Noin kaksi tuntia oli kulunut, niistä tapahtumista, joista juuri olemme
kertoneet. [Teos on suoranaista jatkoa romaaniin "_Maison-Rougen
ritari_". — Suom.].
Lorin käveli edestakaisin Mauricen huoneessa Agésilaksen kiilloittaessa
isäntänsä saappaita eteisessä; ovi oli kuitenkin jätetty auki, jotta
keskustelu kävisi helpommin, ja Lorin pysähtyi vaeltaessaan tämän oven
eteen ja esitti kysymyksiä kotiapulaiselle.
"Ja sinä sanot, kansalainen Agésilas, että isäntäsi on lähtenyt kotoa
tänä aamuna?"
"Niin, hyvä Jumala, onkin."
"Tavalliseen aikaansa?"
"Kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, en voi sanoa niin
tarkalleen."
"Etkä ole nähnyt häntä sen jälkeen?"
"En ole, kansalainen."
Lorin alkoi taas uudestaan kävellä, teki kolme neljä kierrosta vaiti
ollen ja sanoi sitten pysähtyen uudelleen:
"Oliko hänellä sapelinsa mukana?"
"Kun hän menee piirin kokoukseen, on hänellä se aina mukanaan."
"Ja sinä olet varma, että hän on lähtenyt juuri piirin huoneistoon?"
"Niin hän ainakin sanoi."
"Siinä tapauksessa menen häntä tapaamaan", sanoi Lorin. "Jos sivuutamme
toisemme, sanot hänelle, että olen mennyt ja palaan."
"Odottakaa", sanoi Agésilas.
"Mitä?"
"Kuulen hänen askelensa rappusissa."
"Luuletko niin?"
"Olen siitä varma."
Melkein samassa hetkessä avautui todella porraskäytävän ovi, ja Maurice
astui sisään.
Lorin loi tulijaan pikaisen silmäyksen ja sanoi huomattuaan, että hän
oli ihan entisensä näköinen:
"Kas, siinä sinä vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua kaksi tuntia."
"Sitä parempi", sanoi Maurice hymyillen, "silloinhan sinulla on ollut
aikaa valmistella säepareja ja nelisäkeisiä runoja".
"Voi sinua rakasta Mauricea", sanoi runoseppä, "minä en tee niitä enää".
"Kaksi- ja nelisäkeisiä runojako?"
"En."
"Mitä hulluja! Tulee siis maailmanloppu?"
"Maurice, hyvä ystävä, minä olen surullinen."
"Sinäkö surullinen?"
"Olen onneton."
"Sinäkö onneton?"
"Niin juuri, minulla on tunnonvaivoja."
"Tunnonvaivojako?"
"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "joko sinä tai hän, mitään
keskitietä ei ollut. Sinä tai hän, ymmärrät hyvin, etten epäröinyt;
mutta, näes, Arthémise on epätoivoissaan, se tyttö oli hänen ystävänsä."
"Tyttöparka!"
"Ja kun juuri Arthémise antoi minulle hänen osoitteensa..."
"Olisit tehnyt äärettömän paljon paremmin, jos olisit antanut asioiden
seurata omaa latuansa."
"Niin, ja tällä hetkellä olisit sinä tuomittuna hänen sijastansa.
Mainiosti aprikoitu, rakas ystävä. Ja minä tulin vielä pyytämään
sinulta neuvoa! Luulin sinua viisaammaksi."
"No, vähätpä tuosta, kysy kuitenkin."
"No niin, etkö ymmärrä? Tyttöparka, haluaisinpa yrittää jotakin
pelastaakseni hänet. Minusta tuntuu, että jos antaisin tai saisin
oikein kelpo iskun hänen puolestaan, se tekisi minulle hyvää."
"Sinä olet hullu, Lorin", sanoi Maurice kohottaen olkapäitänsä.
"Mutta mitä sanoisit, jos tekisin anomuksen vallankumousoikeudelle?"
"Liian myöhäistä, hänet on jo tuomittu."
"Tosiaankin", sanoi Lorin, "on kauheata nähdä tuon nuoren naisen
kuolevan tällä tavalla".
"Sitäkin kauheampaa, kun minun pelastukseni on tuottanut hänelle
kuoleman. Kuitenkin kaikitenkin, Lorin, meitä lohduttaa se seikka, että
hän oli osallisena salavehkeissä."
"Voi, hyvä Jumala, eikö koko maailma ole enemmän tai vähemmän
salavehkeissä nykyaikana? Hän teki kuten kaikki muutkin. Naisparka!"
"Älä liiaksi surkuttele häntä, ystävä, äläkä ennen kaikkea liian
äänekkäästi", sanoi Maurice, "sillä me olemme osaksi syyllisiä hänen
rangaistukseensa. Usko minua, emme ole voineet pestä itseämme niin
puhtaiksi syytöksestä, ettei siitä olisi jäänyt tahraa. Tänään nimitti
minua Saint-Leun jääkärien kapteeni piirin kokouksessa girondistiksi,
ja minun täytyi juuri äsken antaa hänelle sapelinisku todistaakseni
hänen erehtyneen."
"Sitä varten sinä siis palaat niin myöhään?"
"Juuri niin."
"Mutta mikset ilmoittanut minulle siitä?"
"Koska sinä et tällaisissa asioissa kykene pysymään aisoissa; juttu
oli saatava heti päätökseen, jottei se herättäisi huomiota. Otimme
kumpainenkin mukaamme ne henkilöt, jotka olivat käsillä."
"Ja se veijari nimitti sinua girondistiksi, sinua, Maurice, puhdasta
tasavaltalaista...?"
"Niin nimitti, peijakas; ja se todistaa, veliseni, että jos vielä
sattuu semmoinen seikkailu, niin joudumme kansan epäsuosioon; sillä
tiedäthän. Lorin, että meidän päivinämme merkitsee epäsuosio samaa kuin
epäilyttävä".
"Sen tiedän hyvinkin", sanoi Lorin, "ja tuo sana saa rohkeimmatkin
miehet värisemään; yhtä kaikki... mutta minusta on vastenmielistä
päästää Héloise-parka giljotiinille pyytämättä häneltä anteeksi".
"Mitä sinä siis lopulta aiot?"
"Haluaisin, että jäät tänne, Maurice, sinulla kun ei ole mitään syytä
moittia itseäsi hänen takiansa. Mutta minun laitani on toinen, näetkös;
koska en enää voi tehdä mitään hänen puolestaan, asetun hänen tiensä
varrelle, tahdon mennä sinne, Maurice ystäväni, ymmärräthän minut,
jotta hän ojentaisi minulle kätensä...!"
"Tulen mukaasi siinä tapauksessa", sanoi Maurice.
"Mahdotonta, hyvä ystävä, ajattelehan vähän: sinä olet
kaupunginvirkamies, sinä olet piirin sihteeri, sinut on sekoitettu
juttuun, mutta minä olen ollut vain sinun puolustajanasi; sinua
luultaisiin rikolliseksi, jää siis tänne; minun laitani on toinen, minä
en vaaranna mitään ja menen sinne."
Kaikki, mitä Lorin oli sanonut, oli niin oikein puhuttu, ettei siihen
voinut mitään vastata. Vaihtamalla vain merkinkin Tisonin tytön
kanssa hänen astellessaan mestauslavalle ilmiantaisi Maurice itse
osallisuutensa rikokseen.
"Mene siis", sanoi hän, "mutta ole varovainen".
Lorin hymyili, puristi Mauricen kättä ja lähti.
Maurice avasi ikkunansa ja viittasi hänelle surullisena jäähyväisiksi.
Mutta ennen kuin Lorin oli ehtinyt kääntyä kadunkulmassa, oli Maurice
useammin kuin kerran noussut jälleen katselemaan häntä, ja joka kerta
oli Lorin jonkinlaisen magneettisen vetovoiman vaikutuksesta kääntynyt
katselemaan häntä hymyillen.
Lorinin viimein hävittyä rantakadun kulman taa, sulki Maurice
ikkunan, heittäytyi nojatuoliin ja vajosi sentapaiseen horrokseen,
joka lujaluonteisissa ja vahvarakenteisissa ihmisissä ennustaa suuria
onnettomuuksia, koska ne muistuttavat tyyntä myrskyn edellä.
Hän ei olisi herännyt tästä mietiskelystään tai pikemminkin
horrostilastaan, ellei kotiapulainen palattuaan joltakin asialta ulkoa
olisi astunut sisään niin innoissaan kuin palvelijat osaavat palaessaan
halusta kertoa isännälleen vasta kuulemansa uutiset.
Mutta nähdessään Mauricen olevan syventyneenä mietiskelyyn, hän ei
uskaltanut häiritä tätä, vaan ainoastaan käveli itsepintaisesti
edestakaisin hänen edessään ilman erikoista syytä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maurice välinpitämättömästi; "puhu, jos
sinulla on jotakin sanottavaa minulle".
"Voi, kansalainen, taas on tehty mainio salaliitto, suurenmoinen!"
Maurice kohautti hartioitaan.
"Salaliitto, joka panee hiukset nousemaan pystyyn päässä", jatkoi
Agésilas.
"Tosiaanko?" vastasi Maurice miehen tavoin, joka oli tottunut näkemään
kolmekymmentä salaliittoa samana päivänä.
"Niin, kansalainen", toisti Agésilas; "se panee värisemään, nähkääs!
Pelkkä ajatteleminenkin saattaa hyvien isänmaanystävien ihon
kananlihalle."
"Millainen oli tämä salaliitto?" sanoi Maurice.
"Itävallatar oli vähällä karata."
"Pyh", sanoi Maurice alkaen kiinnittää todellisempaa huomiota asiaan.
"Näyttää siltä", sanoi Agésilas, "kuin olisi Capetin leski ollut
yksissä hommissa Tisonin tytön kanssa, joka viedään tänään
giljotiinille. Hänpä onkin sen hyvin ansainnut, se onneton!"
"Ja millä tavoin oli hänellä yhteys tähän tyttöön?" kysyi Maurice, joka
tunsi hien helmeilevän otsallaan.
"Neilikan avulla. Voitteko kuvitella, kansalainen, että hänelle on
toimitettu karkaamissuunnitelma neilikan sisässä?"
"Neilikan sisässä! Entä kuka?"
"Herra ritari... malttakaahan... se on kuitenkin aika hyvin tunnettu
nimi... minä vain unohdan kaikki nämä nimet... Château... miten pöllö
minä olen! eihän enää ole linnoja ... Maison..." [Château = linna;
maison = talo; maison rouge = punainen talo. — Suom.]
"Maison-Rouge?"
"Niin se oli."
"Mahdotonta."
"Kuinka, mahdotonta? Minähän olen sanonut teille, että on löydetty
salaovi, maanalainen käytävä, vaunut."
"Etpähän, sinä et päinvastoin ole vielä sanonut mitään sellaista."
"No niin, siinä tapauksessa minä kerron sen nyt."
"Kerro; jos se onkin satua, on se ainakin kaunis satu."
"Ei, kansalainen, se ei ole satua, ei sinnepäinkään, ja sen todistaa
se, että kuulin sen ovenvartijalta. Aristokraatit ovat kaivaneet
salakäytävän; se lähti Corderie-kadulta ja ulottui aina kansatar
Plumeaun kämpän kellariin saakka, ja olipa hän vähällä joutua
rikostoveriksi, tuo kansatar Plumeau. Tunnettehan toki hänet?"
"Kyllä tunnen", sanoi Maurice, "entä sitten?"
"No niin, Capetin lesken piti karata tuon maanalaisen käytävän kautta.
Hänen jalkansa oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta älä! Kansalainen
Simon sai hänet hameesta kiinni. Kuulkaa, kaupungissa soitetaan
yleismarssia ja piirit rummutetaan kokoon; kuuletteko rummun pärinän
nyt? Sanotaan, että preussilaiset ovat Dammartinissa ja että heidän
tiedustelijansa tunkeutuvat kaupungin rajoille saakka."
Tästä sanatulvasta, todesta ja valheesta, mahdollisesta ja
mahdottomasta erotti Maurice suunnilleen johtolangan. Kaikki
lähti siitä neilikasta, joka hänen silmiensä nähden oli annettu
kuningattarelle ja jonka hän itse oli ostanut kukkastyttöparalta. Tässä
neilikassa oli sen ilmitulleen salajuonen suunnitelma, jonka enemmän
tai vähemmän todellisista yksityiskohdista Agésilas oli kertonut.
Samassa läheni rummunpärinä, ja Maurice kuuli kadulla huudettavan:
"Kansalainen Simon ilmisaanut Templessä suuren salajuonen! Suuri
salajuoni Capetin lesken hyväksi saatu ilmi Templessä!"
"Niin, niin", sanoi Maurice, "niinhän minäkin ajattelin. Tässä jutussa
on perää. Ja Lorin menee tämän kansaninnostuksen aikana ojentamaan
kätensä tuolle tytölle ja revittää itsensä kappaleiksi."
Maurice otti hattunsa, kiinnitti sapelinsa hankkiluksen ja oli kahdella
harppauksella kadulla.
"Missä hän on?" kysyi Maurice. "Epäilemättä matkalla Conciergeriehen."
Hän syöksyi rantakadulle.
Mégisserle-rantakadun toisessa päässä kiinnitti hänen huomionsa piikit
ja pistimet, jotka näkyivät keskeltä väkijoukkoa. Hän luuli erottavansa
ryhmän keskeltä kansalliskaartilaisen puvun ja väkijoukon esiintyvän
vihamielisesti. Sydän kurkussa hän lähti juoksemaan tungosta kohti,
joka täytti koko rannan.
Tämä marseillelaisparven ahdistama kansalliskaartilainen oli Lorin;
hän seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteenpuserrettuina, silmä
uhkaavana, käsi miekkansa kahvassa, mittaillen kenttää iskuille, joita
valmistautui jakamaan.
Kahden askelen päässä Lorinista seisoi Simon. Tämä osoitti Lorinia
marseillelaisille ja roskaväelle ja sanoi julmasti nauraen:
"Katsokaa, katsokaa, näettehän te hyvin tuon, siinä on yksi niitä
aristokraatteja, jotka eilen karkoitutin pois Templestä; siinä on
yksi niitä, jotka suosivat kirjeenvaihtoa neilikankukilla. Hän on sen
Tisonin tytön rikostoveri, joka kohta viedään tästä ohi. No niin,
näettekö hänet, hän käyskentelee rauhallisena rantakadulla silloin
kun hänen rikostoverinsa astelee giljotiinille; ja onhan mahdollista,
että nainen oli enemmänkin kuin hänen rikostoverinsa, että hän oli
hänen rakastajattarensa ja että hän on tullut tänne sanoakseen hänelle
hyvästi tai yrittääkseen pelastaa hänet."
Lorinin sisu ei kestänyt enempää. Hän veti sapelin tupestaan.
Samassa väisti väkijoukko miestä, joka pää kumarassa syöksyi tungokseen
ja jonka leveät hartiat kaatoivat kumoon kolme neljä hyökkäykseen
valmistautuvaa katselijaa.
"Ole mielissäsi, Simon", sanoi Maurice. "Olit varmaankin pahoillasi
siitä, etten minä ollut täällä ystäväni luona, jotta olisit voinut
hoitaa ilmiantajan ammattiasi oikein suuressa mitassa. Ilmianna, Simon,
ilmianna, minä olen täällä."
"Totisesti annankin", sanoi Simon irvistellen tapansa mukaan
iljettävästi, "sinä saavutkin oikeaan aikaan. Kas tuo tuossa", sanoi
hän, "on uljas Maurice Lindey, joka oli syytettynä samaan aikaan kuin
Tisonin tyttökin ja joka pelasti nahkansa, koska oli rikas".
"Lyhtyyn, lyhtyyn roikkumaan!" huusivat marseillelaiset.
"Kernaasti, koettakaapa vain", sanoi Maurice.
Ja hän astui askelen eteenpäin ja ikäänkuin koetellakseen pisti
miekallaan erästä kiihkeimmistä hirtehisistä keskelle otsaa, niin että
veri heti sokaisi tämän silmät.
"Ottakaa kiinni murhaaja!" huusi haavoittunut.
Marseillelaiset laskivat alas piikkinsä, nostivat kirveensä, latasivat
kiväärinsä, väkijoukko väisti kauhistuneena, ja nuo kaksi ystävystä
jäivät eristetyiksi ja suojattomiksi kaikkia iskuja ja laukauksia
vastaan kahden maalitaulun tavoin.
He katsahtivat toisiansa kasvoillaan viimeinen, ylevä hymy, sillä he
odottivat tämän heitä uhkaavan tulisen ja rautaisen pyörremyrskyn
nielevän heidät, kun yhtäkkiä talonovi, jota vastaan he olivat
nojautuneet, avautui ja parvi nuoria miehiä, yllään sellaiset puvut,
joita myskikeikareiksi nimitetyt henkilöt käyttivät, jokaisella sapeli
kädessä sekä kaksi pistoolia vyöllä, syöksyi marseillelaisten kimppuun
ja sai hirveän tappelun aikaan.
"Hurraa!" huusivat Lorin ja Maurice yhteen ääneen tämän avun
virkistäminä ja ajattelematta, että taistellessaan uusien tulokkaiden
riveissä he antoivat Simonin syytöksille aihetta. "Hurraa!"
Mutta vaikka he itse eivät ajatelleetkaan omaa turvallisuuttansa,
ajatteli eräs toinen sitä heidän puolestaan. Muuan pieni viisi-
tai kuusikolmattavuotias sinisilmäinen nuori mies, joka käsitteli
äärettömän taitavasti ja tulisesti niin raskasta miekkaa, ettei hänen
naisenkätensä olisi luullut jaksavan sitä nostaa, kääntyi huomatessaan,
etteivät Maurice ja Lorin paenneetkaan ovesta, joka nähtävästi oli
tahallaan jätetty auki, vaan taistelivat hänen rinnallaan, ja sanoi
heille kuiskaten:
"Paetkaa tästä ovesta; se, mitä me aiomme tehdä täällä, ei liikuta
teitä, ja te vain panette turhaan henkenne vaaraan."
Sitten hän huusi Mauricelle äkkiä huomatessansa molempien ystävysten
epäröinnin:
"Takaisin! Ei ketään isänmaanystävää meidän joukkoomme; virkamies
Lindey, me olemme aristokraatteja, me!"
Kuullessaan tämän nimityksen, huomatessaan miehen näin rohkeasti
käyttävän itsestään sellaista laatusanaa, joka tuona aikana merkitsi
samaa kuin kuolemantuomio, päästi väkijoukko kovan kiljunan.
Mutta säikähtämättä tätä huutoa työnsivät nuori vaalea mies ja kolme
neljä hänen ystäväänsä Mauricen ja Lorinin käytävään ja sulkivat oven
heidän jälkeensä; sitten he jälleen heittäytyivät taistelun tuoksinaan,
joka kasvoi yhä suuremmaksi vankivaunujen lähestyessä.
Maurice ja Lorin, jotka niin ihmeellisesti olivat pelastuneet,
katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, pää pyörällä.
Tämä käytävä näytti olevan vartavasten laitettu tähän tarkoitukseen;
he tulivat pihaan ja löysivät sen perältä pienen salaoven, josta pääsi
Saint-Germain-l'Auxerrois-kadulle.
Samalla hetkellä marssi Change-sillan yli santarmiosasto, joka piankin
olisi lakaissut rantakadun puhtaaksi, vaikka vielä hetken ajan kuului
poikkikadulle, jolla ystävykset olivat, kiivaan taistelun meteli.
Osasto marssi sen vankivaunun edessä, joka vei Héloise-paran
mestauslavalle.
"Laukkaa!" huusi muuan ääni; "laukkaa!"
Vaunuhevoset lähtivät neliä. Lorin huomasi onnettoman nuoren tytön; hän
seisoi pystyssä, huulillaan hymy ja silmä kovana. Mutta Lorin ei voinut
edes viitata hänelle; hän ajoi ohitse näkemättä Lorinia, keskellä
rahvaan pyörrettä, joka kirkui:
"Kuolemaan se aristokraatti! Kuolemaan!"
Ja meteli loittoni hiljeten Tuileriein suuntaan.
Samaan aikaan avautui jälleen se pieni ovi, josta Maurice ja Lorin
olivat menneet, ja kolme neljä myskikeikaria tuli ulos puvut repaleissa
ja veressä. Luultavasti oli siinä kaikki, mitä pienestä joukosta oli
jäljellä.
Nuori vaalea mies tuli viimeisenä.
"Voi", sanoi hän, "tämä asia on siis kirottu!"
Ja heittäen pois lovellisen, verisen sapelinsa hän syöksyi
Lavandières-kadun suunnalle.