Dumas oli tasavaltalainen eikä kuningasmielinen, ja senvuoksi täytyy,
ihmetellä hänen tasapuolista esitystään Ranskan vallankumouksesta.
Tämä tosiasia tekisi yllättäväksi hänen puolueettomuutensa kun
hän romanttisesti käsitteli kuningattaren murhenäytelmää, ellemme
muistaisi, kuinka monen hallituksen aikana hän oli palvellut liukkaana
hovimiehenä, kastaen kynänsä hovihajuveteen. Jos tämä joskus jää
tuntumatta, sekaantuu siihen muita hajuja, kuten esimerkiksi tuoreita
neilikoita ja märkää sahajauhoa ynnä sitä, joka sai Julius Cæsarin
pyörtymään, ja koko teoksessa on Pariisin yllä leijailevaa tuoksua.
Tämä koskee tosiaankin koko hänen romaanisarjaansa, joka käsittelee
Ranskan vallankumousta sekä kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten
kuolemaa.
"Maison-Rougen ritari" (suomennettuna jaettu kahdeksi niteeksi,
edellinen nimeltä "Maison-Rougen ritari", jälkimäinen nyt esillä
oleva "Hirmuhallitus", johon vallankumousromaanien suomennossarja
päättyy) oli ensimmäinen romaani siitä ryhmästä, jonka hän suunnitteli
ja kirjoitti, ja vaikkakin historiallisesti viimeinen, on se hänen
vallankumoussarjansa avain. Vaikka hän onkin siinä käyttänyt koko
sitä vapautta, joka on romaaneissa luvallinen ei se Dumasin tekemäksi
ole liioiteltu. Onpa sen sankari itsekin, Morand, ollut olemassa.
Hänen oikea nimensä oli Gonzze de Rougeville, kuten Lenotre, Ranskan
vallankumousta käsittelevän kirjallisuuden erikoistuntija, tietää.
De Rougevillen ja hänen ystäviensä ja vastustajiensa luonteet
kehittyivät alkujaan niiden vastavallankumouksellisten, jalojen ja
epäjalojen tapahtumien sarjassa, joiden rinnalla Dumasin kertomat ovat
vähemmän törkeitä kuin hirvittäviä. Hän muuttaa esityksen iloiseksi
ja kohtalokkaaksi salaliittoromaaniksi, joka on hänen omaa mieleistä
lajiaan ja jossa vallankumous tosin on takavarikoinut rakkauden,
kuoleman ja armeliaisuuden, mutta jossa hän säästää meiltä realistisen
kuvauksen yksityiskohdat. De Rougevillen todellinen elämä, mikäli se
koskee Marie Antoinettea, sisälsi sekaisin kaikkea, mikä on alhaista,
sankarillista ja petollista. Dumas otti ainekset ja sekoittamalla
niihin lisää omiansa teki niistä romaanin. Hänen sekoituksensa on
romanttista ja tasavaltalaista laadultaan, ja hän käytti sitä runsaasti
teoksissaan siltä ajalta.
Kuitenkaan ei markiisi de Rougeville todellisesti kuollut sillä tavoin
kuin hänen vastineensa tässä kertomuksessa. Hän eli Waterloon taistelun
vuoteen saakka ja kuoli omalla tilallaan. Dumas meni niinkin pitkälle,
että ihan tarpeettomasti tekaisi kirjeen, joka oli tulevinaan markiisin
pojalta.
Vaikka kertomuksessa onkin Dumasin liioiteltua kiihtymystä, joka
hämmästyttää suomalaista lukijaa paljoa enemmän kuin ranskalaista,
on se erinomainen johdatus vallankumouksen historiaan. Ihmettely,
kuinka äärettömän jyrkästi Ranska ja ihmisluonne olivat Ranskan
vallankumouksen aikana vastatusten, nousee siinä ylimmilleen. Siinä
on osia, joissa Dumas ja ranskalainen tunteellisuus ehkä pillastuvat
laukkaamaan oikean historian hengettären ohitse tai joissa hänen
valtavan nopea kynänsä (hän kirjoitti ensimmäisen osan niistä kolmesta,
joihin "Maison-Rougen ritari", alkuaan jakaantui, puolessatoista
vuorokaudessa) kiireessä ajaa tiensyrjään. Erään vaikeuden, joka uhkasi
salajuonen säännöllistä jännittävyyttä, hän voitti suurenmoisesti.
Ovathan madame Véton pelastamiseksi tehdyt vehkeilyt jo etukäteen
tuomitut epäonnistumaan; niiden tuloksettomuus on yleisön tiedossa.
Mutta Dumas pitää giljotinin läheistä uhkaa ja kohtalon epävarmuutta
yllä viimeiseen hetkeen saakka. Sen hän saa aikaa panemalla pienemmän
salajuonen toimimaan alusta asti Marie Antoinettea suorastaan koskevien
tapahtumien rinnalle. Tähän kertomuksen osaan hän sai aiheen de
Rougevillen elämästä; mutta hän suoritti huomattavan kirurgintyön
ruiskuttamalla seikkailijaan Morandin verta. Paremmin sanoen, hän
leikkasi tämän miehen kahtia. Huonommasta puolesta hän teki herra
Dixmerin, joka kyynillisyydessään epäili naisen kunniaa vielä enemmän
kuin de Rougeville, koskapa hän myi oman vaimonsa paholaiselle.
Toisesta puoliskosta tuli Morand, ritari, joka todella oli _ritari
peloton ja moitteeton_.
Dumasin viisaus romaaninkirjoittajana ilmenee tässä menettelyssä, sillä
hän ei olisi kyennyt sielullisesti kuvaamaan de Rougevillen muuttumista
mitättömästä irstailijasta mieheksi, jonka elämän ainoana ajatuksena
oli uskollisuus tuomittua kuningatarta kohtaan oman perikadon
uhallakin. Jos Stendhal tai Flaubert olisi kuvannut tämän Gonzze de
Rougevillen muuttumista, mikä asiakirja siitä olisikaan tullut! Dumas
tunsi kynänsä rajat, tiesi mahdollisesti entiset epäonnistumisensa
luonteen alkemiassa sitä yrittääkseenkään. Kuvatessaan Morandin
kaikkea muuta kuin mahdottomia valepukuja, rohkeita tekoja ja pakoa
hän vain kertoo de Rougevillen todellisista seikkailuista, sillä tämä
pääsi vahingoittumatta tulen ja veren, jakobiiniklubin ja santarmien
väijytyksen lävitse.
Kukaan toinen kirjailija ei kosketa Pariisin unelmaa niin kuin Dumas
tässä romaanissa, jonka kirjoittamisessa itse kaupunki tuntuu olleen
hänen avustajansa yhtä hyvin kuin Maquet; hänen kynänsä kuvaa koko sen
jännityksen, uteliaisuuden ja intohimon, murhenäytelmän ja melodraaman,
hartauden ja uskollisuuden kuolemaan saakka, joka oli Pariisille
ominainen.
I