Saman päivän iltana, jolloin olemme nähneet kaupunginvirkamiesten
tarkastavan kuningattaren vankilan niin perinpohjaisen huolellisesti,
eräs harmaaseen jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka päätä peitti
paksu musta tukka ja jolla tämän yllä oli sellainen karvalakki,
joka siihen aikaan oli rahvaan keskuudessa yltiöisänmaallisten
merkki, käyskenteli siinä suuressa salissa, jota niin filosofisesti
nimitettiin Hävinneiden askelten saliksi, ja näytti hyvin tarkkaavasti
katselevan meneviä ja tulevia, tämän salin tavallista asujamistoa,
joka oli suuresti lisääntynyt tähän aikaan, jolloin oikeudenkäynnit
olivat saavuttaneet suuremman merkityksen ja jolloin käytiin
käräjiä riidelläkseen vain päästään pyöveliä vastaan ja kansalaisen
Fouquier-Tinvillen, tämän väsymättömän hankkijan, kanssa.
Mies, jonka kuvan olemme juuri piirtäneet, oli asettunut erittäin hyvää
makua todistavaan asentoon. Yhteiskunta oli tähän aikaan jakautunut
kahdeksi luokaksi, lampaiksi ja susiksi; toiset tietysti pelkäsivät
toisia, koska toinen puoli yhteiskuntaa söi toisen puolen.
Tämä juro käyskentelijä oli pientä kokoa; hän heilutteli mustassa ja
likaisessa kädessään sellaista sauvaa, jota nimitettiin perustuslaiksi;
tosin olisi tätä kauheata asetta heiluttava käsi tuntunut varsin
pieneltä jokaisesta, joka olisi tämän oudon merkkihenkilön suhteen
huvikseen ryhtynyt näyttelemään inkvisiittorin osaa, kuten tämä itse
oli tehnyt toisten silmissä; mutta kukaan ei olisi mitenkään uskaltanut
ryhtyä tutkimaan miestä, jonka ulkonäkö oli niin hirveä.
Täten herättäen huomiota sai tämä karttumies suurta levottomuutta
aikaan eräissä nurkkakirjuriryhmissä, jotka väittelivät yleisistä
asioista; nämä alkoivatkin mennä yhä pahemmin ja pahemmin, eli paremmin
ja paremmin, riippuen siitä tarkastetuinko kysymystä vanhoilliselta
vai vallankumoukselliselta näkökannalta, Nämä kelpo miehet katselivat
syrjäkulmittain hänen pitkää mustaa partaansa, hänen vihertäviä
silmiään, joita reunustivat kulmakarvat, tuuheat kuin harjat, ja
vapisivat joka kerta kun tämä kauhea isänmaanystävä lähestyi heitä
kävellessään edestakaisin koko Hävinneiden askelten salin päästä päähän.
Tämä kauhu johtui etenkin siitä, että joka kerta kun he olivat
rohjenneet lähestyä häntä tai edes liian tarkkaavaisesti katsella
häntä, oli karttumies kopautellut permantoon raskasta asettaan, joka
sai toisista permantokivistä lähtemään kumean, soinnuttoman, toisista
kimeän, soinnukkaan äänen.
Mutta tätä hirmuista vaikutusta eivät saaneet ainoastaan nämä kelpo
nurkkakirjurit, joista olemme puhuneet ja joita yleisesti nimitettiin
Palatsin rotiksi: sen saivat myöskin kaikki ne eri henkilöt, jotka
tulivat Hävinneiden askelten saliin sen isosta ovesta tai joistakin
sen ahtaista käytävistä; nämä menivät ohitse kiireesti nähdessään
karttumiehen, joka itsepäisesti aina vain taivalsi salin päästä päähän
keksien vähän päästä tekosyyn kajahduttaa karttunsa permantokiviin.
Jos kirjurit olisivat olleet vähemmän kauhuissaan ja kävelijät
selvänäköisempiä, olisivat he varmasti huomanneet isänmaanystävämme,
joka oli oikukas, kuten kaikki omituiset ja äärimmäiset luonteet,
harrastavan erikoisesti muutamia permantopaasia, esimerkiksi niitä,
jotka olivat hyvin lähellä oikeata seinää, ja niitä, jotka olivat
melkein keskellä salia ja antoivat puhtaimman ja raikuvimman äänen.
Lopuksi hän keskitti kiukkunsa vain muutamiin lattiapaasiin, etenkin
niihin, jotka olivat keskellä salia. Hairahtuipa hän vielä hetkiseksi
pysähtymään ja mittailemaan silmillään joitakin välimatkoja. Tosin
tätä hairahdusta kesti vain lyhyen ajan, ja hänen ilmeensä, jossa oli
näkynyt ilon välähdys, muuttui jälleen hurjaksi.
Melkein samalla hetkellä eräs toinen isänmaanystävä — tähän aikaan
ilmeni jokaisen mielipide hänen olemuksestaan ja etenkin hänen
vaatteistaan — melkein samalla hetkellä tuli eräs toinen isänmaanystävä
käytävän ovesta ja vähääkään näyttämättä pelkäävän, kuten muut, tuota
ensimmäistä käyskentelijää suuntasi kulkunsa toisen kävelysuunnan
poikki astuen melkein tasajalkaa hänen kanssaan, joten he puolivälissä
salia kohtasivat toisensa.
Vastasaapuneella oli kuten toisellakin karvalakki, harmaa
jakobinitakki, likaiset kädet ja karttu; lisäksi hänellä oli iso
sapeli, joka kävellessä takoi hänen pohkeitaan; mutta mikä etenkin
saattoi pelkäämään häntä enemmän kuin edellistä, oli, että yhtä
hirvittävä ilme kuin oli edellisellä, oli toisen ilme kavala, vihainen
ja halpamainen.
Vaikkakin nämä molemmat miehet näyttivät olevan aateveljiä ja saman
hengen lapsia, uskalsivat läsnäolijat katsella syrjäkulmittain
nähdäkseen, miten kävisi, ei tosin heidän kohdatessaan, sillä he eivät
astelleet aivan tarkalleen samaa viivaa, vaan heidän lähestyessään
toisiansa. Ensimmäisellä kerralla heidän toiveensa petti: molemmat
isänmaanystävät vain loivat silmäyksen toisiinsa, ja tämä silmäys sai
pienemmän heistä hiukan kalpenemaan; kuitenkin saattoi hänen huultensa
tahdottomasta ilmeestä havaita, ettei tätä kalpenemista aiheuttanut
suinkaan pelko, vaan inho.
Toisella vuorolla isänmaanystävän ilme, joka tähän asti oli ollut
niin tyly, kirkastui kuitenkin, kuin hän olisi tehnyt voimakkaan
ponnistuksen; jonkinlainen hymy, joka yritti olla ystävällinen,
ilmestyi hänen huulilleen, ja hän poikkesi hieman vasemmalle ilmeisesti
aikoen pysäyttää toisen isänmaanystävän.
Melkein keskellä salia he kohtasivat toisensa.
"Kas helkkarissa! Sehän on kansalainen Simon!" sanoi ensimmäinen
isänmaanystävä.
"Minä itse! Mutta mitä sinä haluat minusta, kansalaisesta Simonista? Ja
kuka sinä ensinnäkin olet?"
"Ole olevinasi tuntematta minua!"
"Minä en ensinkään tunne sinua, siitä erinomaisesta syystä, etten
milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."
"Mitä vielä! Sinä et siis tunne sitä, jolla on ollut kunnia kantaa
Lamballen päätä?"
Ja nämä sanat, jotka lausuttiin kumean raivokkaasti, syöksyivät
ikäänkuin palavina jakobinitakkisen isänmaanystävän suusta. Simon
vavahti.
"Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö?"
"Entä sitten, ihmetyttääkö se sinua? Voi, kansalainen, luulin sinun
paremmin tuntevan ystävät, uskolliset!... Sinä tuotat minulle tuskaa!"
"Tekosi oli varsin hyvä", sanoi Simon, "mutta minä en tunne sinua".
"Suurempi etu on pienen Capetin vartioimisesta, silloin on enemmän
näkyvillä; sillä minä tunnen sinut, ja panen sinulle arvoa."
"No kiitoksia!"
"Ei kestä... Sinä olet kävelyllä?"
"Niin, minä odotan erästä... Entä sinä?"
"Minä myöskin."
"Mikä sinun nimesi on? Minä puhun sinusta kerhossa."
"Nimeni on Théodore."
"Ja mikä vielä?"
"Ei mikään, siinä kaikki; eikö se riitä?"
"No täydellisesti... Ketä sinä odotat, kansalainen Théodore?"
"Erästä ystävää, jolle aion tehdä hauskan pikku ilmiannon."
"Tosiaanko? Kerrohan minulle."
"Ilmoitan aristokraattipesän."
"Heidän nimensä?"
"Ei, sitä minä en tosiaankaan voi kertoa muille kuin ystävälleni."
"Sinä olet väärässä; sillä kas tuossa tulee minun ystäväni meitä
kohden, ja luulenpa hänen tuntevan oikeudenkäynnin riittävästi
järjestääkseen sinun asiasi heti paikalla, mitä, häh?"
"Fouquier-Tinville!" huudahti ensimmäinen isänmaanystävä,
"Ei kukaan pienempi, rakas ystävä!"
"No niin, hyvä on."
"Niin, niin, se on hyvä... Hyvä päivää, kansalainen Fouquier."
Kalpeana, rauhallisena, avaten paksujen kulmakarvojen peitossa olevat
silmänsä tapansa mukaan aivan auki, tuli Fouquier-Tinville eräästä
salin sivulla olevasta ovesta luettelo kädessään, paperipinkat
kainalossaan.
"Hyvää päivää, Simon", sanoi hän; "mitä uutta?"
"Paljon asioita. Ensinnäkin Théodoren ilmianto; hän on kantanut
piikissä Lamballen päätä. Esitän hänet sinulle."
Fouquier kohdisti älykkään katseensa isänmaanystävään, jonka tämä
tutkimus sai levottomaksi hermojen uljaasta jännityksestä huolimatta.
"Théodore", sanoi hän. "Kuka on tämä Théodore?"
"Minä", sanoi jakobinitakkinen mies.
"Sinäkö olet kantanut Lamballen päätä?" virkkoi yleinen syyttäjä hyvin
epäilevin ilmein.
"Minä, Saint-Antoine-kadulla."
"Mutta minä tunnen erään, joka ylpeilee siitä", sanoi Fouquier.
"Minä tunnen sellaisia kymmenen", virkkoi kansalainen Théodore
rohkeasti: "mutta kun toiset pyytävät siitä jotakin palkakseen enkä
minä pyydä mitään, toivon minulla olevan etusijan".
Tämä sukkeluus sai Simonin nauramaan ja Fouquierin rypyt siliämään.
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, "ja ellet sinä olekaan sitä tehnyt,
olisi sinun pitänyt tehdä niin. Ole hyvä ja jätä meidät nyt. Simonilla
on minulle jotakin sanottavaa."
Théodore astui syrjemmälle, hyvin vähän loukkautuneena kansalaisen
yleisen syyttäjän suorasukaisuudesta.
"Hetkinen", huusi Simon, "älä lähetä häntä tuolla tavalla pois; kuule
ensin, minkä ilmiannon hän aikoo meille tehdä".
"Vai niin!" virkkoi Fouquier-Tinville hajamielisin elein, "ilmiannonko?"
"Niin, hän ilmiantaa koko pesän", lisäsi Simon.
"Yhtä kaikki, puhu: mistä on kysymys?"
"No, eipä juuri mistään: kansalaisesta Maison-Rougesta ja muutamista
hänen ystävistään."
Fouquier hypähti taaksepäin; Simon kohotti kätensä taivasta kohti.
"Todellako?" sanoivat molemmat yhteen ääneen.
"Ihan todella; haluatteko ottaa heidät kiinni?"
"Heti paikalla; missä he ovat?"
"Olen kohdannut Maison-Rougen Grande-Truanderie-kadulla."
"Erehdyt, hän ei ole Pariisissa", intti Fouquier.
"Minä olen nähnyt hänet, ihan todella."
"Mahdotonta. On pantu sata miestä hänen jäljilleen; ei hän näyttäytyisi
kadulla."
"Juuri hän, hän, hän", sanoi isänmaanystävä, "iso, ruskea mies, yhtä
vahva kuin kolme vahvaa miestä ja parrakas kuin karhu".
Fouquier kohautti halveksien hartioitaan.
"Taaskin typeryys", sanoi hän. "Maison-Rouge on pieni, laiha, eikä
hänellä ole parranhaiventakaan."
Isänmaanystävä antoi hämmästyksissään kätensä vaipua.
"Vähät siitä, hyvä aikomus on yhtä hyvä kuin teko. No niin, Simon,
meidän kahden kesken; pidähän kiirettä, minua odotetaan oikeuden
kansliassa, on mestauskärryjen lähtöaika."
"No niin, ei mitään uutta; lapsi voi hyvin."
Isänmaanystävä käänsi selkänsä siten, ettei näyttäisi tunkeilevaiselta,
mutta niin, että hän saattoi kuulla.
"Lähden pois, jos häiritsen teitä", sanoi hän.
"Hyvästi", sanoi Simon.
"Näkemiin", sanoi Fouquier.
"Sano ystävällesi erehtyneesi", lisäsi Simon.
"Hyvä on, odotan häntä."
Ja Théodore loittoni hiukan ja nojautui karttuunsa,
"Aha, pikku mies voi hyvin", sanoi silloin Fouquier, "entä moraali?"
"Sen saan kivikovaksi, jos tahdon."
"Hän siis puhuu?"
"Kun vain tahdon."
"Luulet, että hän voisi todistaa Antoinetten jutussa?"
"En luule sitä, olen siitä varma."
Théodore nojautui pylvääseen kääntäen katseensa ovea kohti; mutta hänen
silmänsä olivat levottomat, ja kansalaisen korvat olivat sensijaan
kovin höröllään suuren karvalakin alla. Mahdollisesti hän ei nähnyt
mitään, mutta ihan varmasti hän kuuli jotakin.
"Mieti tarkoin", sanoi Fouquier, "älä saata lautakuntaa tekemään
lehmänkäännöstä. Oletko varma, että Capet tulee puhumaan?"
"Hän sanoo kaikki, mitä minä tahdon."
"Onko hän sanonut sinulle sen, mitä me aiomme häneltä kysyä?"
"On sanonut."
"Tuo, mitä sinä kansalainen Simon lupaat, on tärkeätä. Tämä lapsen
tunnustus on äidille kuolettava."
"Siihen minä helkkarissa luotankin."
"Sellaista juttua ei ole vielä nähty niiden tunnustusten jälkeen, jotka
Nero teki Narcissukselle", mutisi Fouquier synkällä äänellä. "Mietipä
vielä kerran, Simon."
"Saattaisi luulla, kansalainen, että sinä pidät minua hölmönä; toistat
minulle aina samaa asiaa. No, kuulehan tämä vertaus: kun panen nahan
veteen, tuleeko se pehmeäksi?"
"En tiedä sitä", sanoi Fouquier.
"Se tulee pehmeäksi. No niin, pieni Capet tulee minun käsissäni yhtä
taipuisaksi kuin mitä pehmein nahka. Minulla on sitävarten omat
menettelytapani."
"Olkoon", virkkoi Fouquier. "Oliko siinä kaikki sanottavasi?"
"Kaikki... Unohdin: tässä on muuan ilmianto."
"Aina vain. Aiot siis rasittaa minua liiaksi tehtävillä?"
"On palveltava isänmaatansa."
Simon esitti yhtä mustan paperilapun, kuin se nahka, josta hän juuri
puhui, mutta varmasti vähemmän taipuisan. Fouquier otti sen ja luki.
"Taaskin kansalaisesi Lorin; sinä vihaat siis kovasti tätä miestä?"
"Näen hänet aina rikkomassa lakia. Eilen illalla hän sanoi: Hyvästi
rouva, eräälle naiselle, joka nyökkäsi hänelle ikkunasta... Huomenna
toivon voivani antaa sinulle pari sanaa toisesta epäiltävästä: tuosta
Mauricesta, joka oli kaupunginvirkamiehenä Templessä punaisen neilikan
jutun aikana."
"Täsmälleen, täsmälleen!" sanoi Fouquier hymyillen Simonille.
Hän ojensi Simonille kätensä ja käänsi selkänsä niin kiireesti, ettei
se todistanut suutarin eduksi.
"Mitä helvettiä tulee minun ilmoittaa täsmälleen? Onhan viety
giljotiinille vähemmästäkin!"
"Oi, kärsivällisyyttä", vastasi Fouquier levollisena; "ei kaikkea voida
tehdä yhdellä kertaa".
Ja hän astui nopein askelin ulos pikkuovesta. Simon etsi silmillään
kansalaistaan Thédorea löytääkseen lohtua hänen seurastaan. Hän ei
nähnyt häntä enää salissa.
Tuskin hän oli astunut ulos läntisestä ristikko-ovesta, kun Théodore
ilmestyi uudelleen erään kirjurinkopin nurkan takaa. Kopin asukas
saattoi häntä.
"Mihin aikaan suljetaan ristikko-ovet?" sanoi Théodore tälle miehelle.
"Kello viideltä."
"Entä mitä tapahtuu täällä sitten?"
"Ei mitään; sali on tyhjä seuraavaan päivään asti."
"Eikö tehdä kierroksia, tarkastuksia?"
"Ei, hyvä herra, meidän kojumme ovat lukossa."
Sanat _hyvä herra_ panivat Théodoren rypistämään kulmiaan; hän katseli
heti epäilevästi ympärilleen.
"Ovatko sorkkarauta ja pistoolit kopissa?" kysyi hän.
"Ovat, maton alla."
"Lähde kotiin... Puheesta toiseen, näytäpäs minulle vielä se
oikeussali, jonka ikkunassa ei ole ristikkoa ja joka on pihalle päin
Dauphine-aukion vieressä."
"Vasemmalla pylväiden välissä, lyhdyn alla."
"Lähde nyt ja pidä hevoset määrätyllä paikalla!"
"Oi, onnea, hyvä herra, onnea ja menestystä...! Luottakaa minuun!"
"Kas nyt on sopiva hetki... kukaan ei näe... avaa kojusi."
"Tehty on, hyvä herra; rukoilen teidän puolestanne."
"Minun puolestani ei tarvitse rukoilla, vaan toisen. Hyvästi!"
Ja luotuaan ympärilleen kaunopuheisen katseen pujahti kansalainen
Théodore niin taitavasti kojun pienen katon alle, että hän hävisi kuin
olisi ollut ovea sulkevan kirjurin varjo.
Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita
kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen
virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista
kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.
X