Maurice oli jälleen asettunut vartiopaikalleen puutarhaan, vastapäätä
Genevièven ikkunaa: valo oli vain sammunut tästä ikkunasta Genevièven
mentyä Maison-Rougen ritarin huoneeseen.
Olikin jo aika Mauricen lähteä tästä huoneesta, sillä tuskin hän
oli kerinnyt kasvihuoneen nurkalle, kun puutarhan ovi avautui ja
harmaapukuinen mies astui esiin Loririnin ja viiden kuuden krenatöörin
saattamana.
"Mitä kuuluu?" kysyi Lorin.
"Näette, että olen paikallani", sanoi Maurice.
"Kukaan ei ole yrittänyt tulla ulos?" sanoi Lorin.
"Ei kukaan", vastasi Maurice onnellisena siitä, että pääsi
valehtelemasta kysymyksen ollessa tässä muodossa; "ei kukaan; entä mitä
te olette tehneet?"
"Me olemme hankkineet varmuuden siitä, että Maison-Rougen ritari on
noin tunti sitten mennyt sisälle taloon eikä ole senjälkeen lähtenyt
ulos", vastasi poliisimies.
"Entä tunnetteko te hänen huoneensa?" sanoi Lorin.
"Hänen huoneensa erottaa kansatar Dixmerin huoneesta vain käytävä."
"Aha, aha", sanoi Lorin.
"Ei siinä jumaliste tarvittaisi mitään erotusta yhtään; tuo
Maison-Rougen ritari näyttää olevan aika velikulta."
Maurice tunsi veren nousevan päähänsä; hän sulki silmänsä ja näki
tuhannen salaman välähdyksen.
"No niin, mutta mitä kansalainen Dixmer sanoi tästä?" kysyi Lorin.
"Hän huomasi sen olevan itselleen suureksi kunniaksi."
"Entä nyt?" sanoi Maurice tukahtuneella äänellä, "mitä me nyt päätämme
tehdä?"
"Me päätämme", sanoi poliisimies, "mennä vangitsemaan hänet
huoneestaan, ehkäpä vielä sängystään".
"Hän ei siis aavista mitään?"
"Ei yhtään mitään."
"Minkälainen on maasto?" kysyi Lorin.
"Meillä on täysin tarkka pohjapiirustus", sanoi harmaapukuinen;
"paviljonki puutarhan kulmassa: kas tuolla: noustaan neljä
porrasaskelmaa, näettekö tässä? Tullaan tasanteelle; oikealla on
kansatar Dixmerin huoneuston ovi, tuo ikkuna, jonka näemme tuossa,
kuuluu varmasti siihen. Taustalla, vastapäätä ikkunaa on ovi, josta
mennään käytävään, ja käytävästä ovi petturin huoneeseen."
"Hyvä, siitä saa koko lailla tarkan maastontuntemuksen", sanoi Lorin;
"kun on tuollainen pohjapiirros, voi kävellä silmät siteessä, sitä
suuremmalla syyllä silmät auki. Lähtekäämme siis."
"Ovatko kadut hyvin vartioidut?" kysyi Maurice, jonka mielenkiinnon
kaikki mukanaolevat luonnollisesti katsoivat johtuvan pelosta, että
ritari pääsisi livahtamaan.
"Kadut, käytävät, kadunkulmat, kaikki", sanoi harmaapukuinen mies;
"minä takaan, ettei hiirikään pääse ilman tunnussanaa".
Maurice värisi; nuo monet varovaisuustoimenpiteet panivat hänet
pelkäämään, että hänen petoksensa olisi hyödytön.
"Kuinka paljon miehiä te nyt sitten pyydätte vangitaksenne ritarin?"
kysyi harmaapukuinen.
"Kuinka paljon miehiä?" sanoi Lorin; "toivon Mauricen ja minun hyvin
riittävän; eikö niin, Maurice?"
"Kyllä", sopersi tämä, "varmasti me riitämme".
"Kuulkaa", sanoi poliisimies, "ei mitään turhia kerskailuja;
kykenettekö ottamaan hänet?"
"Jumaliste! Kykenemmekö", huudahti Lorin, "luulenpa sentään! Eikö niin,
Maurice, että meidän on otettava hänet?"
Lorin korosti tätä sanaa. Olihan hän sanonut, että heitä oli alettu
epäillä ja ettei olisi annettava epäilyille, jotka kasvoivat tuona
aikana niin nopeasti, aikaa varmistua; ja Lorin ymmärsi, ettei kukaan
uskaltaisi epäillä kahden sellaisen miehen isänmaallisuutta, joiden oli
onnistunut vangita Maison-Rougen ritari.
"No niin", sanoi poliisimies, "jos te todella pysytte päätöksessänne,
ottakaa mukaanne mieluummin kolme miestä kuin kaksi, neljä kuin kolme;
ritarin nukkuessa on hänen miekkansa aina päänalusen alla ja kaksi
pistoolia yöpöydällään".
"Mitä helkkaria", sanoi eräs Lorinin komppanian krenatööri, "mennään
kaikki, älköön kenelläkään olko etuoikeutta; jos hän antautuu,
panemme hänet säilöön giljotiinin varalle; jos hän tekee vastarintaa,
leikkaamme hänet kappaleiksi".
"Hyvin sanottu", virkkoi Lorin, "eteenpäin. Menemmekö ovesta vai
ikkunasta?"
"Ovesta", sanoi poliisimies; "ehkä siinä sattumalta on avain; sillä jos
menemme ikkunasta, on muutamia ruutuja lyötävä rikki, ja siitä syntyy
meteliä".
"Olkoon menneeksi ovesta", sanoi Lorin; "samantekevä mistä, kunhan
mennään. Lähdetään, sapeli kouraan, Maurice!"
Maurice veti koneellisesti sapelin huotrastaan.
Pieni joukko astui paviljonkia kohti. Kuten harmaapukuinen mies oli
sanonut siellä olevan, tavattiin tasanteen ensimmäiset portaat, sitten
tultiin tasanteelle ja siltä eteiseen.
"Kas", huudahti Lorin iloissaan, "avain on ovessa".
Hän oli ojentanut kätensä hämärässä, ja kuten oli sanonut, tosiaankin
tuntenut sormenpäillään kylmän avaimen.
"No, mennään, avaa siis, kansalainen luutnantti", sanoi harmaapukuinen.
Lorin väänsi avainta varovasti lukossa; ovi avautui.
Maurice kuivasi kädellään otsaansa, joka oli hiestä kostea.
"Olemme perillä", sanoi Lorin.
"Emme vielä", virkkoi harmaapukuinen. "Jos meidän maastotietomme ovat
tarkat, olemme kansatar Dixmerin huoneistossa."
"Siitä voimme saada varmuuden", sanoi Lorin; "sytyttäkäämme kynttilöitä
palamaan, takassa on vielä tulta".
"Sytyttäkäämme soihtuja", sanoi harmaapukuinen; "soihdut eivät sammu
kuten kynttilät".
Ja hän otti erään krenatöörin kädestä kaksi soihtua, jotka hän sytytti
lieden hiilloksessa. Toisen hän pani Mauricen, toisen Lorinin käteen.
"Katsokaa", sanoi hän, "minä en erehtynyt: tässä on ovi, josta mennään
kansatar Dixmerin makuuhuoneeseen, tuolla toinen, josta päästään
käytävään".
"Eteenpäin, käytävään", sanoi Lorin.
Avattiin taustalla oleva ovi, joka ei ollut suljettu enempää kuin
ensimmäinenkään, ja niin oltiin vastapäätä ritarin huoneen ovea.
Maurice oli nähnyt tämän oven kaksikymmentä kertaa eikä ollut
milloinkaan kysynyt, minne se vei; hänen mielestään keskittyi koko
maailma siihen huoneeseen, jossa Geneviève otti hänet vastaan.
"Kas, kas", sanoi Lorin matalalla äänellä, "tässä asia muuttuu; avainta
ei ole, ja ovi on lukossa".
"Mutta", kysyi Maurice, joka tuskin saattoi puhua, "oletteko ihan
varma, että se on tämä?"
"Jos pohjapiirros on tarkka, tulisi sen olla tämä", vastasi
poliisimies; "saammehan sitäpaitsi pian nähdä. Krenatöörit, murtakaa
ovi; ja te, kansalaiset, olkaa valmiit hyökkäämään huoneeseen heti kun
ovi on murrettu."
Neljä miestä, jotka poliisin asiamies määräsi, nosti kivääriensä perät
ja iski toimituksen johtajan merkistä yhden ainoan yhteisen iskun: ovi
lensi säpäleiksi.
"Antaudu tai olet kuoleman oma!" huudahti Lorin syöksyen huoneeseen.
Kukaan ei vastannut; vuodeverhot olivat suojeltuina.
"Vuoteen taustaa, pitäkää silmällä vuoteen taustaa!" sanoi poliisimies;
"kivääri poskelle, ja jos verhot vähänkään liikahtavat, ampukaa".
"Odottakaa", sanoi Maurice, "minä menen avaamaan ne".
Ja varmastikin siinä toivossa, että Maison-Rouge olisi piiloutuneena
verhojen taa ja että ensimmäinen tikarinisku tai pistoolinlaukaus
kohdistuisi häneen, Maurice syöksyi uutimia kohti, jotka kitisivät
luistaessaan tankoa pitkin.
Vuode oli tyhjä.
"Jumaliste", sanoi Lorin, "ei ketään!"
"Hän on päässyt pakenemaan", sopersi Maurice.
"Mahdotonta, kansalaiset, mahdotonta!" huudahti harmaapukuinen;
"sanoinhan, että hänen on nähty tulleen kotiin tunti sitten, ettei
kukaan ole nähnyt hänen menevän ulos ja että kaikkia uloskäytäviä
vartioidaan".
Lorin avasi seinäkomeroiden ja vaatekaappien ovet ja katseli joka
paikasta, sellaisistakin, jonne miehen olisi ruumiillisesti mahdotonta
piiloutua.
"Ei ketään! Ei kuitenkaan; näette hyvin, ei ketään!"
"Ei ketään!" toisti Maurice liikutettuna, minkä hyvin ymmärtää;
"näettehän, ettei täällä tosiaankaan ole ketään".
"Ehkä hän on kansatar Dixmerin huoneessa", sanoi poliisimies.
"Kunnioittakaa naisen huonetta", sanoi Maurice.
"Kuinkas sitten", sanoi Lorin, "varmasti sitä kunnioitetaan, ja
kansatar Dixmeriä myöskin; tarkastetaan vain".
"Tarkastetaanko kansatar Dixmer?" kysyi eräs krenatööri, mielissään
siitä, että saattoi laskea huonoa pilaa.
"Ei", sanoi Lorin, "vain huone".
"Antakaa minun siinä tapauksessa mennä ensimmäisenä", sanoi Maurice.
"Mene", virkkoi Lorin; "sinä olet kapteeni: kunnia sille, kelle kunnia
kuuluu".
Kaksi miestä jätettiin vartioimaan sitä huonetta, josta lähdettiin;
sitten mentiin siihen huoneeseen, jossa soihdut oli sytytetty.
Maurice lähestyi ovea, joka vei Genevièven makuuhuoneeseen. Ensimmäistä
kertaa hän oli nyt menossa sinne. Hänen sydämensä löi rajusti.
Avain oli ovessa. Maurice laski kätensä avaimelle, mutta epäröikin.
"Mitä nyt?" sanoi Lorin. "Avaa pois!"
"Mutta", sanoi Maurice, "entä jos kansatar Dixmer on makuulla?"
"Me katsomme hänen vuoteeseensa, hänen vuoteensa alle, hänen uuniinsa
ja vaatekaappeihinsa", sanoi Lorin; "minkä jälkeen, ellei siellä ole
muita kuin hän, me toivotamme hänelle hyvää yötä".
"Eipä suinkaan", sanoi poliisimies, "me vangitsemme hänet; kansatar
Geneviève Dixmer on aristokraatti, jonka tiedetään olleen Tisonin tytön
ja Maison-Rougen ritarin rikostoverin".
"Avaa siinä tapauksessa itse", sanoi Maurice päästäen avaimen
kädestään, "minä en vangitse naisia".
Poliisimies katseli Mauricea karsaasti, ja krenatöörit kuiskuttelivat
keskenään.
"Vai niin, vai niin", sanoi Lorin, "te kuiskuttelette? Kuiskutelkaa
sitten kahden miehen asioista täällä ollessanne, sillä minä olen samaa
mieltä kuin Maurice."
Ja hän astui askelen taaksepäin.
Harmaapukuinen mies tarttui avaimeen, väänsi kiivaasti, ovi avautui;
sotilaat syöksyivät huoneeseen.
Kaksi kynttilää paloi pienellä pöydällä, mutta Genevièven, yhtä vähän
kuin Maison-Rougen ritarinkaan huoneessa ei ollut ketään.
"Tyhjä!" huudahti poliisimies.
"Tyhjä!" toisti Maurice kalveten, "missä hän siis on?"
Lorin katseli Mauricea kummissaan.
"Hakekaamme", sanoi poliisimies.
Ja miliisimiestensä seurassa hän ryhtyi penkomaan koko talon
kellareista työpajalle saakka.
Tuskin he olivat kääntäneet selkänsä, kun Maurice, joka oli
kärsimättömänä seurannut heitä silmillään, nyt vuorostaan syöksyi
huoneeseen avaten kaapit, jotka hän jo kerran oli avannut, ja huutaen
hätäisellä äänellä:
"Geneviève! Geneviève!"
Mutta Geneviève ei vastannut, huone oli todella tyhjä.
Silloin Maurice ryhtyi omasta puolestaan tutkimaan taloa oikein
vimmatusti. Kasvihuoneet, vajat, ulkohuoneet, kaikki hän tutki, mutta
tuloksetta.
Äkkiä kuului kova meteli; aseistettu joukko näyttäytyi portilla,
ilmoitti vartiomiehelle tunnussanan, valloitti puutarhan ja hajaantui
taloon. Tämän apujoukon etunenässä välkkyi Santerren savustunut
kypärintöyhtö.
"No, missä on vehkeilijä?" sanoi hän Lorinille.
"Kuinka? Missäkö on vehkeilijä?"
"Niin. Minä kysyn teiltä, mitä olette hänelle tehneet?"
"Minä kysyn sitä teiltä itseltänne: jos teidän osastonne on vartioinut
uloskäytäviä hyvin, on sen täytynyt pidättää hänet, koskapa hän ei enää
ollut talossa silloin kun me saavuimme."
"Mitä te sanotte?" huusi kenraali raivoissaan, "olette siis päästäneet
hänet karkuun?"
"Emme ole voineet laskea häntä karkuun, koska hän ei milloinkaan ole
ollut käsissämme."
"Siinä tapauksessa en minä enää ymmärrä siitä mitään", sanoi Santerre.
"Mistä niin?"
"Siitä, mitä käskitte lähetin sanoa minulle."
"Olemmeko me lähettäneet jonkun teidän luoksenne, mekö?"
"Epäilemättä. Tuon ruskeapukuisen, mustatukkaisen, vihreäsilmälasisen
miehen, joka tuli meille ilmoittamaan teidän puolestanne, että
olitte saamaisillanne haltuunne Maison-Rougen ritarin, mutta että
hän puolustautui leijonan tavoin; heti tuon kuultuani minä kiiruhdin
paikalle."
"Mies, jolla oli ruskea puku, musta tukka, vihreät silmälasit?" toisti
Lorin.
"Niin juuri, ja piti käsipuolessaan naista."
"Nuorta, sievää?" huudahti Maurice harpaten kenraalin luo.
"Niin, nuorta ja sievää."
"Se oli hän ja kansatar Dixmer."
"Kuka hän?"
"Maison-Rouge... Voi, minua kurjaa, kun en tappanut heitä molempia!"
"Malttakaa, kansalainen Lindey", sanoi Santerre, "kyllä heidät saadaan
satimeen".
"Mutta kuinka helvetissä te päästitte heidät menemään?" kysyi Lorin.
"Helkkarissa", sanoi Santerre, "päästin heidät menemään, koska heillä
oli tunnussana".
"Heillä oli tunnussana!" huusi Lorin; "mutta meidän joukossammehan on
siis petturi?"
"Ei, ei, kansalainen Lorin", sanoi Santerre, "teidät tunnetaan, ja
tiedetään, ettei teidän joukossanne ole pettureita".
Lorin katseli ympärilleen ikäänkuin hakeakseen tätä petturia, jonka
läsnäolosta oli puhunut. Hän kohtasi Mauricen synkän otsan ja epäröivän
katseen.
"Voi", mutisi hän, "mitä tämä merkitsee?"
"Tämä mies ei voi olla kovin kaukana", sanoi Santerre; "tarkastakaamme
ympäristö; ehkä hänet on kohdannut jokin kulkuvartio, joka on ollut
näppärämpi kuin me eikä ole antanut vetää itseään nenästä".
"Niin, niin, hakekaamme", sanoi Lorin.
Ja hän tarttui Mauricen käsivarteen ja ollen ryhtyvinään hakemaan veti
hänet mukanaan ulos puutarhasta.
"Niin, hakekaamme", sanoivat sotilaat; "mutta ennenkuin haemme..."
Ja eräs heistä heitti soihtunsa katokseen, joka oli ahdettu täyteen
risukimppuja ja heiniä.
"Tule", sanoi Lorin, "tule".
Maurice ei vastustellut vähääkään. Hän seurasi Lorinia kuin lapsi;
molemmat kiiruhtivat sillalle saakka puhumatta enempää; siellä he
pysähtyivät, Maurice kääntyi.
Esikaupungin kohdalla oli taivaanranta punainen ja talojen ylitse
saattoi nähdä nousevan joukon kipinöitä.