärästi mittapuunsa, mittasi sylet
ja pysähdyttyhän sekä sitten laskettuaan tarkoin kaikki välimatkat löi
erääseen permantopaateen.
Tämä paasi oli juuri sama, jota kansalainen Théodore oli lyönyt
raivokkaassa vihassaan.
"Tässä se on, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti.
"Luuletko niin, kansalainen Giraud?"
Kojussa oleva isänmaanystävä hairahtui iskemään voimakkaasti nyrkillään
reiteensä ja päästämään kumean murinan.
"Olen siitä varma", toisti Giraud; "ja teidän tarkastuksenne yhdessä
minun tiedotukseni kanssa todistaa Konventille, etten ole erehtynyt.
Niin, kansalainen kenraali", jatkoi arkkitehti korostaen joka sanaa,
"tämän paaden alta avautuu käytävä, joka päätyy kansliaan kulkien
Capetin lesken kopin alitse. Nostakaamme tämä paasi, tulkaa alas
käytävään minun kanssani, ja minä otan todistaakseni teille, että kaksi
miestä, vieläpä yksikin, voisi yhdessä yössä ryöstää hänet kenenkään
sitä epäilemättä."
Arkkitehdin sanojen aikaansaama kauhistuksen ja ihastuksen mumina pääsi
koko ryhmästä ja kuului kansalaisen Théodoren korviin saakka: tämä
näytti muuttuneen patsaaksi.
"Siinä on meille vaara", jatkoi Giraud. "No niin, kun minä nyt laitan
maanalaiseen käytävään ristikon, joka leikkaa sen kahtia ennenkuin
saavutaan Capetin lesken koppiin saakka, niin pelastan isänmaan."
"Oi", sanoi Santerre, "kansalainen Giraud, siinä on sinulla hieno
ajatus".
"Helvetti sinun järkesi sotkekoon, kolminkertainen tyhmyri!" murisi
isänmaanystävä kahta raivokkaammin.
"Nostapas nyt paasi", sanoi arkkitehti kansalaiselle Gracchukselle,
joka paitsi lyhtyään kantoi vielä sorkkarautaa.
Kansalainen Gracchus ryhtyi työhön, ja hetken perästä oli paasi
nostettuna.
Silloin näkyi ammottava maanalainen käytävä portaineen, jotka hävisivät
syvyyteen, ja sieltä pääsi ummehtunut löyhkä, joka oli paksu kuin sumu.
"Taaskin myttyyn mennyt yritys!" mutisi kansalainen Théodore. "Voi,
taivas ei siis tahdo, että hän pääsee karkaamaan, ja hänen asiansa on
siis kirottu asia!"